Part 22

Herman ja Erkki ratsastivat verkalleen. Juuri päästessään kaupungista ja joutuessaan maantielle kiintyi heidän huomionsa muutamaan mieheen, jonka pitkä ja kookas vartalo heti pisti silmään. Hän oli rihkamasaksan puvussa ja kantoi vaatekääryä olallaan. Herman katsahti häneen vaan sivumennen, mutta Erkki piti tarkkaan silmällä kaikkia hänen liikkeitään ja jäi sitä tehdessään vähän matkaa isännästään jälelle. Mies ei näyttänyt huomaavan, että häntä tarkastettiin, vaan jatkoi tyynesti kulkuansa jotakin laulunpätkää hyräillen ja hävisi muutamaan kaupungin ulkoreunassa sijaitsevaan pieneen taloon.

Erkki kannusti samalla hevostansa ja oli kohta Hermanin rinnalla. Aamu oli kaunis ja vilvoittava tuuli puhalsi hiljakseen metsän lävitse ja pitkin suurta tasankoa. Erkki oli erinomaisen hyvällä tuulella ja kysäsi vähän väliä jos jotakin, mutta sai lyhyitä vastauksia tai ei saanut ollenkaan. Siitä hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan millänsäkään. Hänen leveä suunsa vetäytyi veitikkamaiseen hymyyn ja hän alkoi laulaa lempilauluansa Elisifistä, jonka Bernhard pitkä ryösti Risebergan luostarista.

Kun ei tämäkään näyttänyt herättävän hänen isäntäänsä, niistä unelmista, joiden vallassa hän oli, alkoi Erkki, joka nyt näkyi saaneen päähänsä huvittaa isäntäänsä, tahtoipa tämä tai oli tahtomatta, puhella itsekseen.

"Se nyt on varma", sanoi hän ja näpsähytti hevostansa notkealla pajunoksalla, jonka oli tiepuolesta siepannut, "se nyt on varma, että jossakin tässä maailmassa tytön täytyy olla, ja jospa vaan tietäisin missä, niin kylläpä sitten näyttäisimme, että hänet saisimme ... nii-in, tuo ankara Bernhard herra oli kyllä samaa maata kuin kaikki nuo ulkomaalaiset, mutta hän sai kuitenkin tahtonsa perille ja perille se täytyy minunkin saada, niin totta kuin nimesi on Lakka!" jolloin hän taas näpsähytti vitsallaan.

Herman katsoi kummastellen nuorukaiseen ja tämä hymyili hänelle niin veitikkamaisesti.

"Nii-in, sen sanon minä, niin totta kuin nimeni on Erkki Laurinpoika!"

"Kenestä ja mistä puhut, Erkki?"

"Hm ... sepä kysymys. Ritarismiehestä, joka rakastaa erästä arvoisaa neitiä", sanoi hän, "ja joka on hänet saava, vaikka kuinkakin pimeältä näyttäisi."

"Niinpä luvannet tällä kertaa enemmän kuin kykenet täyttämään, Erkki!"

"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja ritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt olisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä, kreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi käsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille kaikille suureksi mielihyväksi."

"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet", vastasi Herman puolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta kansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti Sverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.

"Sanoi Sune Folkesson Knuutti veljellensä! Vapaaks' Vretan luostarista Elin hankkikaamme! Nyt kumpujen kätköss' on urhot."

"Elina neiti", lisäsi hän, "oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi hyvin... Agnes neiti on vaan kreivintytär -- ja haluttaisipa minua nähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi peruuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto siitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin antaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen minä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan itseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla, kuin sallia moisen käyvän päinsä."

"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni käydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa neiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon sinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen lupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin hänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen tähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja arvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä."

He olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki näytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä hänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka täyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän, kaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin satulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa odotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin huomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle Ringkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja lähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman oli menossa.

Samoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein oli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan syrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta ei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä kavionkopina kuului hänen korviinsa.

Illalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle, ratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki Norrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan arkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka tiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä hänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta Maununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa nykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen kohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu. Näiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat pohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä oli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin puolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai kartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka aatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet vuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille laillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska luostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä ympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen paljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.

P. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen luostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin Fransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin Dominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista maalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille ja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli Fransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä Riddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin Fransiskaaneja tavallisesti "harmajaveljiksi" eli "harmajamunkeiksi", josta nimestä vielä tänäkin päivänä "Harmajaveljesten katu" on muistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu Latolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta rikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien piirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä puhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa niin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille vertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä, nuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa alentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin talonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja sijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana tyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen verran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt uudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä viehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen kauneutta.

Silloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti tulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille päin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla, koska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa kanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää ajatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden harmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin, jonne äskenmainittukin.

Hän käänsi nyt hevosensa ja läksi ratsastamaan mäkeä alas, mutta huomasi silloin vieläkin yhden harmajaveljen, joka tuli mutkittelevaa polkua pohjoisesta päin pitkin suon reunaa ja lähestyi luostarin vieressä olevaa metsikköä. Tämä munkkien kokoontuminen synnytti hänessä epäluuloa ja hän päätti, mikäli hänen vallassansa oli, vakoilla heitä, kiittäen samalla onneansa, että arkkipiispa Olavi juuri nyt oli luostarissa. Ja ett'ei tämä ole kutsunut munkkeja sinne, siitä hän oli vallan varma, koska tiedettiin arkkipiispan vastahakoisesti sietävän näitä ulkokullatulta veljeskunnan jäseniä.

Näitä ajatellessaan ja mitenkä hän viisaimmin järjestäisi toimenpiteensä hän kuuli takaa päin nimeänsä mainittavan. Hän käänsihe ympäri ja näki hämmästyksekseen Erkin tulevan juoksujalkaa. Hän oli jo ruveta nuhtelemaan, mutta Erkki pani kätensä suulleen ja osotti muutaman korkean puurakennuksen takana olevaan tiheään metsikköön päin. Kainalossa hänellä oli mytty, joka näytti kääröllepannulta puvulta, ja mitään vastausta Hermanilta odottamatta hän astui mainitulle rakennukselle päin. Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän laskeutui hevosensa selästä ja sitoi sen muutaman tuuhean puun juurelle sekä läksi Erkin perästä.

Tämä oli pysähtynyt vähän matkan päähän rakennuksesta, muutamalle paikalle, jossa tuuheat kuuset hänet kokonaan peittivät kaikkien syrjäisten näkyvistä. Nähdessään Hermanin hän viittoi kiihkeästi kädellään.

"Täällä on tärkeitä tekeillä", kuiskasi hän, "ja aika on kallista. Asia koskee Engelbrektiä ja Ruotsin valtakuntaa ja sinua itseäsi ja lemmittyäsi, Herman. Kaikki riippuu siitä, voittaako vai menettää kuningas nyt kokouksessa. Saat tietää kaikki tuolla luostarissa. Minulla on muassani kaapu ja tunnussana... Ei, ei, elä kysy mitään, jollet sinä tahdo mennä, niin minä menen ... verkot täytyy tuntea perinpohjin voidakseen perin pohjin ne ratkoa. Sitten kerron sinulle kaikki. Rihkamakauppias ei ollut kukaan muu kuin pitkä Maunu. Kirjuri-Martti on täällä... Luostariin kokoutuvat nyt valtakunnan herrat ... tunnussana on: Fransiskus ja pyhä Klaara! -- Minä otan Brandin ja vien sen Henrikki Kalusepälle."

Puhuessaan oli Erkki purkanut myttynsä ja heittänyt Hermanin hartioille harmajamunkin viitan. Herman oli hetkisen epätietoinen siitä, mitä hänen tässä oli tekeminen. Tuntui vastenmieliseltä valepuvussa ikään kuin salaa luikahtaa vieraaseen taloon, mutta olihan kysymyksessä vihollisia, Engelbrekt ja isänmaa, ja tämä sai hänet suostumaan.

Pienen kierroksen tehtyään hän pääsi suolle ja kulki sieltä polkua myöten luostarille, johon hänet vastustelematta laskettiin. Hänen onnekseen oli muuan harmajaveli laskettu sisälle juuri hänen edellänsä ja hän meni samanne päin kuin tämä; muuten hän luultavasti olisi ilmaissut itsensä sillä, ett'ei tiennyt tämän munkkikokouksen kokouspaikkaa.

