Part 20

"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan... Vastoinkäymiset eivät lannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista. Kummalliselta minusta kuitenkin tuntuu", lisäsi hän hetken vaiettuansa, "että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus."

"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen, että nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!"

"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!" sanoi ritari. "Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä. Kymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on Rosenkransen-laivalla."

"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan", sanoi Engelbrekt miettiväisesti, mutta lisäsi sitten: "no hyvä, me olemme siis täällä Laga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin herrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä täällä hiukan viipyä."

"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne", virkkoi Broder Sveninpoika, "niin halunnevat he kyllä käydä pakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia."

"Sen saamme kohta nähdä!" arveli Engelbrekt. "Tarjoamme heille mitä voimme."

Skånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin pakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat tietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin välirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas marssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit karkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä "pesänsä", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan hajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa vuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt syntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.

Arbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun lopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista sotakuria pidettiin tässä sotajoukossa -- sanotaan -- ett'ei yksikään talonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin erottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä mieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma tieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon koossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä sitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon aikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu Kröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.

Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa hänen puolestansa -- hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä, puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa vapaudensankarin suuruutta.

Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen -- saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille -- mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika, pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista, käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.

Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.

Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja muutamia muita ruotsalaisia herroja.

Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä vapaasyntyisenä miehenä.

Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien muiden herrain kanssa -- niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin -- Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas ruotsalaiset talonpojat.

"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan tehdä valtiasmatkani ... ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa kättänsä kuningastansa vastaan!"

"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi Kröpelin, "katsokaa tuonne ... jollen pety, niin he nyt ovat täällä Tukholman porteilla."

Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.

"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon saaren miehittämisellä tarkoittavat?"

"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin", vastasi Kröpelin ja oli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen ja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.

Mies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä aseellista rahvasta.

Kuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois muurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa käytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta keskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan vuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä herraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan selvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia, joita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas valitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua lautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu Tavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin. Yhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa Vesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau. Tämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.

Suuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti kohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.

Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt Engelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan päämieheksi.

"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?" kysyi sen kuullessaan Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister Niilonpojalta.

VIIDES JAOS.

Valtionhoitaja.

I.

Albrekt herttuan nuolet.

Muutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo, jonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili jotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä kehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen vaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan. Tuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä, hartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta ja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät hyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin tyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa liikkumaan.

"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!" virkkoi mies aivan äänettömästä päästä, "no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule ylpeydenhulluksi siltä, vanha muori."

"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle", vastasi vanhus, "luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin tuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta ... mutta hillitse sinä kielesi, Ulvi."

"Kuulkaapa, emäntä", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, "Märta muori on tullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan."

"Sinähän itse, Ulvi", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, "et osaa pitää kieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen pyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on meidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin suuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin takaisin tupaamme vuorelle... Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt, niin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi", lisäsi hän vähän vaiettuansa, "joskin panet liikoja, niin tiedänhän minä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa."

"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on kaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on nostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!"

Molemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen jälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan tapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi hän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut olla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä Märta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.

"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista", sanoi linnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten Halmstad avasi porttinsa, "ja olet myöskin kertonut, että olemme saaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu Eerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan -- mutta et ole maininnut mitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla ja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa."

"Nuo pesät, emäntä! -- niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin. Kuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas piispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat Upsalaan arkkipiispan puheille?... Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan näköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään... Paljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä Märta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja kehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta..."

"Ymmärtää ja ymmärtää", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen näyttää vihaiselta. "Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet, sitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja selittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen viisaammaksi tulematta..."

"Nyt sitä poiketaan kauvas Erkistä, muka... No, no, olkoon menneeksi, niin kauvan kuin meillä on sellaisia miehiä saatavissa raivaamaan mättäitä ruusutarhasta! -- Niin, kuten sanoin, Vermlantiin ja Taalainmaahan Engelbrekt pani Pietari Ulvinpojan päälliköksi, hänet, joka oli Ornäsissä, kun Engelbrekt ensi kertaa meni kuninkaihin."

"Hänhän oli Hannu Djäknin vieraana Ornäsissä ja auttoi häntä vapauttamaan vaimo parkoja Torsångin kirkolla?" kysyi linnanemäntä.

