Part 26

"Ankara, kova, onneton veljeni!... Mutta jos hän armoa ja anteeksiantamusta kerjäten polvistuisi tähän jalkaisi juureen -- sano, veli, sano ... sallisiko sydämesi käskeä hänet pois?"

"Sydämeni!... Jospa ei sydän olisi koskaan sykkinyt tässä povessa ... armoa, sanot ... anteeksiantamusta! Vadstenan luostarissa Jumalan äidin kasvojen edessä rukoillessa kuiskataan isän anteeksiantamus hänen tyttärensä sydämeen, siellä ja ainoastaan siellä!"

Puoleksi pidätettyjä nyyhkytyksiensekaisia huokauksia kuului patsaan takaa ja Cecilian kalpeat, surulliset kasvot ilmautuivat soihdun valaisemalle paikalle. Hän hiipi varjon tavoin kahleiden rasittaman isänsä luokse ja vaipui hänen jalkainsa juureen. Tuo voimakas mies vavahteli nähdessään tyttärensä ja hetken aikaa hän seisoi jäykistynein katsein ja vapisevin huulin kykenemättä tajuamaan, mitä hänen edessään tapahtui.

Tytär syleili hänen polviansa ja nojasi päänsä niitä vasten.

"Jos olenkin rikkonut, isä", huokasi hän ja loi kyyneltyneet silmänsä isään, "niin olenhan runsaissa määrin kärsinytkin rikoksen seurauksista. Tuomitse minua, mutta elä kiroo..."

Sanat elvyttivät vanhuksen katseen; hän nosti verkalleen käsivartensa ristiin ryntäilleen ja otsa painui syville kureille.

"Nouse, Cecilia", sanoi hän äänellä, joka selvästi ilmaisi myrskyn riehuvan sydämessä, mutta myöskin löytyvän tahdonvoimaa sen hillitsemiseksi, "sanoilla et voi voittaa takaisin sijaa isäsi sydämessä, mutta teolla ... kuninkaan jalkavaimo ei saata olla Eerikki Bildsteinin tytär. Jätä tuo mies, murra poikki nuo kultaiset kahleet, jotka pitävät sinua häpeällisemmässä vankeudessa kuin nämä minua, toimi niin kuin vapaasyntyisen naisen tulee toimia..."

"Herkeä, herkeä, isä, pyyntösi on mahdoton täyttää..."

"Niinpä julistat oman tuomiosi... Mene pois silmieni edestä, tyttö ... elinpä tai kuolin, vasta kun Vadstenassa huntuun puettuna rukoillen polvistut Jumalan äidin kasvojen eteen, vasta silloin olet kuuleva anteeksiantamuksen ja siunauksen sanat isäsi huulilta. Ennen sitä en tahdo olla missään väleissä kanssasi!"

Mies käännähti äkisti ja kallisti päänsä kättänsä vasten; toisella kädellään hän viittasi tyttärelleen, että tämä jättäisi hänet rauhaan. Tytär tarttui tähän käteen ja suuteli sitä.

"Kovempia saattaisivat sanasi olla, isä", huokasi hän, "auta minua rukoilemaan Jumalan äitiä, että hän katkaisisi kahleen, joka minut sitoo, mutta sitten siitä seuraakin kuolema..."

Hän nousi äkisti pystyyn ja läksi kasvot käsiinsä kätkien horjuen huoneesta. Hänen seuralaisensa lähestyi hiljaa vankia ja tarttui hänen käteensä sekä piti sitä kauvan omassaan.

"Veljeni", sanoi hän vihdoin kuiskaten, "ehkäpä onkin mielen taipumattomuus sinä kirouksena, joka sukuamme painaa." Sitten hän taas hetkisen vaitioltuansa lisäsi: "Jos sinulla on mielessäsi jotakin minulle sanottavaa, ennen kuin lähden täältä, niin tapaat minut Ludbert Roggen talossa!"

Mies seisoi liikkumatonna. Näytti siltä kuin hän ei olisi enää nähnyt eikä kuullut mitään. Kun hän vihdoin käänsihe ympäri, oli vankila jälleen aivan pimeä.

Hän istuutui kivipenkille. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten ja huulilta tunkihe tuon tuostakin: Cecilia, Cecilia. Kuului siltä kuin hameenlieve olisi kahissut ruostunutta rautaovea vasten ja kuin joku kevein askelin olisi poistunut, mutta hän ei sitä huomannut.