Munkki hävisi muutamaan eteläpuolella olevaan rakennukseen. Herman pääsi myöskin helposti sisälle, mutta täällä oli hänen oppaansa päässyt liian paljon edelle. Herman riensi pitkin pitkää käytävää, josta toisia holvikäytäviä läksi sekä oikeaan että vasempaan, mutta munkkia ei näkynyt eikä kuulunut. Kaikki ulospääsyt olivat myöskin suljetut eikä yhtään ääntä kuulunut koko isossa rakennuksessa, niin että vieraaseen apuun turvautumisen toivo näytti turhalta, vaikkapa hätä olisikin pakottanut käyttämään apua ja kysymään tietä. Äänettömyys, epätietoisuus ja levottomuus saivat vihdoin Hermanin uskaltamaan mitä tahansa. Hän meni muutamaan syrjäkäytävään ja päätti kysyä.

Jo nosti hän kätensä kolkuttaakseen pientä ovea, kun hän kuuli toisen oven takanansa avautuvan ja sulkeutuvan, mutta niin hiljaa, että se tuntui pikemmin vastaukselta hänen hartaimpaan toivomukseensa kuin todellisuudelta, koskapa ihmisen aistimet useinkin näyttävät valekuvia siitä, mikä täyttää mielen. Herman käännähti ympäri.

Häntä kohti liikkui keveästi kuin haamu naisolento. Tämän vartalo oli verhottu pitkällä harmaalla viitalla, mutta kasvot olivat paljaina. Hermanin, tuon voimakkaan miehen, täytyi nojautua muuria vasten, -- niin valtaavan vaikutuksen teki näiden kasvojen näkeminen häneen. Hän tahtoi juosta esiin, hän tahtoi puhua, mutta sekä jalka että kieli olivat ikään kuin noidutut. Silmä vaan näki ja ikään kuin huumaantui noiden hienojen mutta kalpeiden ja surullisten kasvojen kauniista piirteistä.

Munkinviitta ja hyvin alas vedetty päähine estivät häntä itseä tulemasta tunnetuksi. Tuo ihana ilmiö hävisi äkkiä kuin unelma. Se nosti viittaan kiinnitetyn päähineen päähänsä ja pyörähti kulmasta suureen käytävään, joka kulki halki koko rakennuksen. Melkein kykenemättömänä enää hillitsemään itseänsä syöksähti Herman esiin, mutta haamu katosi eräästä luostarin puutarhaan vievästä ovesta.

"Agnes!" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa äsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.

Kannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi juolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.

"Tänne päin, veli", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä sanottavan, "kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie mitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän löydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä."

Näin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle ovelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja seisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä kiviportaita myöten alas puutarhaan.

Eteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat aina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja nykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö rakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin harvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki harmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin kuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle rakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen jälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen. Herman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan puutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä nunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas tuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää käden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä oli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei voinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja hän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.

Mutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta sen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli oli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi vuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja kuiskasi:

"Fransiskus!"

"Pyhä Klaara!" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.

Tuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti isommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi muurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä harmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin vaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja synkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen sydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään muotoisena.

Herman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään pylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin muuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan läsnäolijat.

"Meitä on neljätoista", sanoi hän sen jälkeen ja ääni tiesi vanhanpuoleista miestä, "kaksi on poissa, mutta me voimme kuitenkin luottaa heihin. Alkakaamme siis, veljet ja Ruotsin miehet. Ei, ei, veli", lisäsi hän kiihkeästi kääntyen erääseen munkkiin, joka oli nostanut päähineensä ja paljastanut Ture Turenpojan (Bjelke) kasvot, "ei, ei ... me läsnäolijat tunnemme kaikki toisemme ja meidän täytyy olla hyvin varovaisia; ikkunoilla ja seinillä saattaa olla sekä silmät että korvat ... pysykäämme sen tähden peitettyinä!"

