Part 25

Tuo kaunis nainen oli kovin kuohuissaan, mutta koko hänen olennostaan ilmeni sellaista ylevyyttä ja majesteetillisuutta, että ritari tuskin voi sietää hänen katsettansa. Hän viivytteli hetkisen vastaustaan, mutta sitten hän sanoi:

"Minä antaun käskettäväksenne, arvoisa neiti!"

"No hyvä ... olkaa sitten vastassani vankilatornissa, kun kello lyöpi yksitoista pääkirkon tornissa."

Ritari läksi. Niin pian kuin hän oli sulkenut oven, tuli muutamasta viereisestä huoneesta Eerikki kuningas.

"Kautta kasvatusäitini sielun, Cecilia", sanoi hän, "sinä sovit paremmin näiden ruotsalaisten ritarien kuninkaaksi kuin minä!"

"Ei kaikkia ruotsalaisia ritareja ole tämän mukaan arvosteltava, herra kuningas", vastasi Cecilia.

"Mutta monta hänen vertaistaan löytyy ... kuulkaapa, herra Eerikki Krummedik", hän kääntyi tällöin viereiseen huoneeseen päin, "kuulkaapa ja luetelkaa, keitä teillä on Krister herran luettelossa..."

Vanha Eerikki Krummedik astui tällöin huoneeseen.

"Pentti ritari on yksi, sen tiedän, mutta teillä on täysi tusina ... tuo vanha kettu on saanut heidät tuumiinsa tuon Borganäsin italialaisen avulla, Jumala armahtakoon sitä koiraa ... eikö asian laita ollut niin, Eerikki herra, mikä oli tuon miehen nimi?"

"Juhani Wale, armollinen herra!"

"Ja nyt on tuo syntisraiska ruvennut harmajaveljeksi ja on henkeänsä haukkomassa Brita sisaren luona Klaaran luostarissa, niin, niin, kaikessa salaisuudessa tietysti. Ha-ha-ha, te jalot herrat, te olette keittäneet keitoksen, mutta itse saatte sitä särpiäkkin. Olette oikeassa, Eerikki herra, he tahtovat itse hallita, siinä koko juttu, mutta minä olen näyttävä heille, ett'en minä ole heille mikään Maunu Eerikinpoika! Jollen häpeäisi koko maailman kuninkaita ja ruhtinaita ja ritaristoja, niin kernaasti yhtyisin noihin talonpoikiin ja Engelbrektiin!... Kautta Vapahtajan viiden haavan, luulenpa, ett'ei noiden herrain hallitsemisesta suuriakaan sukeutuisi! Vai mitä arvelette, Eerikki herra?"

"Minusta näytätte menevän liikoihin, herra kuningas", vastasi tuo varovainen vanha herra, "raajarikkoisesta palvelijasta ei teillä toki ole suurtakaan iloa ja raajarikkoinen on se yhteiskuntaruumis, jossa ei ole herrasväkeä. Valtamiehet ovat yhteiskunnan silmä, korva ja suu ... ilman niitä on yhteiskunta mykkä. Sen tähden olkoot he olemassa ison rakennuksen harjana, mutta he eivät saa kiistellä kuninkaan kanssa valtikasta ... Engelbrektin ja ruotsalaisten talonpoikain mieleisestä kuninkaasta, -- hänestä tulisi ruotsalainen kuningas, epäilemättä voimakas ja mahtava kuningas, sillä rahvaan valta on nyt tässä maassa herrain valtaa mahtavampi, mutta hänestä ei tulisi unioonikuningasta, jommoista kuningatarvainaja Margareta Valdemarintytär, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tahtoi..."

"Jompikumpi on kuitenkin valittava, Eerikki herra", keskeytti kuningas, "ja minä olen mieluummin mahtavana rahvaan johtajana kuin saamattomana kaluna herrain käsissä!"

"Olette oikeassa, herra kuningas, jompikumpi on valittava ja teidän on valittava herrat, mutta niiden on joutuminen välikappaleeksi teidän käsiinne eikä päinvastoin..."

"Ja kuinka aiotte sen saada aikaan?"

"Divide et impera on vanha hyvä ohje, armollinen herra ... tehkää heidät erimielisiksi keskenään, sitten on valta teidän."

"Mutta jos he nyt saavat drotsin ja marskin, niin saattaa käydä niin kuin Maunu Eerikinpojan ja Albrektin aikoina..."

