Part 21

Niin kävikin, mutta heidän ahkeroitsemisensa eivät ottaneet menestyäkseen ja se viivytti heidän oleskeluaan Köpenhaminassa. Lopuksi onnistui heidän kuitenkin, vielä yhden Preussista sinne suoraan tulleen ritaristonjäsenen avustamina saada kuningas suostumaan kokouksen pitämiseen Halmstadissa. Tämä pidettiin toukokuussa ja siellä oli suostuttu muutamiin pääehtoihin sovinnon saamiseksi kuninkaan kanssa, mutta niistä piti lähemmin sovittaman uudessa kokouksessa Tukholmassa heinäkuun 29 p:nä, jolloin myöskin Eerikki kuninkaan itsensä oli määrä olla saapuvilla. Samaisessa Halmstadin kokouksessa tehtiin sekin päätös, että Engelbrektille oli annettava lääniksi Örebron linna lääneineen. Samalla päätettiin täällä, että oli asetettava drotsi ja marski.

Halmstadissa läsnä olleet ruotsalaiset herrat eivät kuitenkaan olleet pitäneet huolta valtakunnan edusta siinä määrin, kuin Engelbrekt ja hänen ystävänsä pitivät välttämättömänä, ja sen tähden oli heidän kotiin tultuansa pidetty Upsalassa kokous, jossa arkkipiispa Olavin ja Engelbrektin johdolla oli tehty se päätös, että Halmstadin pakkosopimus oli pidettävä ainoastaan sillä ehdolla, että kuningas neuvoston neuvon mukaan läänitti kaikki linnat syntyperäisille ruotsalaisille ja lupasi vaatia alamaisiaan pitämään lakia ja oikeutta pyhänä. Siellä oli kuitenkin vaan 22 herraa ollut läsnä ja allekirjoitusten joukosta puuttui monta mahtavata nimeä, kuten Krister Niilonpojan, ja sitä paitsi oli Tuomas piispa sitä mieltä, että piti saada itse Halmstadin valtuutetut ja heidän todistajansa yhtymään Upsalassa liittoutuneihin. Se oli sitä tärkeämpää -- arveli piispa -- koska ei ollut luottamista muutamiin jälkimmäisistä.

Engelbrekt katsoi tuimasti piispaan, kun kuuli nämä sanat.

"Ja ketä", sanoi hän, "tahtoisitte sanoa epäluotettavaksi tässä herrainkokouksessa olleista, arvoisa isä piispa?"

"Teillä on niin paljon puuhaa valtakunnan hoitamisesta, Engelbrekt", virkkoi piispa, "ett'ette katso taaksenne."

"Mikäli ihmisvoima riittää, arvoisa herra, arvelen pitäneeni ja pitäväni silmäni auki joka taholle..."

"Oletteko myöskin ajatellut sitä paikkaa, jossa nyt olemme?"

"Örebron linnaa, piispa ... mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka minua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka minulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä myöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?"

"Hyvin sen muistan", vastasi piispa hymyillen, "ja vielä tällä hetkellä antaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että linnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa kansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä."

"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että niin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon jättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja vaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat."

"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä", sanoi piispa heltyneenä, "jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän linnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä he arvostelevat teitä itsensä mukaan... Siitä syystä, katsokaas, tulee teidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei itsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron linnan ja läänin ... herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!"

"Pentti Steninpoika", toisti Engelbrekt miettiväisenä, "olihan Pentti herra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien alle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra ... miksi minä sitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi valtakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa herraa tämän linnan haltijaksi."

"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin ... minä tunnen heidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He tulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen vahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!"

"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät he ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta ovathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia tekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden mukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee vahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme suosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla kaikki valmiina kuninkaan tuloa varten."

"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini", jatkoi piispa, "ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja lähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta kun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa vanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia sanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat minut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille ja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän, jonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen sen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin lähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan herrainkokouksen ajaksi."

"Kirjeestä olen pitävä huolen", vastasi Engelbrekt, "minä tuumin panna Herman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen, ja silloinpa se tullee varmasti perille."

Keskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen nuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä. Ne olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin ne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut juuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt piispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt hän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.

Ovi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että piispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja Engelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.

Vasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien tarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli tapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri. Silloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja kummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän kuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi käsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.

"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?" kysyi Engelbrekt.

"Tunnen!" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista, joihin päivä paistoi omituisella loisteella.

"Ne ovat omituiset laatujaan", virkkoi Tuomas piispa, "ja jollen pety, niin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina pyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä, jotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa kultarahoissa."