"Hän juuri, niin, oikein aika mies, hänkin! Edsholmasta ja Angeholmasta ei löydy jälellä kiveä kiven päällä, ainoastaan Gullspång-joen nälkäkivet tulevat myöhäisiin aikoihin säilyttämään voudin julmuuden muistot. Dalaborgissa oli pelkäämätön vouti, mutta hän ärsytti talonpojat vimmoihinsa, niin ett'ei häntä mikään urhoollisuus auttanut ... linna valloitettiin miekalla ja silloin olisi Palne Jönsinpoika heti paikalla tullut maahan hakatuksi, vaikka hän armoille antautuen ryntäsi ulos keskeltä liekkejä... 'Eläpäs, nyt on sydänveresi vuotava', huusivat talonpojat, eikä vouti parka silloin ollut paljon arvoinen, se täytyy sanoa!"

Molemmat naiset kuuntelivat suurimmalla mielenkiinnolla ja ukko myhäili niin makeasti sille. Hän oli ylpeä voidessaan rakkaalle emännälleen tehdä selon kaikesta, mitä viime vuonna juhannuksen ja mikkelin välisinä runsastapauksisina kuukausina oli tapahtunut, ja vaikka hän muuten oli harvapuheinen, niin hän tästä asiasta puhuessaan oli oikein kaunopuhelias, johdattaen mieleen vanhat runosepät, vaikk'ei hän käyttänytkään heidän taiteenmukaisia sananparsiansa ja kuvauksiansa. Mutta niinpä loistavatkin hänen harmaat silmänsä niin perin tyytyväisinä, kun hänen kuten nyt onnistui saada kuulijansa kauhistumaan.

"Nytpä olen taas ajanut sydämen kurkkuun", irvisteli hän ja katsoi Märta muoriin, joka aina sai olla pilkkana, sillä vaikka hän olikin suorasukainen ja julkipuheinen, niin hän kuitenkin jonkun verran kaihti Engelbrektin vaimoa.

"Joutaisit istua nälkäkivellä Gullspång-joessa, niin julma olet, Ulvi!... Kuinka kävi voudin?"

"Niin nähkääs, Pietari Ulvinpoika juoksi talonpoikain joukkoon ja kantoi pois Palne Jönsinpojan liekkien keskeltä, aivan niin kuin Herman Rumlaborgin voudin, sillä nähkääs, miesten miehiä he ovat molemmat."

"Onko suu taas käynnissä, vanha jääkarhu?" kuului ystävällinen ääni ritarisalin ovelta ja Engelbrekt tuli naistenhuoneeseen.

"Jumala varjelkoon sinua, Engelbrekt", vastasi Ulvi, "mutta aika on tuleva, jolloin jokainen sanani maksettaisiin kullalla, jos se silloin kävisi päinsä."

"Hyvä toki, että lörpöttelet naisille ... mutta elkää uskoko puoliakaan siitä, mitä hän teille kertoo!"

"Hm! sanotpa jotakin, Engelbrekt ... niin, eipä löytyne sitä ihmistä, joka voi syyttää minun omiani lasketelleen, mutta varmaa on, että on itse täytynyt olla mukana voidakseen uskoa todeksi, mitä me talonpojat olemme sinun kanssasi toimittaneet."

"Kas niin, pidä nyt suusi kiinni, jääkarhu", murahti Engelbrekt puoleksi hymyillen. "Nyt saat muuta tekemistä kuin satujen syöttämistä naisille... Me ratsastamme kohta Tukholmaan päin, hoida sen tähden hyvästi hevosia."

Ukko suoriutui heti lähtemään ulos, mutta katsoi levottomana Engelbrektiin, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen jäädä kotiin. Ja Engelbrekt arvasi ukon ajatukset ja lisäsi:

"Elä unhota omaa ratsuasi ... me kaksi emme kuitenkaan voine erota toisistamme!... Sinäkin, Märta muori", jatkoi hän kääntyen vanhukseen ja vaimoonsa, "sinäkin saat tekemistä tänään. Arvoisa herra Tuomas piispa tulee vieraaksemme tänä iltana ja viipyy kai täällä pari päivää. Elä säästä mesijuomaa, rakas vaimo, ja tuo esiin parasta oluttasi!"

Märta muori nousi näiden isännän sanain johdosta ja Engelbrekt jäi kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän meni vaimonsa viereen istumaan, hänen otsansa oli kirkas ja sisäisen tyytyväisyyden ilme loisti hänen kasvoiltaan.

"Hauskoja tietoja olet varmaan saanut tänään", sanoi emäntä, "enpä tiedä pitkään aikaan nähneeni kasvojasi niin huolettomina, kuin nyt..."

"En ole saanut hauskoja tietoja, vaimo ... mutta näetkös, minä toivon kohta saavamme hyvään päätökseen sen työn, jonka olemme alulle panneet. Kuningas kuuluu nyt sen pakkosopimuksen mukaan, jonka valtuutettumme viime toukokuussa tekivät tanskalaisten kanssa Halmstadissa, kohta tulevan Tukholmaan ja siellä kai saamme kaiken tämän päättymään."