"Ei, armollinen herra!"

"Ja minkä tähden ei?"

"Sen tähden että silloin oli toinen puolue kuningasta vastaan toinen hänen puolellaan; nyt on myöskin kaksi puoluetta, mutta riidassa keskenään ... toisesta saatte drotsin, toisesta marskin. Saatte nähdä, että ne nimet, jotka arkkipiispa Olavi tänään teille mainitsee, kuuluvat joko Krister Niilonpojan puolueeseen taikka hänen vastapuolueeseensa..."

"Siinäpä se on! Silloinhan he pääsevät tahtonsa perille ja käyvät vaikeammiksi hallita kuin koskaan ennen. Krister herra ja herra Pentti Steninpoika, nuo nimet on Sigge piispa niin usein korviini kuiskannut, että olen jo niihin kyllästynyt..."

"Jompikumpi heistä tuleekin teidän nimittää jompaankumpaan virkaan ... sepä ei käyne kovin vaikeaksi; pääsipä kumpi puolue hyvänsä voitolle tämänpäiväisessä vaalissa, niin on teidän hyljättävä sen tekemä ehdotus..."

"Oletteko järjiltänne, Eerikki Krummedik?"

"Kuunnelkaa minua loppuun asti, armollinen herra... Teidän tulee samalla itse ehdotella kolme muuta ja sallia heidän itsensä valita yksi niistä, siihen kaikki mielellään suostuvat ... mutta teidän on silloin ehdotettava ainoastaan vastapuolueen miehiä. Yksi tämän puolueen miehiä tulee silloin drotsiksi. Sitten voitte pitää aivan varmana, armollinen herra, että joku toisen puolueen miehistä kernaasti hyväksytään marskiksi, vaikka itse hänet nimitättekin ensimmäisistä hylkäämistänne ehdokkaista!"

Kuningas harkitsi hetkisen tuon vanhan viekkaan herran sanoja. Sen jälkeen hän äkkiä pyörähti toisella jalallaan ja löi kätensä yhteen.

"Te olette ollut ahkera ja tarkkaavainen oppilas kasvatusäitivainajani koulussa, Eerikki herra ... ha-ha-ha, tahtonne saatte täytetyksi ... ja sinä, Cecilia, saat nimittää toisen...! Mutta nyt on jo aika saada tietää miten on ratkaistu kysymys Engelbrektin linnanläänistä ja millainen on tulos herrain vaalista."

Näin sanoen kuningas poistui ja vanha herra Eerikki Krummedik seurasi häntä.

IV.

Päättyminen.

Linnassa oli iso joukko herroja koolla. Monta huonetta oli täynnä pitkäkaapuisia pappeja ja ritareja ja aseenkantajia, joilla oli punaiset viitat hartioilla. Ulko-ovilla oli kuninkaan palvelijoita vahdissa ja samoin kuninkaan henkivartijoita sillä ovella, josta joka silmänräpäys odotettiin kuninkaan tulevan.

Kaikkien katseista näki että täällä odoteltiin kiihkeästi, vaikka jakauduttiinkin, kuten tällaisissa oloissa on tavallista, pienempiin ryhmiin, joissa puheltiin, missä kiihkeämmin, missä laimeammin. Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Pentti Steninpoika ja hänen poikansa, Maunu herra, sekä tuo oppinut herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) ynnä pari norjalaista herraa. Näiden niin kuin kaikkien muidenkin puhelu koski yksinomaan noiden kahdentoista herran istunnon tulosta ja tehtyä drotsin ja marskin vaaliehdotusta. Eivätpä ainoastaan lähinnäolijain katseet tällöin kääntyneet herra Pentti Steninpoikaan, vaan vieläpä etempääkin osotettiin silloin tällöin häntä, ikään kuin olisi tahdottu sanoa: "tuossa on toinen niistä, joita luullaan onnen potkaisevan!" Itse kantoi hän tätä huomionalaisuuttaan ryhdikkäänä, jäykkänä ja kopeana kuten tavallisesti, kenties vaan hiukan hajamielisenä.

"Keskustelunne Ludbert Roggen kanssa on antanut teille paljon ajattelemisen aihetta, lanko", kuiskasi sen tähden aivan huomaamatta hänelle tuo viisasteleva Jöns Pentinpoika.

