Part 27

Itse oli Eerikki kuningas, jolta ei myöskään hyviä ominaisuuksia puuttunut, liiaksi aikansa lapsi, sekä liian kevytmielinen että liian itsepäinen kyetäkseen täysin oivaltamaan olevia oloja tai sovelluttamaan menettelytapaansa niiden mukaan. Hän kuunteli tosin, samoin kuin kaikki muutkin, Ruotsin metsissä ja vuorilla heränneen mahtavan hengen lentokokeita, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Vielä vähemmin hän ymmärsi, että mahtavampi käsi oli hänet itsensä asettanut ikään kuin meren kallioksi, tuon äsken heränneen voiman tyrskyjen tielle, jotta tämä voima vahvistuisi, varmistuisi ja virittäisi itsenäisen ruotsalaisen elämän. Siinäpä se oikeastaan olikin Eerikki kuninkaan, samoin kuin seuraavienkin unioonikuninkaiden ainoa merkitys.

Päältä katsoen oli Eerikki kuningas voittanut täydellisen voiton ja hän ajatteli, katseli oloja ja toimi voittajan tavoin. Siihen kuului Ruotsin herrain nöyristäminen, siihen sekin, että hän neuvostoa kuulematta, vastoin sovinnonteossa antamiansa lupauksia, lahjoitteli useita linnoja ja läänejä. Tämä jälkimmäinen teko kiihdytti heti herrain tyytymättömyyttä ja he huomauttivat kokouksessa olleiden tanskalaisten herrain kautta kuninkaalle, että hän tässä menetteli vastoin lupauksiansa ja että oli välttämätöntä antaa drotsille ja marskille riittävä valta. Näihin huomautuksiin ei kuningas vastannut mitään ja sitten menivät Ruotsin herrat itse hänen puheilleen. Mutta kuningas otti heidät vastaan selvästi tyytymättömyyttä osottaen.

"Minua ei haluta ruveta liemilaukuksenne", sanoi hän jyrkästi ja äreästi, "miten on, niin saa olla... Tietäkää, ett'ei Engelbrekt olisi tehnyt minulle niin suurta vahinkoa, jollei teitä ja sukulaisianne olisi ollut!"

Näin sanoen kuningas kääntyi heihin selin. Hän oli nyt tehnyt heille selvästi ymmärrettäväksi, että he olivat pettyneet luullessaan hänestä saavansa myötenantavan herran. Vielä selvemmin hän sen osotti, kun hän, älyttömästi kyllä, otti pois Tukholman linnan tuolta jalolta ja yleisesti arvossapidetyltä Hannu Kröpeliniltä. Linna annettiin muutamalle tanskalaiselle herralle, Eerikki Niilonpojalle (Gyllenstjerna), ja kuningas lisäsi sen varustusväkeä mukana tuomallaan sotaväellä, niin että se nousi 500 mieheen. Ruotsin herrat olivat vaiti ja sietivät, mutta osottivat välillisesti paheksumisensa jäähyväisiksi ylistäessään tuota vanhaa, kokenutta miestä. Tämä tapahtui keskiviikkona lokakuun 26 p:nä 1435.

Viikkoa jälemmin läksi Eerikki kuningas Tukholmasta.

V.

Hopeavitjat.

Pää täynnä kummallisia ajatuksia ratsasti Herman Berman ulos eteläportista, juuri kuin kaupungin kellot löivät kolme sen päivän aamuna, jonka oli määrä ratkaista ja joka ratkaisikin Pentti herran kohtalon. Hän ei voinut aavistaakkaan, että hän, pelastamalla Belgstingin, olisi kenties auttanut herra Pentti Steninpojan Ruotsin valtakunnan drotsiksi tai marskiksi ja samalla hankkinut vielä uuden esteen itsensä ja Agneksen välille. Mutta kuitenkin ilmaantui hänen ajatuksiinsa, kun ne armaan luokse retkeilivät, synkkiä Pentti herran ja hänen poikansa muotoisia varjoja, jotka viipyivät siellä vielä silloinkin, kun Engelbrektin vakava kuva asettui arvoisan neidin rinnalle.

Oli kylmä aamu, raitis tuuli puhalsi järveltä ja hajotti laaksoihin ja soille laskeutuneen sankan sumun. Tämä rauhoitti hänen mielialaansa. Synkät ajatukset haihtuivat, mieli keveni ja toivo virkistyi. Elämän kylmät sumut voi sama voima hajottaakkin, joka ne synnyttää, ja maailman pimeimpäänkin soppeen pääsee aina joku auringonsäde pilkistämään.

