Part 23

"Ei ole viisasta minun", sanoi hän, "joka nyt olen hyljännyt maailman ja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin, mutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan empimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten rangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni."

Herman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen pistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa voidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui, näytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista herroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen synnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena, vaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä kovin suurta hermoarkuutta.

"En ollenkaan epäile", jatkoi munkki, "arvoisain piispain ja toisten korkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen herraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka lähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin minusta näyttää tärkeältä otaksua ... ainoastaan otaksua, että tuumanne voi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä. Engelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin miesten joukossa... Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan pääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa täällä Tukholman linnassa taikka myöskin -- mikä ehkä olisi paljoa parempi -- lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi, jalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi kaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee... Ei, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa Engelbrekt säilyyn ... tehkää uskalias teko ja teillä on valta! Sellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla maailmassa!"

Munkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä kuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon uskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen läsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen lausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen saavuttamisesta toista tietä.

Tämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan sisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna. Tämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että Hermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta hän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen levottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut. Kohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki nosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen luukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot lattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna sulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli kovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei monikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut Engelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän semmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki oli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi katkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia salahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä olisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain tallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja mietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen suunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes takaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.

Iltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä kävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä, muutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo ja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja Ruotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän nousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta pienestä rakennuksesta ja koko luostarista.

Silloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi taaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän rupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo alkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi erottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut piilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.

Munkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen puutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman nurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten patsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen suonissaan jähmettymään.

Se oli ruusupensaan luona haaveilija, se oli Agnes.

"Kas tässä, arvoisa neiti", sanoi munkki sammaltavalla äänellä, "kas tässä se tie, joka viepi rakkauteen. Ylistetty olkoon pyhä Fransiskus, joka on teitä johdattanut luottamaan minuun ... saatte nähdä, millä ilolla olen rientänyt toteuttamaan toiveitanne."

"Kirje ... kirje!" huudahti Agnes malttamattomasti ja hänen marmorivalkeat poskensa kävivät heleän punaisiksi.

"Tässä on", vastasi munkki ottaen viittansa alta sinetillä suljetun kirjeen, "hän odottaa Kedjeskärissä..."

Agnes avasi kirjeen ja luki sen. Sekä hän että munkki seisoivat selin oveen, jonka tähden ei kumpikaan huomannut mustaa haamua, joka oli lähestynyt rakennusta ja jo seisoi toinen jalka kynnyksellä. Mies, joka oli kuullut heidän puhelunsa, tahtoi kuitenkin jostakin syystä yhä edelleenkin jäädä huomaamatta. Hän peräytyi sukkelasti ovelta.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Agnes luettuansa kirjeen ja painettuansa sen sydämelleen, "neuvo minua, sano minulle, anna minulle merkki taivaastasi... Sydämeni on hänen aina ja iäti, mutta salateitäkö hänen on minut omaksensa saatava... Onko se tie, joka vie hänen luoksensa, sellainen, että sinä sen hyväksyt...! Taistelu ei saata poskiani kalpenemaan, mutta pimeät salatiet pelottavat sydäntäni..."

"Elkää viivytelkö, arvoisa neiti", kiirehti munkki, "aika rientää ja matkanne on pitkä. Jos tahdotte, ett'ei teitä huomata, niin teidän täytyy lähteä, ennen kuin se aika on kulunut, jonka maanalainen käytävä on minun hallussani. Muistakaa kuitenkin, että minä ennen epään kuin kehotan, ja Jumala ja pyhä Fransiskus suokoot minulle anteeksi, jos hyvä sydämeni on minut vietellyt liian auliisti suostumaan nuorukaisen pyyntöön... Mutta jos te olisitte nähnyt hänen ilonsa kuullessaan teidän olevan elossa ja hänen surunsa, kun sitten kerroin päättäneenne pukeutua huntuun ja ruveta nunnaksi jäädäksenne ainaiseksi tähän nunnaluostariin, niin ette olisi raskinut hetkeäkään viivyttää häneltä ettekä itseltänne jälleen-näkemisen iloa."

Munkin puhuessa Agnes oli polvistunut neitsyt Maarian kuvan eteen. Hän rukoili lyhyen rukouksen, ja kun hän nousi, leimahteli päättäväisyyden liekki hänen suurista säkenöivistä silmistään.

"Herman, Herman", sanoi hän ja liitti kätensä ristiin vielä Maariankuvan edessä seisoen, "elköön koskaan rakkautesi minuun kylmetkö siitä, että nyt noudatan sydämesi rukousta..."

Kuului rasahdus semmoinen kuin miekkaa tupesta temmattaessa, ja kun Agnes nosti päätänsä, näki hän Hermanin kookkaan vartalon rientämässä munkkia kohti.

"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!" huudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.

Tämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan tyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui parahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai siten väistetyksi tuon surmaavan iskun.

"Armoa, armoa, jalo Herman Berman", ähkyi munkki patsaan takana, "minä olen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi kirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi minuun..."

"Niin totta kuin elän", vastasi Herman, "et täältä hengissä pääse, vaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan."

Aseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi patsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua lähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja älyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän, koko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin pakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan houkutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella pyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman ketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta luukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri tämän soluessa alas aukkoon.

Herman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun joku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut mielensä.

"Herman, Herman", huudahti hän, "jätä tuo kurja Jumalan tai lain tuomittavaksi ... sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään..."