Vanginvartija, joka hetken kuluttua toi vanginruoan, tapasi hänet istumassa jäykkänä ja liikkumattomana penkillä patsaan vieressä, johon hänet oli kahleilla kiinnitetty. Kuluivat sitten illan ja iltayön pitkät hetket.

Kello löi 11. Kohta sen jälkeen kuului taas askelia käytävästä ja pitkistä kiertoportaista ja heikko valojuova pistihe oven reiästä sisälle. Ovi aukeni heti sen jälkeen ja linnanvouti astui kahden palvelijan seuraamana vankilaan. Palvelijoilla oli tulisoihdut kädessä ja he kohottivat ne lähelle holvia, niin että tuosta synkästä vankilasta saattoi nähdä joka sopen. Linnanvouti antoi merkin ja vanginvartija astui esiin ja irroitti vangin kahleet.

Sen jälkeen astui sisälle kookas ritari, meni vapautetun luokse ja ojensi hänelle pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti.

"Armollisen herramme, Eerikki kuninkaan nimessä annan teille vapautenne takaisin", sanoi ritari, "ja tällä avoimella kirjeellä asettaa kuningas teidät kaikkiin oikeuksiinne ja antaa teille takaisin menetetyiksi tuomitut tilanne ja talonne."

Kummallisesti vaihtelivat vapautetun kasvojen ilmeet sitä mukaa kuin hänen mielensä kirkastui. Luoden ritariin syntyperäistä hallitsijavoimaa tietävän katseen työnsi hän vihdoin kuninkaankirjeen etemmäksi.

"Sanokaa Eerikki kuninkaalle, armolliselle herrallenne, ritari, ett'en ota vastaan toista enkä toista hänen armoltansa. Vapaus on oikeuteni, sen tähden lähden täältä ulos, mutta tilani ja taloni otan sitten vasta haltuuni, kun laillinen tuomari on asiani tutkinut. Antakaa sen tähden kirje kuninkaalle takaisin."

Ryhdiltään ja liikkeiltään ylpeämpänä kuin ritari, joka seisoi hänen edessään kirjettä kädessään pitäen, hän viittasi soihdunkantajaa kulkemaan edellä ja läksi vankilasta hämmästyneen Pentti ritarin ja linnanvoudin ynnä vanginvartijan seuraamana.

Ylimmällä portaalla seisoi tornin ympyrähuoneessa naisenhaamu, joka kuitenkin heti hävisi, kun soihdun ensi säde sinne saapui. Jättiläinen ei häntä nähnyt, mutta juuri hänen astuessaan ulos linnanpihalle löi läheisen Kylänkirkon tornikello kaksitoista. Hän astui edelleen aatelistalon linnanportille tarkkaamatta ritaria, joka vähän matkan päässä häntä seurasi. Linnanportilla tuli muuan palvelija häntä vastaan.

"Olettehan vuoritilallinen Eerikki Bildstein!" sanoi palvelija kunnioittavasti, "eräs vanha ystävänne, joka tänä aamuna aikoo matkustaa ulkomaille, haluaa tavata teitä."

"Ja kuinka sinä tunnet, kuka olen?" kysyi jättiläinen.

"Kysykää ennemmin, kuka Tukholman linnan asukas tänään ei teitä tunne", vastasi mies samalla kunnioittavalla äänellä. "Te ette kenties minua tunne, mutta minä näin teidät, kun kaksi vuotta sitten veitte muutaman vangin kauppias Gellinkille, minä olen hänen palvelijansa ja isäntäni se haluaa teitä tavata. Mainitse vaan, sanoi hän, että asia koskee Engelbrektiä, niin ei ystäväni ole empivä."

Tuo kookas mies näytti hetkisen epäröivän, mutta nyökäytti sitten myöntävästi päätänsä palvelijalle, joka seurasi häntä porttiholviin. Ei kumpikaan heistä ollut nähnyt, kuinka vähän matkan päässä heidän takanaan pieni hinterä haamu oli hiipinyt ritarin luokse ja kuiskannut hänelle muutamia sanoja, eikä myöskään kuinka vähän kauvempana muuan naisenhaamu seisoi aikaillen ja ikään kuin vakoillen ympäri linnanpihaa. Hänen rinnallaan seisoi muuan palvelija.

"Mene mukaan, Rasmus", kuiskasi naisenhaamu tälle, "mene mukaan ja katso tarkasti, että tuo vapautettu mies pääsee vapauttansa nauttimaan."