Ritari katsahti Jöns herraan ja vastaus oli jo valmiina hänen huulillaan, kun hovimestari avasi kuninkaan huoneen ovet ja ilmoitti:

"Hänen armonsa kuningas!"

Kuningas astui sisään pää pystyssä Hannu kreivin ja herra Eerikki Krummedikin sekä herra Aksel Pietarinpojan (Tott) seuraamana. Salin vastakkaiseen päähän oli kuninkaan valtaistuin asetettu korotteelle, jolle pääsi muutamia astimia nousten. Kuningas suuntasi kulkunsa tähän osaan huonetta lausuen kulkiessaan muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja joillekuille lähinnä seisoville herroille.

Tässä kului vähän aikaa ja kuningas oli parhaiksi ennättänyt valtaistuimen astimille, kun hovimestari ilmoitti nuo kaksitoista herraa, jotka tulivat harmajamunkkiluostarista, missä he olivat pitäneet istuntonsa.

Kuningas astui silloin sijallensa ja antoi merkin kädellään, jonka jälkeen nuo kaksitoista Roeskilden Jöns piispan johtamina astuivat sisään. He asettuivat valtaistuimen oikealle puolelle ja heitä vastapäätä seisoivat odottelevat herrat tuomarien katseista ja kasvoista udellen, eikö niiden ilmeistä jo voisi päätöstä arvata. Kuninkaan uudelleen viitattua nousi Jöns piispa puhumaan ja avaten kääröstä kahdellatoista sinetillä varustetun pergamenttilehden ilmoitti lyhykäisesti, että oli tehty se päätös, jonka hän mukana olevasta pergamenttilehdestä oli lukeva.

"Me Jöns, Jumalan armosta Roeskilden piispa, Sigge Skaran, Maunu Turun, Olavi Bergenin, kaikki piispoja samasta armosta" -- ja sitten seurasivat maallikkoherrain nimet -- "julistamme kaikille läsnäolijoille ja vasta tuleville, että jalosukuinen ruhtinas, armollinen herramme, herra Eerikki, Tanskan, Ruotsin, Norjan, Vendein, Götinmaan kuningas ja Pommerin herttua, toiselta puolen ja valtakunnan neuvosto ja kaikki Ruotsin asukkaat toiselta olivat jättäneet meidän ratkaistaviksemme heidän tähän päivään asti kestäneet keskinäiset riitaiset välinsä, jotka he nyt rakkaudessa ovat sopineet antamalla molemmin puolin vahvikkeeksi julkiset sinetillä vahvistetut kirjelmät, lukuunottamatta muutamia kohtia, jotka samoissa kirjeissä mainitaan, joissa vielä sanotaan, että meillä kahdellatoista määrätyllä on oleva valta niistä sanoa ja säätää, ja mitä me niistä määräämme ja niiden johdosta teemme ja niistä molemmille puolille annamme sineteillä vahvistetut kirjelmät, sitä he tahtovat ja heidän tulee niin säädettynä pitää."

Niin kuului päätöksen alku, sanasta sanaan Hadorphin mukaan esitettynä. Erityiskohdista mainitsemme ainoastaan, että Hallanti oli heti jätettävä takaisin kuninkaalle ja että Engelbrekt ja Eerikki Puke saisivat pitää Halmstadin pakkosopimuksessa saamansa läänit sekä että Norjasta kutsuttujen neuvosherrain oli ratkaistava Gotlantia koskeva asia ruotsalaisten ja tanskalaisten miesten esiintuomien todisteiden mukaan.

"Kaikki nämä määrätyt kohdat" -- näin päättyi tuo pitkä kirjelmä -- "ja jokaisen erikseen olemme me kaikki tutkineet ja yksimielisesti päättäneet omantuntomme mukaisesti, jonka Jumala on meille antanut, emmekä voi paremmin tuomita. Kehotamme sen tähden teitä molemmin puolin näitä määräyksiä noudattamaan. Me vahvistamme nyt sinetillämme kaksi samanlaista kirjelmää, joista toisen saa armollinen herramme kuningas, toisen Ruotsin valtakunnan neuvosto."