"Jumalan äiti suokoon, että niin kävisi!" lisäsi emäntä keveästi huoaten. "Sinä siis luulet, että asia on päättyvä hyvästi, niin että kuningas saa takaisin valtakuntansa ja että hän sitten on sitä hallitseva lain mukaan?"

"Niin luulen... Lieneehän Eerikki kuningas nyt nähnyt, ett'eivät Ruotsin miehet salli lakia ja oikeutta jalkain alle poljettavan. Hänellä ei sitä paitsi ole ollut mitään moittimista Halmstadin pakkosopimuksen johdosta, ja kun se lisätään, mitä me nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa päätimme, niin toivon tästälähin saavamme laillisen kuningasvallan. Omassa vallassaan on Eerikki kuninkaalla hyväksyä tai hyljätä -- kummassakin tapauksessa toivon Ruotsin valtakunnan tulevan olemaan turvatun!"

"Vanha herra Krister Niilonpoika ei kuitenkaan ollut siellä joukossanne, mikäli olet minulle sanonut. Ja luuletko sitä paitsi noihin herroihin olevan luottamista? He ovat niin kauvan rauhassa kartanoissaan eläen sallineet kaiken tämän kurjuuden rehottaa kättä tai jalkaa liikuttamatta ... nyt he tahtovat suostua kaikkeen ja päätökseksi saattaisi tulla, että ..."

"Sano suoraan, vaimo, mitä tarkoitat...?"

"He saattaisivat yhtyä kuninkaaseen ja hänen ystäviinsä ja vapautua sinusta, ja sitten ... sitten saattaisivat entiset ajat palata takaisin ja kaikki, mitä on tehty, raueta mitättömiin."

"Niinhän voisi käydä ja onhan kai valtakunnan herrain joukossa minulle vihamielisiä ... mutta luulenpa heidänkin nyt tarkoin huomanneen, ett'ei yksikään talonpoika ole tahtonut loukata heidän laillisia oikeuksiaan, ja että vaara uhkaa heitä itseään yhtä paljon kuin rahvasta. Vanha Krister herra ei ollut mukana Upsalassa, mutta hänen poikansa, Kaarlo herra, oli siellä, samoin kuin herra Kaarlo Orminpoika ja Krister herran vävy, Pentti Jönsinpoika sekä tämän veli, Niilo herra. Eerikki kuninkaaseen yhtyminen minua ja Ruotsin rahvasta vastaan..."

Engelbrekt keskeytti puheensa ja hiveli kädellään otsaansa.

"Se olisi samaa", jatkoi hän, "kuin kuninkaan erottaminen Ruotsin valtakunnasta ainaiseksi, ja onpa lupa kysyä, kuinka sitten voisi käydä heidän itsensä."

"Mutta ajattele niitä juonia, joita salassa sommitellaan..."

"Ei, ei, vaimo ... niitä emme tahdo ajatella. Ruotsin herrat voivat olla minulle vihamielisiä, ne voivat nousukasta vihatakkin, mutta petos on heille vieras!"

Ritarisalin ovi oli avautunut Engelbrektin näitä sanoja lausuessa ja Tuomas piispa ilmautui kynnykselle sekä aivan hänen taaksensa Herman Berman. Piispa loi ihailevan ja palavan katseen tuohon suoraan ja teeskentelemättömään mieheen ja säveään linnanrouvaan.

"Terve teille, Engelbrekt, ja säveälle vaimollenne!" sanoi hän huoneeseen astuen. "Minä tulen milt'en itseäni ilmoittamatta, mutta ette saa pitää siitä niin suurta lukua näin ystäväin kesken!"

"Kiitos, arvoisa piispa!" sanoi Engelbrekt piispan tervehdykseen vastaten. "Me noudatamme vanhoja tapoja eikä meillä ole koskaan ystävän tarvinnut tuloansa ilmoittaa."

"Saattaisihan vihamieskin astua ovesta ystävän haamussa! Muistatteko mitä vanha laulaja sanoo:

"Niin käv' hänen,[17] Sorlen jalon, Vigolfin kun Valtaan joutui. Murhamieheen Veljen luotti; Mut pettur' oli se."

"Ja ketä tahdotte tääll' sanoa velisurmaajaksi?" kysyi Engelbrekt.

"Velisurmaajaksi sanon sitä, joka pettää isänmaansa, ja itse tiedätte, Engelbrekt, ett'eivät kaikki nämä herrat, joiden kanssa nyt valtakunnan päämiehenä olette ollut tekemisissä, ole teitä vapaaehtoisesti seuranneet..."