Palvelija riensi porttiholviin, josta sekä vapautettu että ritari olivat kadonneet. Kesti vähän aikaa, ennen kuin portti avattiin palvelijalle, ja kun hän viimein pääsi linnan edustalla olevalle aukealle, jäi hän epäröimään, minne päin mennä, kunnes vihdoin näki kaksi haamua katoavan Kylänkirkon ulkonevan nurkan taakse.

Haamut olivat palvelija ja Eerikki Bildstein eli Belgsting, joksi häntä sanottiin Taalainmaassa ja vieläkin kansantarussa sanotaan. He astuivat rientävin askelin poikki torin, poikkesivat Kauppiaskadulle ja tulivat sitten Själagårdinkadulle. Täällä he kohta pysähtyivät kauppias Gellinkin talon edustalle. Palvelija tarttui isoon portinkolkuttimeen ja tammiportti avattiin sisäpuolelta. Hänen jättiläismäinen seuralaisensa meni perästä ja sitten suljettiin portti heidän jälkeensä. He eivät kuitenkaan olleet astuneet montakaan askelta, ennen kuin joka taholta, sekä alhaalta että ylhäältä ynnä sivuhuoneista ryntäsi esiin aseellisia miehiä, jotka yht'äkkiä taas vangitsivat tuon sankarivoimaisen miehen. Pieni hinterä mies tuli esiin palava tulisoihtu kädessä ja valaisi hänen kasvonsa.

"Olkoon onneksesi, Belgsting", sanoi hän pehmeällä äänellä, "heikolla ja halveksitullakin voi joskus olla puolta. Nyt minä paremmin kuin Jungfruhamnissa aion johdattaa mieleenne Väsbyn niityn ja sen pienen kodikkaan huoneen, jossa pari vuotta takaperin annoitte hyvän ystävänne istua viikkokausia, kokonaista viisi viikkoa, ja ajatella kaikkea mitä ennen oli tapahtunut ja mikä hänelle oli tuhon tuonut... Käykää ujostelematta sisälle, rikas Belgsting, käykää ujostelematta sisälle ... samaan huoneeseen saatte tekin nyt astua."

Ilkastellen näin lausuttuansa nousi pieni mies kevein askelin portaita ylös ja aseelliset palvelijat pakottivat Belgstingin seuraamaan. Ullakolla vasta pysähdyttiin. Täällä lykkäsi pieni soihdunkantaja auki muutaman oven ja siitä tuli näkyviin kapea puinen porrassilta. Tämä johti päätyseinän ulkopuolelle pieneen ristikko-ikkunaiseen huoneeseen, joka oli aivan katonrajassa. Tätä siltaa myöten vietiin vanki uuteen vankilaansa.

Tämän kaiken näkijäksi joutui Herman Berman pysähtyessään huoneensa ikkunan eteen. Huone näet oli vähän alempana, vajaan sylen päässä Gellinkin talosta, jonka päätyseinää pitemmälle Henrikki Kalusepän talo pistihe sen verran, että sen laitimaiseen ikkunaan näkyi naapurin päätyseinä.

Herman tunsi heti Belgstingin. Kaikkein ensiksi hän ryhtyi avaamaan ikkunaa, mutta luopui samalla siitä tuumasta, kun huomasi mahdottomaksi tällä tavoin mitään toimittaa, koska ikkunasta ei millään tavoin näyttänyt voivan päästä porrassillalle. Hän kiiruhti sen sijaan alas päästäkseen kadulle ja tätä tietä naapurin taloon. Talonväkeä hereille saadessa kului kuitenkin muutamia kalliita hetkiä, ja kun hän sitten pääsi kadulle, vallitsi Gellinkin talossa täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus, ikään kuin siellä ei olisi mitään tapahtunut.

Siinä itsekseen tuumiessaan mitä nyt oli tehtävä, kuuli hän reippaita askelia lähestyvän.

"Ken siellä?" kysyi Herman.

"Muuan kuninkaan palvelijoita", vastasi nuorekas ääni tanskanvoittoisesti. "Rasmus olen muuten nimeltäni. Jos voitte auttaa minua pääsemään tähän taloon, on onneni suuri ja kiitollisuuteni yhtä suuri."