"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa", alkoi nyt Hannu kreivi, "ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja ovat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin kuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli nähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä joutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge..."

"Rosenbrygge!" keskeytti Engelbrekt. "Senhän niminen oli tuo häijy murhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!"

"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika", jatkoi kreivi. "Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä Pommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa siellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo kallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka ei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka niillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa Albrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa sekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta tuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin herttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat."

"Ja mitä ne lupaavat?" kysyi Tuomas piispa.

"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen, että nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin sisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona on puhdas sydän."

"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa", huomautti piispa. "Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä nuolet niin monen vuoden perästä..."

"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota en koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli menettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä palasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli myöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte..."

"Hän oli jäykkä ja julma mies", sanoi Tuomas piispa, "ja muistaakseni oli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli huhu kertoi ... minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin tuomiokapitulissa."

"Oikein muistatte", jatkoi kreivi, "se oli kälyni Richissa von Barnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä rinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä olisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan, mutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn matkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin Richissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän arvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen linnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona, mutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen onnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja pyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä minusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen pelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli."

Piispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin ja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä, kuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.

"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin huveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla kaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin linnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa uskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului muutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa. Hänen nimensä oli Eerikki Bildstein..."

"Eerikki Bildstein!" keskeytti Engelbrekt. "Niin ... tunnetteko hänet?" "Hän oli nuoruudenystäväni..."

"Ja nyt ... onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?"

"Ei ... ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä toinen nimi."

"Mikä sitten?"

"Belgsting!... Mutta jatkakaa kertomustanne, kreivi ... minä tiedän, että mies niihin aikoihin oleskeli siellä ulkomailla, mutta en tiennyt hänen olleen missään tekemisissä teidän kanssanne taikka..."

"Juhanin kanssa tahdotte sanoa... Hänen kanssansa hänellä ei ollutkaan mitään tekemistä. No niin, kaikki kävi sopimuksen mukaan ja me ratsastimme minkä vaan hevoset jaksoivat juosta pois Schwerinin linnasta. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kauvas, ennen kuin huomasimme, että meitä ajettiin takaa, ja minä tunsin selvästi vanhan Rafnin ja hänen vävynsä Balzar ritarin. Pelastumista toivomaan sai minut enää vaan synkkä metsä, jota lähenimme; siellä, arvelin minä, pitäisi meidän voida eksyttää vainoojamme. Mutta täällä kohtasi uusi vaara. Metsään oli kätkeytynyt joukko aseellisia miehiä, jotka meidän tullessamme karkasivat esiin. Kuutamon valossa tunsinkin Lydeke Rosenbryggen ja hänen poikansa Lydertin. Mutta he eivät yrittäneetkään meitä pidättämään, vanhus viittasi päinvastoin kädellään ja me ajoimme metsään. Me poikkesimme heti syrjätielle mitä pikemmin päästäksemme lävitse, mutta kohta kuulimme miekkain kalskahtelevan vastakkain ja huutojen kaikuvan. Minä olin aluksi kahden vaiheella, kääntyäkkö takaisin vai jatkaa matkaa, mutta ennen kaikkea tahdoin, ett'ei mikään arvaamaton tapahtuma kohtaisi sukulaistani, ja vihdoin en enää malttanut olla rientämättä takaisin häntä auttamaan. Minä olin näet vakuutettu siitä, että hänen päällensä oli hyökätty ja sen takia taisteltiin."

"Se oli joku hansalaisten tekemä äkkikarkaus", huomautti piispa, "mutta minua ihmetyttää, että te saitte kulkea hätyyttämättä, kreivi."

"Kaikki oli Lydeken vehkeitä. Oliko hän saanut minun hankkeistani mitään tietoa, sitä en tiedä, mutta että hän oli lähettänyt Rafn von Barnekowille sellaisen viestin ainoastaan vietelläkseen hänet satimeen, sen sain sitten tietää."

"Te siis jätitte kälynne ja menitte taistelupaikalle?"

"Minä pyysin Eerikki Bildsteinin ratsastamaan edeltäpäin muutamaan läheiseen luostariin ja siellä odottamaan minua. Sitten riensin taistelupaikalle. Siellä näin ensin kälyni oikean puolison ja se oli näky, jota kerran nähtyään ei unhota. Tuo kookas mies seisoi siellä molempien ritarien välissä ja heilautteli leveätä miekkaansa, niin että kauppiaan joukosta kaatui mies toisensa perästä. Juuri kun tulin, näin hänen voimakkaalla käsivarrellaan raivaavan leveän tien lehdon lävitse ja kuulin huutavan ritareille, että he ryntäisivät lävitse. Nämä noudattivat neuvoa, mutta Lydeke heittihe tuossa tuokiossa hevosen selkään ajaakseen saalistansa takaa. Silloin tarttui tuo väkevä urho kauppiaan selässä olevaan jouseen ja olisi epäilemättä temmannut hänet alas hevosen selästä, jollei jousta pitävä nauha olisi irronnut ja hän siten päässyt irti."

