Part 18

"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on langetettu."

Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta vieri taas kukkulalta alas.

Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.

Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta, tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista, joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.

Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.

Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin Trolleborgista.

Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä. Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon helmassa.

Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä hänelle oli tullut.

"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on täällä vaara tarjona!"

"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää..."

"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan panna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän tuosta tien poikitse."

"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale oleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene..."

"Hiljaa", keskeytti Erkki, "ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?"

He kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa lähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten käynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän lukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä laukkaa kiitänyt pitkin tietä.

"Tuossa ne ovat!" huudahti Erkki.

"Kaksi toivioretkeläistä!" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei saanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy tuli ilmi.

Molemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien mutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki täyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja miehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat sangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi antautua.

Nähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään kuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään ja kohta he olivat hänen rinnallaan.

"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!" huusi hän heille.

Ja toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton matkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti niiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin rotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa olivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä ilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän eteen, joita hän nyt piti saaliinaan.

"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'" huusi hän käskevällä äänellä.

"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen", vastasi Herman Berman, "olette Totteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika, Varbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te käskette täällä ruotsalaisella maaperällä?"

"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel Pietarinpoika käskee?"

"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan minä jakelen käskyjä."

Ritari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä puhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän parin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.

"Urheata on puheesi, nuori mies", sanoi hän, "ja sen tähden tahdon sanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan vankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas päähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon ritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut teitä takaa."

Puhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot kasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat sentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen silmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän odotti, mitä kreivi oli sanova.

"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari", virkkoi tämä, "se mies, jota ajatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole Eerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani ja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi."

Ratsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan mies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut kuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.

"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu kreivi..."

"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta", virkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa kahvaan.

"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!" vastasi ritari. "Näinä aikoina täytyy olla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen minun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan ja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt puuttuu."

"Ei, Aksel ritari!" huusi nyt Herman, "niin ei ole koskaan käyvä! Täällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu kreivin."

"Missä ne ovat?" kysyi ritari kylmästi.

"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän mieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään kuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!"

Roteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa, niin että sen kaikki kuulivat:

"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies, kapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia vihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin Hannu kreivin puolesta."

Sanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen. Hän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin noita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa silmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.

"Minä sanon teille, Aksel ritari", huudahti Herman, "elkää alkako tätä leikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan."

Ylt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan, ikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki laskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut itselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin herransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen palvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan ennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja kiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.

Sillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä ryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti ja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet peräytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä vasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät uuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli laitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa tuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen ja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui voimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen miekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka kreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei Hermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut palvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi äkillisellä ponnistuksella hellittämään.

Mutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja muutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.

"Säästäkää kreivin henki!" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain takaa. "Toisista ei ole väliä."

Oudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa tuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.

Silloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja tumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia vastaan.

"Lakatkaa, Aksel ritari", huusi silloin Herman, "taikka tästä tulee suuri mieshukka!"

Ritari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella niin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen miehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.

"Nyt, Aksel ritari!" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, "jos teitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin monta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin tavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin tahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto teidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti paikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä palvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä."

Ritari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen silmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.

"Kuka lienetkin, Herman Berman", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä, "maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin tavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi kunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata kuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi tahdon täyttää, Herman. -- Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun luulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten kääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni. Missä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne pari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte kuin nainen, kun osat vaihtuivat...?"

Ritari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan palvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa ratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.

"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan", virkkoi silloin Aksel ritari, "ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu kreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole kieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte."

"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon todistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!" huudahti Hannu kreivi ja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.

Sen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.

Heidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen käteensä.

"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme Gripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin valtakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman."

"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille joksikin hyödyksi, Hannu kreivi."

"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan", sanoi kreivi ystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa päätänsä vasten.

Herman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin ammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman tahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.

"Ei, ei", sanoi hän, "ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun linnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut Oppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse Eerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään vihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä aikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes vielä toisemme!"

Kreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että Hermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee toiveittensa olevan toteutumaisillaan.

Kreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät matkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin täynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti salaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi takaisin.

Silloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.

"Minä tapasin hänet Axevallassa", sanoi kirjeentuoja, "ja siellä hän kirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita kirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin."

Herman avasi kirjeen ja luki:

"Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi."

Tuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla, kuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle, kaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher Gjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.

Kun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin kirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan joutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin palaamista.

Varhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä pitkin Oppensteniin päin.

VIII.

Oppenstenissa.

Oppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun 14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut puuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa pää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen talonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan, mutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä miehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin ollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi ajatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä oli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella ihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen kasvoistaan.

"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni", sanoi vouti ja nosti päätänsä, "kuinka on tuon jalon rouvan laita?"

"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka selvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin kernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi."

"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä mielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla vanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta siinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän toivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin tahdon tehdä kaikki voitavani... Minun on joissakin määrin häntä kiittäminen voudintoimestani tässä linnassa."

"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään pyytänyt... Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut kuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia kauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava häntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja päiväpaistetta kukkasilleni!..."

"Tee se, lapseni!" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa tyttöstä.

"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi, isä ... tuo pitkä munkki!"

"Pitkä munkki ... mitä sanot, lapseni!"

"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin erityistä lupaa... Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen... Mutta iloinen hän ei ole ... sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla tekemistä täällä linnassa?..."

"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta, niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee pyhä Jumalan mies."

"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä..."

"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"

Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.

Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle. Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut sijaan.

Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.

"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.

"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman lahjan."

"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän, "Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"

Tyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa, mutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi palvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja hetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa uskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi ja läksi huoneesta.

"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!" sanoi kreivi ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä munkille. "En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin tulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa nähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana iltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata."

"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi..."

"Sitäkö ennen?"

"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?"

"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani...!"

"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen tyttärensä..."

"Juhani ... Juhani..."

Munkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen sankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään hänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty halkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet tummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; -- sellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin hän olisi ollut täydellinen herrasmies.

Kreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta, milt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan ikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi, ett'ei nähnyt unta.

"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että muistatte minua."

"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von Barnekow menetellyt."

"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä, koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta elämäni ilo... Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi ... ehkäpä kohta tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!... Nyt olen tullut vaimoani etsimään... Hän on täällä linnassa, hän on tullut teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen sydäntänsä... Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen puhuttelevan minua ... sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä maailmassa."

"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani ... ja kova onni on ankarasti kolhinut sinua..."

"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen... Kenties murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."

"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii papille kuin minulle ... mutta tahdon kuitenkin ottaa sen toimittaakseni..."

Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun päällensä ja seurasi.

Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella, niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.