Herman ei kuitenkaan voinut auttaa, mutta hän sai sitä vastoin täydellisen selon siitä, mitä linnassa oli kello yhdentoista jälkeen tapahtunut ja kertoi vuorostaan palvelijalle, mikä kohtalo oli tullut vainotun osaksi Gellinkin talossa, samalla paheksuen ilkitekoa.

"Olkaa huoleti", sanoi silloin palvelija, "ennen tunnin kuluttua on teko korjattu...!"

Hän poistui sen jälkeen joutuisin askelin linnalle päin. Herman käveli edes takaisin talon edustalla odotellen palvelijan palaamista. Kovin kauvan ei kestänytkään, ennen kuin tämä palasi melkoisen aseellisen palvelijajoukon seuraamana. Hän pysähtyi talon edustalle, kolkutti porttia ja vaati kuninkaan nimessä sitä avattavaksi.

Pari kertaa hän sai toistaa käskynsä, ennen kuin sisäpuolelta eteisestä kuului verkkaisia askelia ja portti avattiin. Avaaja oli vanha mies. Hän kummasteli ja harmitteli unisena sitä, että hänet oli herätetty keskellä yötä, mutta kuninkaanpalvelija ja Herman eivät ottaneet hänen puhettansa kuuleviin korviinsa, vaan käskivät hänen hankkimaan tulisoihdun, jonka saatuaan kaikki Hermanin johtamina nousivat portaita ylös. Herman löysi helposti ullakolta porrassillalle vievän oven ja kohta he olivatkin tuon pienen katonrajassa olevan huoneen ovella. Ovi oli lukitsematta ja he astuivat esteettä sisälle.

Huone oli tyhjä ja hävinneen hakeminen oli turhaa työtä. He tarkastivat koko talon. Siellä löytyi kyllä joukko Pentti Steninpojan palvelijoita, vaikka ritarin itsensä vasta seuraavana päivänä oli määrä ottaa talo haltuunsa, mutta vangista ei näkynyt jälkeäkään.

Pari tuntia sen jälkeen Herman nousi ratsaille lähteäkseen pääkaupungista. Portissa tuli häntä vastaan muuan Henrikki mestarin kisälli, pitkä ja typerännäköinen mies. Hänen väitettiin ymmärtävän ja tietävän enemmän kuin tavallisten ihmisten. Aivan ehdottomasti Herman joutui tältä kysymään, tokko hän tiesi, minne tuo onneton vanki oli joutunut, josta jo koko naapuristo puhui.

"Josko mitään tiedän", vastasi tuo säikähtynyt mies, "tiedän kyllä jotakin, sillä päivän ensimmäinen tunti ei ollut vielä lopussa, kun näin... Juoksin teidän huoneeseenne, mutta en teitä löytänyt ... ja näin kolme ratsumiestä ratsastavan ulos naapuritalon takaportista ... minä tein ristinmerkin ja luin rukoukseni ... sillä kun kuolleet ratsastavat, on hyvä olla varuillaan..."

"Ja mistä sinä tiedät, että ne olivat kuolleita?"

"Hevosten kaviot eivät ollenkaan kapsahdelleet maahan koskiessaan ... varmaankin ne olivat Torkel marski ja Maunu herra taikka ehkä pikemmin Eerikki ja Valdemar herttuat jotka olivat tulleet noutamaan häjyä Brunke drotsia, joka ennen muinoin kuuluu asuneen tuossa talossa."

Herman, joka tuon herkkä- ja taikauskoisen miehen puheesta selvästi huomasi, että ahdistajat ajoissa olivat aavistaneet pahaa ja kiiruhtaneet vankeineen pakoon, ei malttanut kuunnella loppuun kertojan omasta mielestään hyvinkin viisasta yöllisen näkemänsä selitystä, vaan kannusti hevostansa ja ajoi katua pitkin etelään päin.

Puolipäivän rinnassa kokoontuivat taas herrat Tukholman linnan isoon saliin. Kuningas viivytteli ja samoin kuin edellisenäkin päivänä ryhmittyivät herrat isompiin ja pienempiin joukkoihin keskustelemaan. Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Krister Niilonpoika ja Pentti Steninpoika sekä Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti, joka nyt kuninkaan kanssa oli palannut Ruotsiin. Näitä kolmea lähestyi Linköpingin Knuutti piispa Ewerstenin Hannu kreivin kanssa innokkaasti puhellen. Nämä jälkimmäiset keskustelivat kreivintyttären ja nuoren Maunu Pentinpojan naimaliitosta, josta puheenaineesta piispa ei tahtonut luopua, vaikka kreivi selvästi osotti haluttomuutta siihen.

