Part 17

"Sen asian voinet sinä, Engelbrekt, ratkaista, niin kuin hyväksi näet, arvelen ma!" virkkoi muuan läsnäolijoista, rotevakasvuinen, iso- ja harmaapartainen talonpoika.

Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät häneen. Engelbrekt arveli hetkisen, ennen kuin uudelleen ryhtyi puhumaan, ja loi ikään kuin tarkastelevia katseita koollaoleviin.

"Jos olette samaa mieltä kuin minä", sanoi hän, "niin asetamme Jösse Niilonpojan, jonka kaikki tunnemme rehelliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, toisen joukon päälliköksi. Hänen tulee mielestäni kulkea tästä järvenrantaa etelään päin. Sille joukolle taas, jonka on marssiminen halki Smålannin, ehdottelen pantavaksi Herman Bermanin...!"

Herman säpsähti nämä sanat kuullessaan. Veri syöksähti hänen poskiinsa ja niistä taas sydämeen. Tuntui siltä kuin tenholaulu olisi hivellyt hänen korviansa.

Kasvatusisän sanat antoivat semmoisen tunnustuksen hänen arvolleen, ett'ei hän moista ollut voinut uneksiakkaan, ja se synnytti voiman, joka sai synkkyyden hänen otsaltaan poistumaan ja sytytti rohkeutta ja toivoa hänen säteileviin silmiinsä. Nuo vakavat uroot näkivät ihmeekseen, minkä vaikutuksen tämä näin myönnetty merkitys teki nuoren miehen mieleen ja hyväksyvä hymy näkyi heidän kasvoiltaan. Miehuullisen ryhdikkäästi hän astui Engelbrektin eteen.

"En tiedä", sanoi hän, "annatko minulle suurempaa arvoa, kuin voin ansaita, Engelbrekt! Sen vaan tiedän, että mieluummin panen henkeni alttiiksi kuin petän sinun ja miesten luottamuksen. Olen kuitenkin vielä nuori ja tuskin moiseen toimeen pystyvä, varsinkin kun tupa on täynnä vanhoja, kokeneita miehiä. Minä sanon suoraan, sydämeni halajaa kiihkeästi ratsastaa sotajoukon etunenässä, mutta en siihen pyri, jos joku muu sitä paikkaa haluaa. Täällä ovat koolla koko sotajoukon etevimmät miehet... Jos tahdotte vahvistaa Engelbrektin ehdotuksen, niin silloin olen haluten ja iloiten ryhtyvä toimeen!"

Hän pyörähti viimeisiä sanoja sanoessaan ympäri piirissä, mutta joka taholta näki hän lempeitä, hyvänsuopia kasvoja.

"Tosin olet nuori, Herman!" virkkoi se vanha vuoritilallinen, joka äsken oli puhunut, "ja kyllä saattaa tehtäväksesi pantu toimi näyttää vaikealta, mutta sinä olet kasvanut mieheksi Engelbrektin silmäin alla. Vapaasti ja pakotta vahvistan hänen vaalinsa. Jumala olkoon kanssasi, nuori mies!"

Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät näihin sanoihin ja voimakkailla kädenlyönneillä vahvistettiin nimitys.

"Ja jo tänään lähdemme liikkeelle", lisäsi Engelbrekt, "jokainen tahollensa."

Miehet poistuivat sitten vähitellen. Herman Bermanilla ja Jösse Niilonpojalla oli paljon puuhaa matkaanlähdön järjestämisestä. Myöhemmin iltapäivällä oli sentään Herman Berman valmiina ja muutamat osastot hänen sotajoukkoansa olivat jo matkalla. Kohta sen jälkeen nähtiin myöskin Jösse Niilonpojan osaston alkavan lähteä liikkeelle. Molemmat päälliköt itse tulivat Engelbrektin luokse sanomaan jäähyväisiä ennen lähtöänsä.

Erkki piteli Brandia, sill'aikaa kuin Herman meni majataloon. Engelbrekt oli yksin.

"Kiitos, kasvatusisä!" sanoi Herman ja tarttui Engelbrektiä käteen.

Engelbrekt piti kauvan hänen kättänsä omassaan ja katseli hänen avomielisiä, rehellisiä kasvojansa, joille ilo ja toivo olivat valaneet hetkellistä valoansa.

"Usein olet minulta kysynyt, Herman", sanoi hän, "enkä minä ole vastannut. Mutta lähde rohkein mielin matkaan... Kenties olet työsi toimitettuasi saava vastauksen minulta tai ... joltakin toiselta."

Näin sanoen Engelbrekt lempeän pakottavasti työnsi kasvattipoikansa käden irti omastaan. Herman viipyi vielä ja kysymys pyrki esiin hänen huuliltansa. Mutta Engelbrekt viittasi kädellään.