Herman oli joutunut ylängölle; sen viereisestä laaksosta ne sumukuvat olivat pakosalle lähdössä. Notko ei kuitenkaan vielä ollut puhdas, vaan näytti pilvimereltä, jonka aallot olivat joutuneet kovaan liikkeeseen. Sen toisellakin puolella oli ylänkö ja sielläkin näkyi joku kulkevan tietä pitkin tänä varhaisena aamuhetkenä. Herman ei kuitenkaan voinut erottaa, mieskö se oli vai nainen. Hän ei sitä erittäin tarkannutkaan, vaan ratsasti edelleen alas laaksoon. Toiselle puolen jouduttuaan hän näki haamun lähempää. Nainen se oli ja se oli nyt istuutunut tien viereen kivelle. Kun Herman tuli lähemmäksi, hypähti nainen seisaalleen ja tuijotti häneen, hurjin ja kamalin katsein. Se oli Kirsti, Belgstingin tytär.

"Kirsti", sanoi Herman häntä vienolla äänellä puhutellen, "mitä sinä täältä kanervikosta näin varhain aamulla etsit?"

"Vitjoja ... Herman, hopeavitjoja, jotka sitoivat onnen ja rakkauden Kirstin sydämeen ... huu, etkö näe verijälkiä tiellä, etkö niitä näe!... Ole varoillasi, Herman, tästä on susi kulkenut tänä yönä, hänellä oli vitjat kaulassa ja Belgstingin nuolikontti välkkyi kuutamossa ... huu, kettu oli mukana ... he kuljettivat Kirstin isää välissään... Mutta vaiti, Herman, vaiti. He eivät tiedä, että Kirsti on seurannut heidän jälkiään aina Jungfruhamnista asti."

"Tyttö raukka", keskeytti hänet Herman, "nouse Brandin selkään, niin vien sinut hyvien ystäväin luokse."

"Ha-ha-ha ... sinä tahdot minua rangaista, kun päästin ketun menemään ... huu, voi minua rikoksellista tyttö parkaa ... isäni olen pettänyt ... isäni ystävän olen myöskin pettänyt ... mutta sen tähden täytyykin minun juosta verisillä poluilla ... kohtapa sentään, kohta on tämä päättyvä!"

"Martistako puhut, Kirsti? Olen näet kuullut, että päästit hänet pakenemaan Vesteråsin linnasta."

"Martista, niin, hän on kettu ... hän auttaa minua sutta saavuttamaan ja nyt ovat molemmat käsissäni ... nyt ne eivät pääse pakenemaan."

"Ja missä on susi?"

"Susi ja kettu ratsastavat metsässä, ei heitä saavuta metsästäjän keihäs ... mutta Kirsti on heidät saavuttava..."

Näin sanoen hän hypähti takaperin ja katosi metsään.

Ja susi se sarven esille toi. Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi. "Mettä ja viiniä tästä sä juo!" Salaisen surusi poistavi tuo.

Laulu kajahti niin kamalalta synkästä metsästä. Hermania pöyristi siinä Brandin selässä istuessa ja kadonneen jälkeen katsoessa. Sävelet heikkenivät, kuta kauvemmaksi tyttö eteni.

"Hänellä on salainen suru", toisti hän ajatuksissaan. "Voi, voi häntä, joka sai sinun juomaan unhotuksen sarvesta ... sudeksi häntä hyvin voit nimittää, kurja Kirsti parka!"

"Jumalan rauhaa, Herman!" kuului silloin järeä ääni takaa ja metsästä astui esiin mies.

"Eelovi ukko, sinäkö?" huudahti Herman ojentaen miehelle kätensä.

"Niin, minä", vastasi mies, "enkä nyt enempää kuin ennenkään voi erota Belgstingistä. He ovat vieneet hänet tätä tietä viime yönä ... minä ja Kirsti olemme sentään konnien jälillä."

"Jos he ovat kulkeneet tätä tietä, niin vienevät he hänet Täljen linnaan,[27] koskapa herra Pentti Steninpoika on osallisena tässä asiassa."

"Täljenkö linnaan?"

"Pentti herra on siellä linnanherrana..."

"Onpa sitten hyvä, että Engelbrekt on seuduilla ... hän voinee kai pakottaa Pentti herran avaamaan torninoven."

"Et muista, Eelovi, että Eerikki kuninkaan juuri tänään on määrä nimittää drotsi ja marski ... ja sitten ei Engelbrektillämme ole paljoa sanomista."