"Kunnian miehenä", sanoi tuo parantumaton piispa ja pysähtyi, juuri kun he tulivat äskenmainittujen kolmen herran luokse, "ei Ewerstenin ja Nowgartenin kreivi tahdo peruuttaa antamaansa sanaa ja lupausta... Kuulkaa, Pentti nepaani, minusta näyttää jo olevan aika todenteolla tuumia häitä; tulipa teistä hetken kuluttua Ruotsin valtakunnan drotsi tai marski, se ei muuta asiaa, sillä joka tapauksessa on tulossa tilaisuus, joka on lisäävä loistoa meidän ja kreivin sukujen väliselle liitolle..."

Kreivin ylpeät ja jalot kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen sinipunervan samettiviittansa kärpännahkapuuhka ja hänen huulensa vapisivat, kun hän näki Pentti ritarin silmäin hurjan intohimoisen hohteen. Vanha Krister herra vapautti hänet ainakin tällä kertaa antamasta varmaa vastausta, kun hän sanoi:

"Kovin riemuitsee vanha sydämeni tätä liittoa ajatellessani, sillä me ymmärrämme, arvelen ma, perinpohjin toisemme, ja jos yksityiset edut voidaan yhdistää yhteisiin, niin sitähän on aina toivottava. Te, Jöns Eerikinpoika", lisäsi hän sitten tähän kääntyen ja ikään kuin jatkaen piispan keskeyttämää puhettaan, "te olette siis puhunut armolliselle herrallemme tästä asiasta?"

"Olen kyllä", vastasi entinen vouti hymysuin kuten tavallisesti, vaikka ei aivan yhtä julkean näköisenä kuin ennen, "olenpa kyllä ja olenpa aivan samaa mieltä kuin armollinen herramme siitä, että tästälähin jää Ruotsin valtakunnan herroista ja miehistä riippumaan talonpojatko maassa tulevat hallitsemaan vai he itse."

"Jollei teillä siitä ole varmempia tietoja kuin viime syksynä, jolloin valheellisesti ilmoititte kuninkaan tahdon", kuului tuima ääni aivan Jösse Eerikinpojan viereltä, "niin ei liene sanomiinne paljon luottamista."

Vanha, komea herra Aksel Pietarinpoika (Tott) se yhdessä Olavi poikansa kanssa vasta nyt oli tullut saliin ja halki huoneen astuessaan tullut pysähtyneeksi juuri näiden herrain sivulle ja niin lähelle, että Jösse Eerikinpojan sanat siihen selvään kuuluivat. Puhelevat herrat säpsähtivät kuullessaan ritarin sanat, jotka kajahtivat taisteluunhaastolta, ja Jösse Eerikinpoika lyyhistyi kokoon, ikäänkuin koettaen välttää tuon uhkean uroon säihkyvää katsetta.

"Siinä on sanani, Jösse Eerikinpoika", jatkoi kuumaverinen ritari, "ja siitä että piditte harmaita hapsiani pilkkananne, saatte vastata miekka kädessä, missä mieluummin haluatte, jollette tahdo, että joka mies teitä konnaksi kutsuu!"

Hän ei odotellut voudin vastausta, vaan otti kohteliaasti Hannu kreivin käden kainaloonsa ja astui kuninkaan huoneesta tulevaa Hannu Kröpeliniä kohti, jonka tyynet, jalot kasvonpiirteet näyttivät päivänpilkahdukselta kaikkien näiden mitä kiihkeintä levottomuutta ja mielenjännitystä tietävien katseiden joukossa.

Heti sen jälkeen tuli kuningas saliin ja siten pääsi Jösse Eerikinpoika kokemasta sitä nöyryytystä, että olisi saanut nähdä herrain, jotka siihen asti mitä vilkkaimmin olivat hänen kanssansa keskustelleet, luopuvan hänestä. Hän käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin kaikkien katseet olivat kuninkaaseen luotuina, ja läksi huoneesta. Seuraavana päivänä hän oli jo hävinnyt kaupungistakin.

Samoin kuin edellisenä päivänä meni kuningas nytkin valtaistuimelleen. Kun hän oli istuutunut ja äänettömyys päässyt vallalle salissa, astui arkkipiispa Olavi esiin ja ilmoitti, että koolla olevat herrat kuninkaan tahtoa noudattaen olivat valinneet yhden niistä herroista, jotka kuningas itse oli ehdolle pannut, nimittäin herra Krister Niilonpojan.