"Nouse ratsaille ja ratsasta joutuun Rumlaborgiin, Herman! Länsigötinmaassa näemme toisemme jälleen."

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen vei Brand huimasti nelistäen isäntänsä ulos kaupungista.

Engelbrekt itse viipyi viimeiseksi. Vielä sen jälkeen kuin hänen oma joukkonsa oli lähtenyt matkaan valmistelihe hän jalkaisin lähtemään majatalosta ja siis vielä jonkun aikaa viipymään tuossa kaupungissa.

"Nyt lyö kello seitsemää Pyhässä Aegidiuksessa!" sanoi Ulvi puoliavonaisesta ovesta ja Engelbrekt meni ulos kartanolle.

Hän näytti vakavalta ja juhlalliselta.

"Kaikkien sielujen kappelissako?" virkkoi hän kysyen Uiville.

Tämä nyökäytti päätänsä, mutta hänkin oli tavallistansa vakavampi ja äreämpi.

"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka sattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!"

Engelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe tuo epäselvä, hämärää ennustava valo.

Kaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota sanottiin "kaikkien sielujen kappeliksi." Äänettömyys vallitsi ylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.

Engelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama äänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä. Pitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään, lisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui hiljakseen kuoria kohti.

Siellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten kaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater Johannes.

"Terve, Engelbrekt!" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin valtavasti vaikutti.

"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen", jatkoi hän antamatta Engelbrektille sanan sijaa. "Saat tietää kaikki."

Pateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.

"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!" sanoi Engelbrekt lämpimästi ystävänsä kättä puristaen.

"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa", jatkoi pateri, "ja sitten..."

"Sitten?" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.

"Sitten käy tieni pyhälle maalle ... siellä tahdon etsiä sitä rauhaa, jota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen kuin tuolla pyhässä maassa ... tuolla ylhäällä, tarkoitan."

"Entä Herman?" kysyi Engelbrekt.

"Hänestä juuri nyt aionkin puhua."

Hän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat. Niissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä kuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.

"Tämä sinun tulee antaa Hermanille", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi, "ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi pidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin puhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt... Tuon suuren kuninkaan tykönä tapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin valtakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat rukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa... Kiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut synnintekijän ystävänä... Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen siunauksensa seuratkoon sinua!..."

Yön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli huojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja sinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.

VII.

Toivioretkeläinen.

Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin mielenlaadun mukaan; -- kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin heikon.

Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa, taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä kertovan -- ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa. Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.

Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi, oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa -- näitä hänen sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.

Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei abbedissa ollut voinut antaa.

Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.

Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa, jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa, jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin hänen.

Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa. Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.

Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti, mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti. Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset, joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei Jönköpinkiin.

Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää, hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan, niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.

"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?" kysyi ukko.

"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee, että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla on yhteyttä tämän hevosen kanssa ... tiedätkö jotakin siitä, ukko?"

"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla. En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."

Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa ... ja hän, tyttäreni, kuoli kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa... Mutta kaukana ovat jo ne ajat, vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet vanhat eloon..."

"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"

"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden, että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta..."

"Ja mitä kirkkoherrasta?... Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? -- Minullehan kerrottiin, että..."

"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt... Joku aika sitten tuli muuan jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin juuri nyt tapahtumassa."

"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi teidän... Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"

"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte, vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"

"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen... Tuossa näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."

Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.

"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"

"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä miekka kädessään..."

"Hän tuli... Hän tuli ... ukko ... ja tuo vanha vaimo... Sano pian, sano pian, kuinka arpa lankesi!"

"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua kunnialla... Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa... Minä luulin hänen heittävän henkensä..."

"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta. Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.

"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle ... mutta päällikön puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä. Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin. Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."

"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa kiitollisuuttani...'"

"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan."

"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."

"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni. Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani ... ja nyt olen yksinäni...'"

"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni, vuodatin runsaita kyyneliä."

"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko. Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."

"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"

"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"

"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt, mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä kiilsivät kyyneleet ja minä ... niin, niin ... te itkette, tekin, ja häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"

Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi, niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa pitkin.

Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta ajoilta.

"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän petojen raadeltavaksi."

Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä vauhdissa.

"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.

"Kyllä ... kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä Oppenstenin linnassa."

"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia tuomiolle... Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"

He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään melkein voittivat liekkien räiskinän.

"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa alttiiksi... Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."

Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat vankeja välissänsä.

Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi joukko miehiä ajamaan häntä takaa.

He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä vertansa.

Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa näytelmää.

Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan ratsumiehen.

"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.