"Kaikki tiedätte, mikä meidät on saanut koolle", jatkoi hän sen jälkeen hiljaa, melkein kuiskaten, "kuninkaan tulo näet ja pakko hakea itsellemme suojaa sitä vihollista vastaan, joka uhkaa meitä yhtä paljon kuin armollista kuningasta. Sopimuksemme mukaan kehotan teitä lausumaan, mitä kukin tarkoin harkittuansa pitää meille parhaana ja hyödyllisimpänä."

Vanhus, jonka Herman käynnistä ja liikkeistä oli tuntevinaan siksi, joka oli kulkenut tien poikki hänen ohitsensa P. Yrjänän hospitaalista, peräytyi mukavaan nojatuoliin, joka oli vähän keskempänä lattiaa vastapäätä ovea.

Hilliten ääntänsä, mutta noudattamatta yhtä suurta varovaisuutta kuin nojatuolissa istuva mies, alkoi silloin toinen harmajaveli nousten penkiltään, astuen keskemmälle ja nojautuen muutamaan pylvääseen.

"Paljon olen", sanoi hän, "arvoisain herrain palattua Halmstadista ja vielä enemmän nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa pidetyn kokouksen jälkeen miettinyt nykyisiä olojamme ja minusta on selvää, että jos kohta valtakunnan herrat ovat saaneetkin kärsiä paljon pahaa Eerikki kuninkaalta, niin on meillä enemmän odotettavissa Ruotsin talonpojilta ja heidän päälliköltään, Engelbrekt Engelbrektinpojalta, joka nyt samalla istuu rinnallamme neuvostossa ja jo vuoden päivät on pitänyt Ruotsinmaan hallitusohjia käsissään. Parempi mielestäni on kärsiä ja sietää pahaa herramme ja kuninkaamme vallan alaisina, kuin talonpoikaishallituksen alaisina, joka ei anna mitään arvoa valtakunnan herroille. Sen tähden olen sitä mieltä, että meidän on ennen kaikkea koetettava pelastaa kuningas ja sitten toimitettava Engelbrekt tieltä pois."

"Kaksi seikkaa tuossa mainitset, veli Pentti", virkkoi toinen, "joista kumpikin on vaikea ja vaatii suurta älyä ja yksimielisyyttä. Jälkimmäinen näyttää minusta kuitenkin vaikeammalta kuin edellinen. Kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen voinee jo edeltäpäin arvata, jos kohta joitakuita myönnytyksiä täytyneekin tehdä, joihin minä kehotan, juuri sen tähden että me itse nyt, Jumala paratkoon, tarvitsemme voimakasta kuninkaanvaltaa Engelbrektiä vastaan. Että taas tuo mies on toimitettava tieltä pois, siitä olemme yhtä mieltä. Mutta tämä on tehtävä niin, ett'ei hänellä enää vast'edes ole halua esiintyä valtakunnan herrain joukossa. Minusta ei näytä uskomattomalta, että saamme tuon kunnon vuoritilallisen valtakunnan marskiksi, ja silloin on viimeinen hämmennys yhtä paha kuin ensimmäinenkin!"

Suuttumuksen hälinää kuului istuvain harmajaveljien penkiltä näiden sanain johdosta ja useat hypähtivät pystyyn harmiansa sanoin ilmaistakseen, mutta nojatuolissa istuva vanhus viittasi kädellään ja he istuutuivat jälleen.

"Te vahvistatte sanani tosiksi", jatkoi puhuja ja katsoi ympärilleen, "sillä mielestäni osotatte koettavanne kaikin voimin estää moista tapahtumasta. Kyllin kauvan on valtakunnan etevimpiin sukuihin kuuluvien herrain täytynyt nöyrtyä tuon pöyhkeän vuoritilallisen edessä. Tosin en luule kuninkaan omaan nojaansa jätettynä valitsevan tätä miestä drotsin- tai marskinvirkaan, mutta saattaisi kyllä käydä niin, että hän sallii olojen ja tuon miehen monien ystäväin vaikuttaa itseensä, taikka myöskin, että hän valitsee jonkun näistä, joka seikka olisi yhtä paha. Minusta näyttää sen tähden olevan asiallemme sangen tärkeätä, että jo nyt sovimme siitä, ketkä näihin virkoihin haluamme."