"Sen lisäksi pyytävät nuo kunnon herrat ja kelpo miehet nöyrästi", päätti arkkipiispa esityksensä, "teitä, Eerikki kuningas, nimittämään yhden ennen ehdolle pannuista valtakunnan marskiksi."

Kuningas ei vastannut mitään ja Krister Niilonpojan puolueeseen kuuluvat herrat pitivät aivan varmana, että hän oli vaiti siitä syystä ett'ei tahtonut yht'äkkiä loukata toisia herroja. Mutta kuningas kutsui Krister herran valtaistuimen eteen asettaakseen hänet virkaan.

Vanhus astui esiin ja kumarsi kuninkaalle.

"Kummalliselta mahtanee näyttää, armollinen herra kuningas", sanoi hän, "että minä tässä astun eteenne pyytämään, että tämän korkean arvon uskoisitte jollekin toiselle täällä koolla olevista monista herroista ja miehistä. Varmaankin on monta siihen ansiollisempaa kuin minä, joka sitä paitsi olen kovin iäkäs. Samalla kuin pyydän teitä Jumalan tähden päästämään minut tästä tärkeästä virasta, suotanee minun siihen ehdottaa nuori sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika, Fågelvikin haltija!"

Jos Eerikki kuningas kaikissa asioissa olisi ollut yhtä selvänäköinen kuin tässä, olisi varmaan hänen hallituksensa monessa kohden toisellaiseksi muodostunut. Hän ei pitänyt ollenkaan väliä vanhan herran pyynnöstä, vaan kutsui hänet esiin ja toimitti virkaanvihkimismenot, s.o. antoi nimitetylle lyhyen miekan.

"Olemme siis nyt antanut Ruotsin-valtakunnallemme drotsin, niin kuin on säädetty", sanoi kuningas sen jälkeen, "ja nyt on vielä marski nimitettävä."

Kuningas aikaili hetken ja tämä aikaileminen -- lieneekö sitten ollut harkittua vai ei -- kiihdytti läsnäolijain mielet kiihkeimmilleen.

"Tähän virkaan olisin, jos olisin omaa mieltäni noudattanut, valinnut toisen kuin sen, jonka nyt olen nimittävä, mutta olen päättänyt noudattaa valtakunnan herrain ja miesten julkilausumaa toivomusta ja nimitän sen tähden tähän virkaan herra Kaarlo Knuutinpojan, Fågelvikin haltijan."

Tyytyväisyyttään hälisivät useimmat, suuttumustaan vaan muutamat harvat, ja tuo kookas, komea Kaarlo herra astui valtaistuimen eteen. Hänkin estelihe samoin kuin vanha Krister herra ja pyysi päästä tuosta kunniasta, mutta kuningas ei ottanut hänen sanojansa korviinsa, vaan kääntyi herra Eerikki Krummedikiin, joka seisoi vähän syrjemmällä hänestä ja pyysi hänen paljon kokeneena sanomaan, millaisilla menoilla marski muualla asetetaan virkaansa.

"Semmoinen on menettely", vastasi Eerikki herra, "että te annatte hänelle sauvan kultarenkaineen ja sanotte hänelle, kuinka hänen tulee virkaansa hoitaa."

"Sauvan hän on heti saava", virkkoi kuningas, "mutta rengasta hän ei nyt voi saada."

Pieni valkoinen sauva vietiin nyt kuninkaalle, joka ojensi sen Kaarlo herralle. Polvistuen otti tämä sen vastaan. Mutta hän viipyi valtaistuimen edessä ikään kuin jotakin vielä odotellen. Kuningas loi häneen kysyvän katseen.

"Muinoin oli tapana", sanoi silloin Kaarlo herra, "että kuningas antoi valtakunnan drotsille ja marskille linnan ja läänin heidän tärkeiden virkainsa ylläpitämisen avuksi."

"Elkää muistuttako minulle niitä aikoja, herra Kaarlo Knuutinpoika", keskeytti kuningas vilkkaasti, "meitä ei haluta tehdä uutta Bo Juhonpoikaa kokeaksemme samaa, mitä äitimme setä Albrekt kuningas sai kokea."

"Ja kuinka luulette sitten, herra kuningas, drotsin ja marskin voivan käyttää sitä valtaa, jonka olette heille antanut ja jota heidän virkansa vaatii?"

