Part 2

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa. Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka tahtomattakin voitti sydämiä -- yksistään tämä riitti tekemään hänet silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa. Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä, kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi -- sitä paitsi neuvosto noudatti kuninkaan kirjettä..."

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä, mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen olleen kuninkaalta...?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin...?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle, oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. -- Mitään epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi, joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan. Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu, Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika, Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes, Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava. Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä yhden sijassa..."

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten. Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika..."[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan, Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär. Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan, teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava..."

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse Strängnäsiin..."

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar, jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä, kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on jokin merkki sydämensä valitulta..."

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi..."

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette, rientoaskelin, näyttää minusta..."

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika, niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan _yötä ja päivää_ isiltäperityssä vaakunassani..."

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään. Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."

II.

Kuninkaankirje.

Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.

Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika rohkaisihe puhumaan.

"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta; näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."

Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.

"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada. Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa, että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."

"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."

Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset, jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."

"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"

Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin tapailevan miekankahvaa.

Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.

"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600 ratsumiestä täysissä aseissa."

Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten herrain miehuutta.

"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"

"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.

"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan. Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä, sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"

Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta, johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.

"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.

"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika, "meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti, ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa valmiiksi."

Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi hänet takaisin.

"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin, niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin, hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin jääköön teidän tehtäväksenne, vouti -- hän kääntyi tällöin Jösse Eerikinpoikaan -- koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."

Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.

"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä kaupungista."

Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan mielipiteeseen.

Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.

* * * * *

Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.

Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn, että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden, jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.

Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin, niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta hän ei voinut asialle ajatella.