"Se on minunkin mielipiteeni", sanoi nyt nuorekas ääni, josta Herman tunsi Ture Turenpojan, "ja tuskinpa lienemme erimielisiä niistä miehistä, joiden tulee joutua näihin virkoihin. Minä arvelen ette te, Krister Niilonpoika vanhus, olette itseoikeutettu drotsinvirkaan ja marskiksi tahdon..."

"Göksholman herran, Pentti Steninpojan", virkahti pari ääntä yhdellä kertaa.

"Niin kyllä, Pentti Steninpojan", jatkoi Ture herra, "hän on vakava mies ja kannattaa aatelistoa sydämensä pohjasta. Mikäli tiedän, on hänellä myöskin yksityistä syytä olla tyytymätön nousukkaaseen ... tarkoitan Örebron linnan menettämistä ja sen lisäksi vielä sitä, että Engelbrekt on vangituttanut muutaman hänen palvelijansa tämän ollessa Pentti herran asioilla. Jos nyt olen lausunut yleisen mielipiteen, niin ovat molemmat nämä herrat saapuvilla ja voivat ilmituoda ajatuksensa tästä asiasta."

Ritarin sanat synnyttivät yleisen äänettömyyden, joka todisti, että läsnäolijat tosiaankin pitivät molempia mainittuja puheenalaisiin virkoihin sopivina, ja nojatuolissa istuva vanhus ja se, joka oli puhunut heti hänen jälkeensä, nousivat ja astuivat keskelle huonetta.

Edellinen nyökäytteli päätänsä joka taholle ja kuiskaili tuskin kuultavasti:

"Kiitos, ystävät, voitte luottaa minuun!"

Mutta toinen, herra Pentti Steninpoika, katseli ylpeästi ympärillensä ja näytti kernaasti sallivan, että päähine sitä tehdessä vähäsen laskeutui taaksepäin.

"Minuunkin saatte luottaa, hyvät herrat! Mutta jos mieli saada tämä päätöksemme toteutumaan -- ja vasta silloin, siitä voitte olla varmat, voidaan todenteolla nostaa oikeudenkäynti kansankiihottajaa vastaan ja hänet langettaa -- jos mieli saada päätöksemme toteutumaan, niin tuumikaamme myöskin, miten sen panemme toimeen. Ensiksikin, kuka puhuttelee kuningasta ... minä en tietysti voi eikä myöskään sukulaiseni, Krister herra!"

Ritari silmäili ympärilleen. Muuan horjuva haamu nousi toisesta nojatuolista, vähän sen tuolin takapuolelta, jossa Krister Niilonpoika istui.

"Jalot herrat", kuului heikko, vapiseva ääni sanovan. "Minä luulen voivani vaikuttaa jotakin tässä asiassa, minä ja veljeni, Linköpingin Knuutti piispa. Tosin kyllä hänen armonsa, Eerikki kuningas, ehkä mieluimmin tahtoisi olla kuulematta minun sanojani, sen jälkeen kuin hän pakottamalla pakotti minun ja virkaveljeni kirjoittamaan kirjeen paaville perintövaltakunnasta[21] ja arvoisasta isästä, arkkipiispa Olavista, jonka kirjeen, jos muistatte, me Köpenhaminasta palattuamme kumosimme uudella kirjeellä. Mutta kun nyt kuningas yhtä vähän saattanee luottaa arvoisaan isään, herra arkkipiispaan, kuin veljeeni Tuomas piispaankin, niin luulisinpa hänen sentään kuuntelevan Knuutti piispan ja minun neuvojani."

"Kiitos, hurskas isä, Sigge piispa", sanoi Pentti Steninpoika ja kumarsi vanhalle, ruumiiltaan heikolle piispalle. "En ollenkaan epäile teidän ja setäni, Knuutti piispan, voivan vaikuttaa kuninkaaseen."

"Mutta tepä unhotatte", virkahti ritari Ture Turenpoika, "että myöskin arvoisa isä, Linköpingin Knuutti piispa, on ottanut vastaan linnan ja läänin talonpoikaispäälliköltä."

"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään", kuului piispan vieno ääni vastaavan. "Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin jättäytyä sen revittäväksi."

Nyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä lyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen sananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin kookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.