"Sano minulle", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä käsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan pääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, "sano minulle, onko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta, vai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi... Onpa tosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua suojelemaan!"

"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen", keskeytti Herman, "olkoon ikuinen kiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon... Kaikkein vähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole kulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia taistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä... Mutta minä puhun sopimattomia ... minä..."

"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi käskee puhumaan... Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti voi nähdä ja kuulla." Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle ja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. "Sinä aioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi ... näetkö, minä arvaan ajatuksesi..."

Herman pusersi hänen kättänsä.

"Niin, niin", sanoi hän, "totta puhut, Agnes, mistäpä muusta puhuisin kuin rakkaudestani, mutta ei koskaan ... ei koskaan, Agnes, tahdo Herman Berman ottaa morsiantaan varkain... Miekka kädessä, väkivallalla, jos niin vaaditaan, voisin sen tehdä, mutta isällesi antamani lupaus sitoo sekä käteni että kieleni... Katso sen tähden, Agnes ... sen tähden meidän täytyy yhtyä vaan erotaksemme... Minä toistan mitä sanoin, kun viimeksi näimme toisemme Vesteråsin linnan ritarisalissa ... te olette minulle oleva pyhä unelma, suloinen tunne siitä mitä hyvä Jumala on antanut miehelle onnellisuudeksi ja mielenrauhaksi ... mutta ette mitään sen enempää. Kuitenkaan ei mies aina voi tunteitaan hallita... Meidän täytyy sen tähden erota, Agnes! Rukoile Hermanin puolesta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä ... tuolla ylhäällä taivaan valtakunnassa, jossa ei mitään kreivinkruunuja ole loistamassa, siellä on varmaan ankara isäsi liittävä kätemme yhteen."

Agnes nojasi päänsä Hermanin rintaa vasten, ikään kuin olisi tahtonut kuunnella hänen sydämensä tykkimistä tai hakea voimaa tyynnyttämään oman sydämensä kalvavaa levottomuutta. Kuumeentapaisella kiireellä hän sen jälkeen tarttui Hermanin käteen ja katsoi häntä silmiin.

"Jos niin on käyvä, Herman", virkahti hän kiihkeästi, "niin kuule, Jumalan äiti, valani ... sinut tahdon puhtaana ja vapaana kohdata Jumalan äidin asunnossa, vaikkapa tuhannesti kuolisin!"

"Agnes, Agnes", keskeytti Herman, "voitko toistaa nuo sanasi isäsi kuullen?"

"Isäni ... kyllä, kyllä, koko maailman kuullen tahdon ne toistaa."

"Isäsi oli minun isäni ja äitini ystävä", jatkoi Herman juhlallisesti, "en elämässäni tahdo tuottaa surua isäni ja äitini hyväntekijälle, ja he saivat ainoastaan ... maistaa maailman katkeruutta..."

"Kuitenkin pysyn sanassani ... en olisi isäni tytär, jos uskollisuuteni horjuisi, vaikkapa ei ihmiskorva ole kuullutkaan valaani."

"Mutta isäsihän on luvannut sinut nuorelle Maunu Pentinpojalle... Hänenkin täytyy pitää lupauksensa!"

"Luostarin pyhää rauhaa hän ei kuitenkaan ole rikkova!"

"Agnes!"

"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun rinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta luostarinkirkon hautaan."

Omituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven edustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä rohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He seisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä pyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.

"Agnes ... Agnes", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.

Molemmat nuoret heräsivät unelmastaan.

"Sinua huudetaan, Agnes!"

"Se on Kaarlo Orminpojan tytär..."

Hän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti Hermania silmiin.

"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua", kuiskasi hän, "joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä maailmassa!"

Agnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.

"Kuulkoon Jumala rukouksesi!" kuiskasi hän.

Mutta taas huudettiin arvoisan neidin nimeä ja herra Kaarlo Orminpojan tyttären joutuisat askelet lähenivät.

Agnes säpsähti ja riensi ulos. Vielä kynnyksellä hän kääntyi ja loi pitkän, paljon sisältävän katseen Hermaniin.

Sen jälkeen hän katosi.

Herman lankesi polvilleen pyhän neitsyen kuvan eteen ja rukoili kauvan ja hartaasti. Sitten hänkin läksi tuosta pienestä rakennuksesta ja astui vakavin askelin luostariin päin.

Mutta tuuheiden lehmuksien varjosta astui Hannu kreivi esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja katse oli sameana kyynelistä. Hän kohotti ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti ja rukoili, vuoroonsa hänkin.

IIT.

Drotsi ja Marski.

Engelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa. Tämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella ilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän häviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä kanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli herrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen avonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar turhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei uskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa päämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren herrain luokse, niin kuin on kerrottu.

Muuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa Pietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei kuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin herroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman ja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.

Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan, niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt olivat koolla.

Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä, varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle. Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa, että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan omista yksityisistä eduistaan.

Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä. Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin puolueista riippumaton.

Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan nojautumaan Ruotsin kansaan.

Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva valtikka oli toisissa käsissä.

Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla. Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.

Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun 7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan "hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin petturin ainakin."

Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä vahvistamaan.

Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka kohosivat häntä petoksesta syyttämään.

Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa. Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi. Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa, mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä isästä että tyttärestä.

Sitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran käsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen virkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että tyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen puoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä. He luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään loukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti voivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja täytettäessä.