"Tosin eivät vapaaehtoisesti ... mutta sentään vilpittä."

"Onhan kateus ensimmäinen askel sinne päin... Minä neuvon teitä ystävänä isänmaamme nimessä olemaan varoillanne. Tosin en tahdo sanoa Ruotsin miehen voivan olla kavalan, mutta intohimo saattaa sokaista. Muistakaa, että nämä herrat tulevat aina pitämään valtaanne pakkona, jonka alta he ennen kaikkea tahtovat päästä."

"Puheenne on veljen puhetta, piispa, ja ottakaa vastaan sydämeni kiitos siitä rakkaudesta, jota olette minulle osottanut sekä nyt että ennen -- mutta sen sanon ... sitä vihollista vastaan, joka salassa toimii, minulla ei ole mitään aseita. Ja siitä hetkestä saakka, jona tähän vapautustyöhön ryhdyin, on joka tilaisuudessa se ajatus ollut minulle selvänä, että olen suorastansa Jumalan silmäin alla toiminut. Jos olen mitä hyvää kyennyt toimittamaan, niin se on ollut hänen tekoansa, ja kun minua ei enää tarvita, niin kernaasti suljen silmäni umpeen, vaikkapa salaisten juonien uhrina... Mutta ketään en tahdo epäillä... Missä hyvänsä kaatunenkin, niin voitakoon minusta laulaa niin kuin vanhassa laulussa sanotaan:

"Herra katsoi Taivahastaan. Ilohonsa Sielun mennä Käski Luoja!"

Syntyi hetkisen äänettömyys näiden Engelbrektin sanain jälkeen. Mutta kaikkien läsnäolijain mieleen ne koskivat kovasti. Hurskas emäntä pani hartaasti kätensä ristiin ja piispa astui esiin ja nosti siunaten kätensä Engelbrektin pään päälle.

"Kaukana, kaukana", sanoi hän heltynein äänin, "pitäköön kolmiyhteinen Jumala sitä hetkeä Ruotsinmaasta, jona hän on kutsuva sinut täältä ... ja ennen kaikkea, elköön Ruotsin mies joutuko syypääksi kuolemaasi!"

"Amen! hurskas isä!" jatkoi Engelbrekt ja puristi piispan kättä. "Jättäkäämme ainaiseksi tuo ajatus syrjään. Onhan meillä luullakseni kyllin ajattelemista siinä, minkä täytyy tapahtua joka miehen silmien edessä, ollaksemme tuhlaamatta aikaa ja ajatuksia siihen, minkä täytyy riippua yksistään Jumalasta!"

Engelbrekt vei sen jälkeen vieraansa ritarisaliin, mutta piispan annettua Engelbrektin ymmärtää, että hänellä oli tärkeistä asioista puhumista hänen kanssansa, menivät molemmat miehet siihen huoneeseen, joka oli Engelbrektin yksityinen ja jota sanottiin linnan salahuoneeksi. Täällä piispa toimitti asiansa, joka koski useampien allekirjoittajien hankkimista sille päätökselle, joka oli tehty Upsalassa helluntain aikana, ja selitti myöskin syyt siihen.

Mainittu kokous johtui siitä Halmstadissa pidetystä kokouksesta, joka Hannu Kröpelinin puuhaamana oli saatu aikaan. Tämä oli jo sen vuoden tammikuussa, jona Arbogan valtiokokous oli ja Engelbrekt valittiin valtakunnan päämieheksi, pyytänyt kokoutuneilta herroilta kokousta, jossa piti ottaa neuvoteltavaksi joutuisampi ratkaisu, kuin mitä edellisenä syksynä oli Tukholmassa päätetty. Tähän suostuttiin ja Engelbrekt läksi yhdessä useiden valtaneuvoksien kanssa Hannu herraa vastaan Sigtunaan, jonne tämä saapuikin seurassaan saksalaisen ritariston jäsen, Henrik Rowerdere, jonka ritariston suurimestari kuninkaan pyynnöstä oli lähettänyt Ruotsiin ja joka siellä oli viettänyt talven yhdessä Kröpelinin kanssa koettaakseen toimia kuninkaan hyväksi. Kröpelin tahtoi nyt lähteä kuninkaan puheille koettamaan saada häntä sopimaan asiasta hyvällä, vetämättä sitä oikeuden eteen. Ei kukaan toivonut sellaista suoritusta hartaammin kuin Engelbrekt itse. Hannu herra tarjoutui itse saksalaisen ritaristonjäsenen kanssa yhdessä ratsastamaan kuninkaan puheille.