Jos vaitiolo tietää suostumusta, niin lienee tämä tuomio ilmoittanut kaikkien läsnäolijain salaiset mielipiteet puheenalaisista asioista. Mutta vaikk'ei salissa mitään sanottukaan, osotti kuitenkin moni rypistetty otsa, ett'ei päätös miellyttänyt kaikkia. Kuningas itse istui pari silmänräpäystä mietteissään ja silmäili herroja. Tahallaanko vai sattumalta hän sitä tehdessään lienee kiinnittänyt katseensa herra Pentti Steninpoikaan, sitä emme tiedä, mutta tämä nykäsi niin rajusti kaulassaan olevia kultavitjoja, että yksi rengas katkesi ja poikkinaiset vitjat jäivät riippumaan hänen sormelleen. Tällä hän selvää selvemmin osotti, kuinka läheltä tuo julkiluettu päätös häntä koski ja kuinka syvän jäljen se jätti hänen mieleensä. Kuninkaan suu vetihe raukeaan hymyyn. Varmaankin olisivat useammatkin huomanneet ritarin mielikarvauden, jollei samassa hovimestari olisi ilmoittanut arkkipiispa Olavin tuloa.

Kuningas säpsähti valtaistuimella, kun kuuli tämän nimen, ja selvää vastenmielisyyttä ilmeni hänen katseestaan, kun tuo vakava arkkipiispa astui hänen eteensä.

"Tahtoanne noudattaen, herra kuningas", alkoi arkkipiispa, "tulen teille ilmoittamaan, ketkä valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet ovat panneet ehdolle noihin tärkeihin drotsin- ja marskinvirkoihin. Äänet on salaisesti minulle ilmoitettu ja minä olen uskollisesti pitänyt salassa jokaisen ilmoituksen. Ainoastaan kolme enimmät äänet saanutta tahdon tässä mainita. Ne ovat..."

Salissa syntyi liikettä, kun pari nuorempaa herraa koetti tunkeutua esiin, mutta kuninkaan viitattua kädellään palasi taas hiljaisuus.

"Ne ovat", kuultiin silloin piispan sanovan, "herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), herra Bo Knuutinpoika (Grip) ja herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä)."

"Ei kelpaa", sanoi kuningas kuohahtaen, "nuo kolmehan ovat pelkkiä nuoria ja kokemattomia miehiä. Te olette erehtyneet mitä nuoriin tulee. Minä ehdotan teille kolme vanhaa, joita ei nuoruudenhulluus enää haittaa!"

Hän silmäili koollaolijain joukkoa, ikään kuin hän heidän katseistaan olisi hakenut kannatusta sanoilleen, mutta sitten hän lisäsi:

"Miks'ette mieluummin ota vanhempaa miestä? Tahdon panna ehdolle kolme. Herra Krister Niilonpoika ja herra Pentti Steninpoika kelpaavat kai molemmat, herra Erengisle Niilonpoika on myöskin pätevä mies, luulen ma! Yhden näistä herroista tahdon kernaasti antaa teille drotsiksi. Kokoonnumme taas tänne huomenna, tiedustelkaa siksi, arkkipiispa Olavi, kenen viimeksimainituista herroista te tahdotte. Minä olen sill'aikaa tuumiva pätevää miestä marskiksi."

Sen jälkeen kuningas nousi ja laskeutui alas korotteelta, jolla valtaistuin oli, sekä astui taas halki salin sisähuoneittensa ovea kohti. Nytkin hän vaihtoi muutamia sanoja joidenkuiden herrain kanssa. Astuessaan Jöns piispan ohitse hän sanoi:

"Enpä olisi luullut, piispa, että Engelbrekt sai pitää Örebron linnan."

"Tuskinpa sitä kukaan luuli", vastasi piispa ujostelematta, "mutta hänellä oli monta mahtavaa puolustajaa. Sitäkin kuuli sanottavan, että pahempaakin olisi voinut tapahtua, jollei tätä olisi päätökseen otettu."

"Ja mitäpä pahempaa voisikaan tapahtua?"

"Voisitte menettää Ruotsin valtakunnan!"

Kuningas kalpeni ja käännähti äkisti pois, mutta kun hän tuli huoneen toiseen päähän, näki hän siellä herra Eerikki Krummedikin. Viittauksella käskettyään tätä seuraamaan hän poistui huoneisiinsa.