"Tahdon antaa teille neuvon, herra marski", sanoi kuningas luoden häneen sekä ivaa että ylenkatsetta ilmaisevan katseen, "elkää ojentako jalkojanne kauvemmaksi kuin nahkapeitto ulettuu!"

Näistä kuninkaan sanoista maseni yleinen mieliala. Mutta Kaarlo herran silmästä leimahti salama, joka sai herra Eerikki Krummedikin kalpenemaan ja hymyn haihtumaan kuninkaankin huulilta. Tästä katseesta ilmeni jotakin, joka muistutti Engelbrektin uhkausta, silloin kuin kuningas kielsi häntä enää tulemasta silmäinsä eteen.

Heti sen jälkeen kuningas nousi ja läksi salista. Herrat taas läksivät kukin omille asioilleen, mutta eivät sillä mielellä kuin olisi luullut, kun he nyt olivat saaneet toivonsa täytetyksi siihen nähden, että Engelbrekt oli erotettu valtakunnan hallinnosta ja se jätetty heidän omiin käsiinsä. Kuninkaan heille antama valta oli näet vaan puoleksi annettu. Koko nimitys tapahtui vaan näön vuoksi ja siltä puuttui todellista merkitystä. Ne herrat, jotka asioita syvemmältä ajattelivat, älysivätkin kohta, mitä jo vanha herra Eerikki Krummedik oli ennustanut ja mitä kuningas oikeastaan koko tällä näytelmällä tarkoitti, että nuo molemmat nimitetyt virkamiehet tulisivat, kumpikin puolueensa etunenässä, kokoamaan voimansa toisiansa vastaan. Lyhytnäköisempiä taas harmitti itse nimittämistapa, ja kohta kuultiin yleisesti puhuttavan siitä, miten halveksivasti kuningas oli kohdellut Ruotsin herroja.

Kuningas itse luuli toimineensa varsin viisaasti käyttäessään hyväkseen herrain ja rahvaan eli, yksiinhän se kävi, Engelbrektin kireitä välejä masentaakseen edelliset tekemättä jälkimmäisillekään muita myönnytyksiä, kuin että Örebron linna jäi Engelbrektille läänitykseksi. Mutta Eerikki kuningas ei sitä tehdessään ajatellut, että hän näihin molempiin nähden oli ryhtynyt vaan puolinaisiin toimiin, ja että tyytymättömyys tämän jälkeen oli tuleva juurtumaan syvälle molempiin kansalaisluokkiin, sekä herroihin että talonpoikiin. Parasta olisi hänelle ollut todelliseen rahvaaseen liittyminen, mutta kun hän ei voinut tai ei tahtonut sitä tehdä -- sillä niin vapaa talonpoikaissääty kuin ruotsalainen oli, oli saksalaisen ruhtinaan samoin kuin ylimalkaan saksalaisen aatelismiehen mielestä sula mahdottomuus -- olisi hänen julkisesti ja vilpittömästi pitänyt liittyä Ruotsin herroihin. Nyt hän oli kuin mies, joka oli talonsa rakentanut korkean vuoren juurelle ja sitten paljastanut talon takana kasvavan puun juuret, tosin ei sitä hävittääkseen, vaan heikontaakseen sen voimaa ja samalla sen tuuheata latvusta harventaakseen; -- hän saavutti tarkoituksensa, mutta kun lumi suli vuorelta ja myrsky tuli, vyöryi ylhäältä tulvavesi, jonka voimaa heikontunut puu ei kyennyt vastustamaan. Se kukistui kohta yhdessä talon kanssa, jota sen oli määrä suojella, ja omistaja sortui samalla. Viisaan Eerikki Krummedikin tuuma oli hyvä, mutta hän arvosteli Ruotsin oloja Tanskan olojen kannalta, jossa rahvas jo oli milt'ei herrojen maaorjana. Hän tunnusti tosin, kuten kuulimme hänen sanovan, rahvaan voiman ja merkityksen, mutta hän piti sitä ohitsemenevänä ja satunnaisena. Hän ei tiennyt, että tästä voimasta saattoi kasvaa lumivyöry, joka oli kukistava sekä Eerikki kuninkaan valtaistuimen että myöskin koko sen uhkean rakennuksen, jonka kuningatar Margareta Valdemarintytär vainaja oli rakentanut ja jota sanottiin uniooniksi.