"Engelbrektilläkö", huudahti ukko ja iski sauvaansa maahan niin että jymähti, "Engelbrektilläkö ei mitään sanomista!... Mihin kykenevät sitten drotsi ja marski ilman Engelbrektiä, jollei kuningas häntä itseänsä nimitä jommaksikummaksi...?"

"Tulipa hän nimitetyksi tai ei, niin muista aina, Eelovi ukko, ett'ei Engelbrekt koskaan ilman varsinaista pakkoa nouse laillista valtaa vastaan. Ruotsin valtakunnan lakikirja on hänen suurin kalleutensa ja lain sanat hänen korkeimmat kuninkaansanansa."

Taas kuului Kirstin laulu metsästä ja kohta sen jälkeen huusi hän Eelovia.

"Mutta vaikkapa linnan portteja ei avatakkaan Engelbrektille", jatkoi Herman, "keksinemme kuitenkin keinoja. Kauvan ei Belgsting saa kitua Pentti ritarin tornissa."

"Tyttö ja minä, me sen kyllä toimitamme", sanoi ukko merkitsevästi nyökäyttäen päätänsä ja poistui hänkin metsään päin.

Ravakammin ratsasti Herman sen jälkeen edelleen ja juuri päivän koittaessa hän ajoi Täljen linnan ohitse. Tämä sijaitsi vähän Täljen kaupungin ulkopuolella, sinne vievän tien varrella. Linnan näkeminen herätti taas Hermanin mieleen Maunu Pentinpojan ja hänen synkän isänsä synkeät kuvat ja oli kuin kaikki toiveet silloin olisivat tukehtuneet, samoin kuin kukkaisetkin olivat kuihtuneet linnan pimeiden varjojen tieltä.

Mutta hän jatkoi matkaansa ja poikkesi muutamalle etelää kohti vievälle polulle. Täällä hän kohta sai nähdä mitä vilkkainta elämää. Monta sataa miestä oli jo täydessä työn touhussa. Muutamat kuokkivat maata, toiset loivat sitä raskailla lapioilla syrjään, kolmannet taas veivät sen tykkänään pois.

Vähän syrjässä muista työmiehistä seisoi Engelbrekt iloisen tyytyväisenä katsellen, millä voimalla ja vauhdilla työ edistyi. Hänellä oli lapio kädessä ja pari vanhaa, harmaapartaista miestä seisoi hänen edessään. Loitompana tuli muuan harmajamunkki häntä kohti ja aivan munkin jälessä astui vanha Ulvi varovasti kantaen laatikkoa käsivarrellaan. Herman astui alas Brandin selästä ja jättäen ratsastimet esiinrientävälle Erkille meni hänkin Engelbrektin luokse.

"Näettekö, ystävät", kuului Engelbrekt sanovan, juuri kuin Herman lähestyi, "tällaista on työmme eikä se niin vaikeata ole, ett'emme saisi sitä toimeen, jos Jumala tahtoo. Kerran muistellaan meitä vielä kiitollisin mielin, kun olemme olleet tällaisissa hankkeissa. Hyvä olisi ollut, jos laivat hattuveljien sodan aikana olisivat päässeet tästä kulkemaan ja sitten Mälaria pitkin käyneet kolmen maakunnan satamissa, uskokaa pois. Annas kun sellaiset ajat tulevat, annas kun Tukholma saarretaan meren puolelta, -- kun on tällainen tuontitie, saavat vihollisten laivat kernaasti venyä meressä niin kauvan kuin jaksavat... Mutta luja linna tulee meidän saada tähän merenpuoliseen suuhun ja se hyviin Ruotsin miesten käsiin... Hyvää huomenta, Herman! Näetkös, me olemme saaneet koko joukon työtä tehdyksi, sill'aikaa kuin sinä olit Tukholmassa ... onko pater Ragvald mukanasi...?"

"Pateri tahtoi mieluummin tulla tänne meritse, ja jolleivät silmäni pettäneet, tuli hän tuolla kaupungista Ulvi vanhuksen kanssa."

Munkki tuli samassa esiin ja Engelbrekt meni ystävällisesti tervehtien häntä vastaan.

"Tervetuloa tänne, hurskas Ragvald isä", sanoi hän, "ilokseni näen, ett'ette te kannata sitä yleistä luuloa, että tämä työ, johon apulaisineni olen ryhtynyt, on mahdoton suorittaa."