Vähitellen läksivät herrat linnasta ja tuo suuri sali alkoi tyhjentyä. Viimeisiä oli herra Pentti Steninpoika. Hän seisoi kauvan paikallaan pää pystyssä ja murtuneet kultavitjat vielä toisen käden ympärillä. Oloja lähemmin tuntevasta, samoin kuin hänestä itsestäänkin tuntui hänen kohtalonsa semmoisena, jommoiseksi se päivän kuluessa oli muodostunut, puunrungolta, jonka oksista lehdet yksitellen oli nypitty pois. Yksi lehti oli vielä paljaassa latvassa jälellä: ehto, joka hänen piti täyttää ennen puoliyötä. Tästä riippui nyt kaikki. Raskain askelin poistui hänkin kuninkaanlinnasta.

Melkein samaan aikaan kuin herrat läksivät linnasta ja menivät kukin omille askareilleen, oli kaksi miestä sillalla, joka yhdistää Kedjeskärin vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella olevaan kaupunginosaan, missä nyt ovat Ritaritalontori ja Uuskadut. He olivat menossa harmajamunkkiluostarille päin. Toinen oli Herman Berman, toisena muuan harmajamunkki. He kulkivat ääneti rinnakkain, kunnes olivat päässeet melkein luostarinportin edustalle, jolloin Herman lausui:

"Aiotte siis lähteä täältä varhain huomisaamuna?"

"Varhain aamulla, poikani! Tuota vene tähän luostarinportaiden eteen, mutta sano portinsulkijalle, että lähtö on vapaa. Jumalan ja pyhän Fransiskuksen avulla toivon sitten joutuvani ajoissa Engelbrektin luokse."

"Hän ikävöipikin suuresti teitä, hurskas isä ... viettekö itse kaikki tarvittavanne veneessä vai tahdotteko, että minäkin otan jotakin... Minäkin lähden varhain aamulla ratsain täältä ja joutunen perille ennen teitä."

"Kiitos, rakas poikani, mutta koneistani en kernaasti luovu eikä niitä niin paljoa ole, ett'en niitä voisi veneessä viedä."

Miehet erosivat. Munkki meni luostarinportista sisälle. Herman taas palasi samaa tietä sillan poikki pitkin Harmajamunkkikatua keskikaupungille kääntyen kohta Mustamunkkikadun poikitse Själagårdinkadulle. Täällä hän tuota pikaa joutui Henrikki Kalusepän talon edustalle. Gellinkin talon edustalla hän tapasi kauppias Gellinkin itsensä, joka matkavaatteisiin puettuna jakeli käskyjä muutamille palvelijoilleen, joilla oli suuret kannalmukset selässä.

"Joutukaa", sanoi hän, "ja sanokaa Didrik laivurille, ett'ei hänen kauvan tarvitse minua odottaa?"

Samassa hän huomasi Hermanin ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Näyttää siltä, kuin olisitte matkalle lähdössä?" kysyi Herman tervehdykseen vastaten.

"Niin olenkin", vastasi kauppias, "olen juuri tänään antanut vuokralle koko taloni ... aina onni seurassani, aina onni..."

"Ilahduttavaa kuulla, kauppias Gellink ... ehkäpä onni on taloonnekin kotiintunut ja voi siten tulla muidenkin osaksi, koskapa minä tässä puotinne ovella kerran olen aivan arvaamatta saanut tärkeän uutisen."

"Kas vaan, kas vaan ... niin voihan se olla mahdollista, pyhimyksenluita kuuluu olevan seinän sisään muurattuna, niin paljon onnea ... ja minkä tiedon saitte täällä, Herman Berman?"

"Kun juhannuksen aikaan kaksi vuotta sitten tulin kaupunkiin kyselemään laivaa päästäkseni Köpenhaminaan, niin pysähdyin tähän puotinne kynnykselle ... olin aikeissa kysyä teiltä, sillä naapurinne Henrikki Seppä oli neuvonut minut tänne ... mutta minä näin teidät niin vilkkaassa keskustelussa muutaman kaupustelijan kanssa, ett'en heti tahtonut tulla sisälle..."

"Maltas, maltas ... juhannuksena kaksi vuotta sitten ... niin, minulla oli väkinäinen vieras tuolla ylhäällä päätypuolen häkkihuoneessa, muistan sen vallan hyvin ... hänen oli määrä istua siellä, kunnes Engelbrekt palaisi Köpenhaminasta, autoin ystävää, niin teinkin ... vanha ystäväni, Eerikki Bildstein, tuli muutamana yönä vihurin kiireellä ja toi hänet mukanansa, hyvin tärkeistä asioista oli puhe, ne koskivat Engelbrektiä, nyt muistan, ja samana päivänä, jona sain varmasti kuulla Engelbrektin palanneen, avasin oven väkinäiselle vieraalleni ... muutamana aamuna, hän ei näyttänyt iloiselta, tuo hinterä, pieni mies, ei, eipä näyttänytkään..."