"Entä nuoli?" kysyi Tuomas piispa.

"Vanhan Rafn ritarin, joka oli saanut monta vuotavaa haavaa, kauppias kohta saavutti... Ritari melkein putosi hevosen selästä minun luokseni saapuessaan ja minä pitelin häntä sylissäni, kun hurja kauppias tuli. Jo kohotti tämä miekkaansa ja jo olisi ritari Rafn von Barnekow ollut mennyttä miestä, ennen kuin minä olisin ennättänyt heittää hänet sylistäni ja saada miekkani tupesta, jollei..."

"Häneen sattui nuoli, vai kuinka?"

"Häneen sattui varmasti tähdätty nuoli, niin että nuolenkärki, joka oli tunkenut sisään selkäpuolelta, tuli näkyviin sydämen alapuolelta. Se nuoli oli aivan tämän näköinen"; kreivi kohotti nuolia ja käänteli niitä auringonpaisteessa.

"Entä Juhani?"

"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka aluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat Juhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän henkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet vankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies kalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että surkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut teiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari, olitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta nyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' -- Balzar ritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli kuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton Richissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän hävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut väijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin Schwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin kuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin surkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä."

"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin osotitte onnettomalle ystävälleni", sanoi Engelbrekt, "monta kertaa hän on siitä minulle puhunut!"

"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi", virkkoi Tuomas piispa.

"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista", vastasi kreivi. "Eerikki Bildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän tunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka Balzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan vieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat kuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta, joka petoksella oli ne pidättänyt itselleen."

"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting ... hän piti ne myöskin ominaan?" kysyi taas piispa.

"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt kuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään."

"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?" sanoi piispa tähän kääntyen.

"Niin ... niin, Belgstingiltä", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen pysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi käynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.

Tämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen menivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta muorille oli kunniaa.

Aterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa otti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa arkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.

"Hän on vakava herra", sanoi piispa, "ja paljon elämän koulua käynyt, etenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on samalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana samoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on Engelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän joissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan siitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin. Hän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin mekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä suuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas."

"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra", sanoi Herman. "Minun ei pidä arkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä ... hän on samanluontoinen kuin Engelbrekt..."

"Aivan niin... Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että epäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä... Vehkeitä", lisäsi piispa ikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi häneen kauran -- "tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika ... sinä ja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!"

Herman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika ... ja niihin ne suuret laivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka korkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on tuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit ... ne ovat valtakunnan herrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika, minun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan haltuun!"

Herman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen, mitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään tuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen huomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten jatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan eteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.

Linnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa vesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri piispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan. Piispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan ja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista pitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä välähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä ollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden oksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun tuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.

Vihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään ja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan selvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku näkyi tästä.

Ilmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän illalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että nämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja viinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos ikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.

Suorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen ihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin yksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä pilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet Piispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen eksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä taikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli Ruotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi hän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja lujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja mahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki pitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen muotoisiksi ... piispa oli tuntevinaan monta niistä ... mutta joka miehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen näky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat epäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi. Kultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.

II.

Harmajamunkit.

Seuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa tuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.

"Heureeka!"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta. "Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis, ihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto syysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle... Te olette auttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee teidän ensiksi lukea se."

Näin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:

"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin koskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut... Lukekaa, lukekaa, Engelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä vanha piispa on kirjoittanut."

Engelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle. Hänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä merkitys. Se oli tuo tunnettu laulu "vapaudesta." Kun Engelbrekt luki viimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.

Valkama voiton on vapaus; Nimessä sen jo on takaus, Kelle vaan tämä kallis on. Valkama myrskyssä turvan tarjoo, Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo; Siksipä kallis on vapaus.

Monta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona aamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen ajatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta hädästä ja niin suuresta kurjuudesta.

Vajaan tunnin kuluttua siitä ratsasti Herraan Berman Erkin seuraamana ulos Örebron linnasta ja kohta sen jälkeen läksi myöskin Hannu kreivi miehineen. Hän ratsasti samalle suunnalle kuin Hermankin, mutta kulki hitaammin ja aikoi suoraa päätä Tukholmaan.