"Rauha olkoon sinulle, Engelbrekt, ja teille kaikille", vastasi munkki ja loi Engelbrektiin vilpittömän ja hartaan katseen, "mahdotonta ei ole mikään, mitä miehet tahtovat, ja varmaan on tämä työ onnistuva, jos vaan korkein Jumala suopi rauhan ja levollisuuden vallita maassa. Sellainen kaivanto,[28] jommoista te tähän aiotte tehdä, ei ole mikään uusi keksintö ... sellaisia oli vanhan ajan ihmisillä paljon. Kun minun, ollessani toivoretkellä pyhään maahan, monen muun kanssa täytyi mennä maihin vanhassa Egyptissä, näin itse sellaisten töiden jätteitä. Antaa vähätietoisten loruta, viisaammat tulevat suopein silmin katselemaan tätä yritystä, ja kun työ on valmis, luovat edelliset häveten silmänsä maahan."

"Niin minäkin luulen, isä Ragvald, ja niin luulemme me kaikki ... mutta tulkaa nyt katsomaan, kuinka olemme seuranneet tekemäänne kaivannonviitoitusta, ja sitten tulee teidän, joka tunnette vanhain tieteen, mitata ja punnita ja oikaista ja korjata kaikki. Olkaa täällä päärakennusmestarina, isä Ragvald ... ottakaa nyt koneenne mukaan ... aivan niin, Ulvi, kanna sinä isä Ragvaldin laatikkoa ... lähtekäämme nyt!"

Kaikki kulkivat yhdessä pitkin aiotun kaivannon eli kanavan seipäillä merkittyä linjaa ja tuo oppinut munkki koetti parhaan mukaan katsoa, että kanavan suunta oli paras mahdollinen. Engelbrekt kuunteli sangen tarkkaavaisesti kaikkia hänen lausuntojaan ja selityksiään eikä näyttänyt välittävän muusta kuin kaivamisesta ja kuokkimisesta. Tällä tavoin kului koko aamupäivä ja iltapäivääkin oli jo koko joukko kulunut, kun talutettiin esiin hevosia, joilla sitten Engelbrekt ynnä munkki ja Herman sekä pari läsnäolevaa vuoritilallista ratsastivat Täljeen. Heidän täällä päivällistä syödessä tuli lentolähetti Tukholmasta. Se oli Niilo Bonpoika, Tuomas piispan aseenkantaja. Hän oli matkalla Tynnelsöhön ilmoittamaan herralleen, joka samoin kuin Niilo Kustavinpoikakin (Stjernbåt) oli lähtenyt Tukholmasta kohta Engelbrektin lähdettyä, miten päivän tärkeä tapahtuma Tukholmassa oli päättynyt.

"Olkoon se tehty onnellisella hetkellä!" sanoi Engelbrekt sanantuojan kertomuksen kuultuaan. "Vanha herra Krister Niilonpoika on iäkäs ja kokenut mies; herra Kaarlo Knuutinpojalla on tosin vielä paljon nuoruudenhulluutta jälellä, niin kuin, puheenne mukaan, Eerikki kuningas suvaitsi sanoa, mutta vähemmin minulla ja apumiehilläni tuonoisina vuosina oli hänestä haittaa, kuin monesta noita vanhempia herroja."

"Mutta sauva, Engelbrekt, ja tuo lyhyt miekka?" kysyi munkki, "minusta näyttää siltä kuin Eerikki kuningas olisi huvikseen pitänyt valtakunnan korkeutta pilkkanaan ... mitähän muinoset mahtavat herrat, semmoiset kuin Niilo Ambjörninpoika, Bo Juhonpoika, Kaarlo Ulvinpoika, Toftan haltija, olisivat sanoneet moisesta drotsin- tai marskinvirasta!"

"Vaikea on sanoa, mitä Eerikki kuningas tällä tarkoittaa", jatkoi Engelbrekt, "ja pahasti hän siinä näyttää menetelleen, sillä vanhan tavan mukaista se ei ole. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella, sitä eivät Ruotsin kuninkaat ole tapanaan pitäneet... Kai hän on toimivinaan Margareta kuningattaren viittaamaan suuntaan ... valitettavasti kompastelee Eerikki kuningas vielä eikä osaa käydä ... sillä sitä hän ei näytä koskaan tahtoneen oppiakkaan... Mutta oli miten oli, Ruotsin valtakunnan lakia ei Margareta kuningatar ole tehnyt mitättömäksi ja vielä vähemmin on Eerikki kuningas sitä sellaiseksi tekevä!"

"Mutta herrain avulla...?" uskalsi munkki kysyä.

"Ei, isä Ragvald", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, "ei, sitä ei ole koskaan tapahtuva!"

"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten..."

"Ei, ei ... siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän kuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän? Uskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä puolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa ... silmäile menneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä näetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen kilven puolesta ... tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja yhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta tästälähin kuin tähänkin asti."

Vanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka kasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos hänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat molempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo Bonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan sanaakaan menisi hukkaan.

"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?" jatkoi Engelbrekt hymyillen ja kätensä nuorukaisen olalle laskien. "Varmaan te olette oleva viimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?"

"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!" vastasi nuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.

"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja sano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme keskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion käydä herrasi luona Tynnelsössä."

Näin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.

Illalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman Berman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle, josta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta, kuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien onnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti Täljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti -- sen synkän varjon synkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa verhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli -- koko luonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään sydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi itsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään, vahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut hänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan siihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.

"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen tonkijoista", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti sinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti tunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).

"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja ilkkuen, "onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?"

"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi tovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua."

"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne uhkarohkeudellasi ansainneesi ... ajatelkaas, herra Ture Turenpoika, tuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä."

"Sehän sopii mainiosti", vastasi Ture herra, "Engelbrekt kosii Ruotsin valtakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi kreivintytärtä!"

Molemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän taaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat jääneet jälelle.

"Teidän sijassanne, Maunu", jatkoi Ture herra, "jouduttaisin häitä. Morsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on ennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi."

Hän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra oli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa Vesteråsin linnassa.

"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty..."

"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle vastaus, Maunu Pentinpoika", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa ratsastimiin.

Ritari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä syrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen ratsunsa.

"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa... Moinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin hyvitystä..."

"Tuosta saat mitä haluat", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti miekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.

Mutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen kuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen taaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin käsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden katselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen täyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.

Metsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat pysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt satulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran täyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla, jotka Herman oli temmannut hevosen päästä.

"Tuosta saatte lyönnin", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen sanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa lappeella, "tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos tahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin olkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä otan päällisiksi... Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka ette saa koskaan."

"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika", sanoi hän sitten tälle, "tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan ystävän hoitoa ... mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi."

Ture herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi verissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta hän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka verenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin pudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet hevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.

Herman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään tuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli Belgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa. Tuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui suruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen hansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki hän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.

"Onneksi olkoon, Herman Berman", sanoi vanhus haaveilijan eteen seisattuen, "silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!"

"Jumal' antakoon Melcher Gjordinpoika! kulkeeko tienne näille seuduin?"

"Olen tärkeillä asioilla herrani, Hannu kreivin ja hänen tyttärensä puolesta ja tulen nyt Täljen linnasta hakemasta Maunu herraa, joka läksi Tukholmasta aikaiseen aamupäivällä heti kuninkaan pitämän kokouksen päätyttyä. Hän ei liene kulkenut suorinta tietä, sillä kun tulin linnaan, ei hän vielä ollut saapunut. Minä ratsastin silloin häntä vastaan ja tapasinkin..."

"Oletteko myöskin saanut asianne toimitetuksi?"

"En ... te olette sen toimittanut minun puolestani!"

"Minä...!"

"Se koski arvoisan neidin hansikasta, jonka Maunu herra epäritarillisella tavalla oli anastanut... Minä kuulin ja näin kaikki, mitä teidän välillänne tapahtui ... nyt teidän kuitenkin pitää olla tarkoin varoillanne, Herman Berman, sillä Maunu herran kanssa ei ole leikkimistä eikä hän aina kulje suoria teitä ... mutta nämähän asiat eivät koske minua ... minä kysyn nyt vaan teiltä, tahdotteko antaa minulle arvoisan neidin hansikkaan?"

Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän nopeasti ja päättäväisesti ojensi hänelle hansikkaan.

"Tosin olin aikonut jättää sen Hannu kreivin omiin käsiin", sanoi hän, "mutta näin on parempi, ylpeä kreivi ei mahtaisi kernaasti ottaa sitä minulta."

Lempeästi hymyillen ukko otti hansikkaan ja kääri sen huolellisesti liinaan, jonka otti nuttunsa alta.

"Väärin arvostelette häntä, jonka hengen olette pelastanut, Herman ... kiitos kuitenkin tämäniltaisesta teostanne!"

Ukko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen -- marraskuun 2 p:nä -- tuli herra Pentti Steninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti linnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä oli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä synkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen poikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää aikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.

"Entä vanki?" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.

"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin mukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä linnassa."

"Tuokaa tänne vanki", huusi Pentti herra kiivaasti, "palvelijaa, joka toi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!"

Linnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen palvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran palvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä näyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa edessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän oli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen selon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli palvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä tyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan ja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että Stegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja vihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut hänet Pentti herran luokse.