"Kerrottepa tärkeitä uutisia, kauppias Gellink ... kuka on tuo Bildstein, josta olette puhunut ja joka on tehnyt Engelbrektille ja Ruotsin valtakunnalle niin suuren palveluksen...?"

"Eerikki Bildstein ... ettekö tunne häntä, Taalainmaan rikkainta vuoritilallista, joka ratsasti kirkolle hopeakenkäisellä hevosella ja olisi voinut raskailla hopeaharkoilla peittää tien talostaan kirkolle?"

"Olisiko se...?"

"Eerikki Bildstein, ystäväni, hän juuri ... me olemme molemmat Lybekistä kotoisin, muutoin en häntä paljoa tunne, mutta hän on tehnyt minulle monta palvelusta, siihen aikaan, jolloin otin osan vaskesta myytäväkseni kuningatar Margareta vainajan aikana, sillä hänen omansa oli koko Taalainmaa koko hänen elinaikansa, niinpä olikin... Mutta miten sanoittekaan, minultako vai tuolta vieraalta kaupustelijalta saitte tuon tärkeän tiedon...?"

"Teiltä molemmilta... Kaupustelija kertoi Engelbrektin olleen muutamassa laivassa, joka oli laskenut Söderköpinkiin, ja hänen siellä menneen maihin matkustaakseen Strängnäsin Tuomas piispan palvelijain seurassa Tynnelsöhön. Koska laiva oli teidän, oli laivuri lähettänyt teille kaupustelijan mukana kirjeen, jossa myöskin mainittiin Engelbrektin olleen laivassa... Enempää ei minun tarvinnutkaan tietää ja tämä tieto oli mielestäni arvokkaampi kuin koko maailma..."

"Niin on, niin on, Herman Berman, arvot ovat erilaisia, hyvin erilaisia, ovat kyllä ... ja onni on sokea, sokea se on... Minä odottelen Pentti herran palvelijaa jättääkseni hänelle avaimet ... mutta hän viipyy... Herra Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, on vuokrannut talon, hän haluaa mukavampaa asuntoa, tuolla kankaalla ei ole mukavaa, sitä hän haluaa..."

Tämä tieto tuntui Hermanista vastenmieliseltä; hän ei saanut ajatuksistaan tuota ylpeätä ritaria, jonka salaiset sotajuonet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu.

"Talonne avaimet", sanoi hän kuitenkaan ilmoittamatta kauppiaalle sisällistä levottomuuttaan, "avaimet voinette kai jättää Henrikki Sepälle; kun ritarin palvelija tulee ja huomaa talon suljetuksi, kysynee kai hän naapurilta..."

"Ystävälleni, Henrikki Sepälle ... niinpä kyllä, niin kuin sanotte ... sen palveluksen hän voi tehdä minulle..."

Henrikki Seppä teki mielellään naapurilleen tuon vähäisen palveluksen ja tämä riensi kiirettä pitäen kujaa myöten muutamalle rantaportille. Herman meni talliin hoitamaan Brandia, joka ystävällisesti hirnahteli häntä vastaan pilttuusta. Hetkisen kuluttua hän oli siinä huoneessa, joka sepän talon yläkerrasta oli hänelle neuvottu asunnoksi.

Täällä hän loikoi kauvan voimatta päästä uneen. Kauppiaan tapaaminen ja tämän puhe Eerikki Bildsteinistä ja Pentti Steninpojasta antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tahtomattaankin loi mielikuvitus sarjan näkyjä, joiden sisällyksestä hänen levottomuutensa pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi.

Aika kului hitaasti ja hän kuuli, kuinka sekä Kylänkirkon että läheisen mustamunkkiluostarin kellot kumisevasti ja verkalleen lyöden ilmoittivat jokaisen täysitunnin. Kohta puoliyön jälkeen oli hän kuulevinaan tavatonta töminää, joka yht'äkkiä sai hänet heräämään ajatuksista. Hän oli kuulevinaan askelia, raskaita askelia huoneensa ikkunan edustalla olevalta narisevalta puusillalta. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja kuunteli. Askelien ääni selveni selvenemistään. Hän hypähti ylös ja riensi ikkunaan.

* * * * *

Kohta kuninkaan lähdettyä Ludbert Roggen talosta, astui kaksi tummiin viittoihin kääriytynyttä naista sen portaita alas. Hekin suuntasivat kulkunsa linnalle ja heitä seurasi jonkun matkan päässä linnanvouti. He astuivat joutuisasti ja moni vastaan tuleva porvari kääntyi katsomaan, minne naiset pitivät kiirutta.

He katosivat kohta linnan porttiholviin ja odottelivat siellä linnanvoutia, joka nyt siirtyi edelle tietä näyttämään. Astuessaan sisälle isoon torniin hankki vouti tulisoihdun. Kuljettuaan sitten pitkät matkat holvikäytäviä ja monista portaista alas, jotka näyttivät vievän syvälle maan alle, hän pysähtyi pienelle rautaovelle, joka soihdunvalossa näytti niin kamalalta, että se noita molempia naisia kovasti pöyristytti. Vähän väkinäisesti aukeni ovi ja vouti astui sisään. Pistettyään soihdun oven poskessa olevaan rautarenkaaseen hän siirtyi molempain seuralaistensa tieltä.

Alussa ei voinut nähdä juuri muuta kuin keskeltä vankilahuonetta kohoavan patsaan isot kivilohkareet, niin pimeä siellä oli. Kylmä ilmavirta, joka ennen oven sulkemista uhkasi sammuttaa tulisoihdun, toi mukanansa äänen vankilatornin juurta pieksävien aaltojen loiskeesta.

"Eerikki!" kuiskasi silloin toinen nainen vapisevin äänin, mutta kun ei vastausta kuulunut, toisti hän nimen.

"Kuka kuiskaa nimeäni?" kuului järeä ääni sanovan patsaan takaa.

Nimen kuiskaaja avasi silloin viittansa ja astui esiin patsaan takaa. Soihdunvalo lankesi häneen ja valaisi hänet kokonaan. Se oli vanha nainen, jonka lempeät kasvot kerran olivat olleet kauniit.

"Eerikki, Eerikki", huudahti hän ja ojensi kätensä vangittua jättiläistä kohti, joka verkalleen nousi pystyyn, "näenhän sinut toki vielä, vaikka aivan toisissa oloissa kuin viimeksi tavatessamme omassa kodissasi..."

Vanki ojensi suurella vaivalla tavattoman raskailla rautavitjoilla kahlehditut kätensä ja tuo vanha vaimo painoi heti kohta päänsä hänen povelleen.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka vihdoin vanki keskeytti.

"Elä johdata mieleeni menneitä aikoja, sisko", sanoi hän, "ne eivät koskaan palaja ... olen jo ennättänyt tottua pahoihinkin aikoihin, sillä niitä on kestänyt kauvan eivätkä ne enää muutu hyviksi tällä puolen haudan."

"Elä puhu sellaista, rakas veli", sanoi sisar nyyhkien, "mahdotonta se ei ole ... vapaus voidaan sinulle antaa takaisin, talot ja tavarat myöskin ... ja silloin palaavat kyllä, vaikka myöhäänkin, hyvät ajat sinulle..."

"Ei, ei ... tehtyä ei voi tekemättömäksi saada ... yksi ainoa seikka on enää elämässä tuottanut minulle iloa, vaikka sekin on ollut sapelia sekoitettua: olenhan nähnyt sen miehen suuruuden ja voiman, joka kerran oli ystäväni ja jonka nimi on säilyvä tuleviin miespolviin ja tuleva siunatuksi, kun taas minun on kuoleva, ikään kuin ei minua koskaan olisi ollutkaan ... niin, hänen tähtensä ainoastaan tahtoisin vielä saada takaisin vapauteni, hänen ja kurjan Kirsti parkani tähden!"

Raskas huokaus tunkihe vangin rinnasta. Hän pani kätensä ristiin ja loi tuijottavan katseensa kosteihin lattiakiviin.

"Etkö sitten ollenkaan huoli toisesta lapsestasi, Eerikki?"

"Toisesta lapsestani...?"

"Ceciliasta!"

"Elä mainitse sitä nimeä, Kirsti, jos vielä rakastat minua. Eerikki Bildsteinin Ceciliaa ei ole enää olemassa enkä koskaan ole hänen nimeänsä maininnut sen jälkeen kuin hänet kirosin."