Part 16

"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet", sanoi hän, "ei kukaan tuntene paremmin sydäntenne ajatuksia kuin minä ... pistäkää miekkanne tuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa mielenne! Mitä tahdotte?... Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia miehiä?... Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?... Eikö hän ole kansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä isiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten tehtäväksi musertaa päänsä kallioon... Jos miehen sanoissa on totuutta, niin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän mieheen ja Ruotsin rahvaaseen!"

Piispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo myrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi huomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän koetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge piispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas piispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta, tahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.

"Tahdomme", vastasivat he melkein äänettömästi.

"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä kuninkaalle!" käski Engelbrekt.

Ja niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain nimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää huolen sen lähettämisestä kuninkaalle.

Vähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan kirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia kirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.

Hän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja sanoi:

"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin, Engelbrekt!"

"Anna hänen tulla, Ulvi", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen aukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.

Piispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot mielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.

Hän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen käteensä.

"Kiitos, jalo mies", sanoi hän, "sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen asti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt, ja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa se tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte luottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan kuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle asialle, jolle olette itsenne pyhittänyt."

"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut", vastasi Engelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, "ja minä olen sydämessäni teitä siitä kiittänyt... Nyt olen iloinen voidessani sanoa sen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja muutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala paratkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen syntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin heidän herruudellaan!"

"Niin, niin, Jumala paratkoon!" lisäsi piispa, "ja minun nykyinen asiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne, Engelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana..."

"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne", sanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, "mutta kauvas ei kanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin kuin se on johtanut isiämme."

"Amen!" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä Engelbrektiä kohti.

Hetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus oli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa kysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.

"Tiedätte hyvin", sanoi hän, "että näiden seutujen köyhällä kansalla on noiden monien suurten tyrannien joukossa monta pientäkin. Täällä pitkin järven rantaa on linna toisensa vieressä ja muutamassa suurimmista on eräs vanhimpia vihollisianne..."

"Juhani Wale, Stegeborgissa!" keskeytti Engelbrekt. "Se mies on karannut käsistäni Borganäsistä ja Köpingistä aina näille seuduille asti, mutta haluttaapa minua nähdä, emmekö lopulla saa häntä kierretyksi. Marssin Ringstaholmasta pitkin järven rantaa ja aion silloin, jos Jumala tahtoo, käydä myöskin Stegeborgissa, ennen kuin tapaan itägötiläiset, jotka olen kutsunut tulemaan vastaani Söderköpinkiin."

"Sitä miestä ei ole helppo saada kiinni ja hänellä on paljon ja mahtavia ystäviä", huomautti piispa. "Hänet on myöskin nähty täällä näinä päivinä, niin on minulle sanottu."

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu ja hetken kuluttua poistui piispa.

Engelbrekt läksi varhain seuraavana aamuna liikkeelle ja palasi Ringstaholmaan.

VI.

Kiusaaja.

Joitakuita päiviä äsken kertomamme Vadstenassa pidetyn kokouksen jälkeen seisoi Juhani Wale muutamassa Stegeborgin linnantornin ikkunassa. Hänen edessänsä oli ihana lahti metsien ja niittyjen reunustamana elokuunauringon täydessä paisteessa. Mutta kuitenkin oli hänen silmänsä synkeänä ja hänen otsansa, jota hän ikkunanlaudoitukseen nojasi, oli syvissä kureissa. Äsken avattu kirje oli hänen edessään leveällä ikkunanlaudalla ja hänen vasen kätensä sen päällä.

Muuan palvelija seisoi jokseenkin huolimattomassa asennossa huoneen toisen ikkunan ääressä ja hänkin katseli silmiänsä pois kääntämättä maisemaa taikka oikeammin mitä sen kauniin näkyalan kehyksien sisällä tapahtui, joka aukeni linnantornista katselijan silmien eteen.

Tuolla alhaalla Vikbomaan rannalla tulvi esiin metsästä ja poikki niityn summaton määrä aseellista väkeä, parvittain, joukoittain, ja auringon säteet heijastuivat takaisin tuhansista kiiltävistä keihäänkärjistä, niin että kamalia salamoita välähteli tummaa honkametsää vasten.

"Tuo koskee silmiin", sanoi palvelija ja käänsihe pois ikkunasta voutiin päin. "Tuo näyttää siltä kuin kummituksia lähtisi joka puusta. Mitä aiotte nyt tehdä, vouti?"

Vouti kääntyi ympäri ja tuijotti palvelijaan.

"Linna on hukassa", sanoi hän sen jälkeen aivan tyynesti.

"Ja Juhani Wale myöskin", jatkoi palvelija pirullisesti hymyillen. "Olette viipynyt liian kauvan, vouti! Katsokaa ... katsokaa", palvelija riensi sen ikkunan eteen, jonka luona vouti seisoi, ja osotti oikeanpuolista rantaa, jolla näkyi jono ratsumiehiä ja etunenässä tuo helposti tunnettava Engelbrekt sekä hänen rinnallaan Herman Bermanin pitkä, hoikka vartalo, "katsokaa ... tuollahan ratsastaa nyt nuorukainen, jonka sydänveren te kerran halusitte juoda. Ha-ha-ha, vouti ... osat ovat vaihtuneet. Näyttääpä siltä kuin viimeinen hetkenne nyt olisi tullut."

"Ei, kautta pyhän Tapanin, suojeluspyhäni!" huudahti Juhani Wale ja koetti näyttää lannistumattoman rohkealta, vaikka hänen poskensa olivat kalpeat ja koko ruumista värisytti, "ei vielä, ei vielä, Maunu."

"Aiotte ehkä puolustaa linnaa ja kuolla miekka kädessä, niin kuin ritarin tulee ja sopii! Ja sitten on arvoisa neiti sureva kuolemaanne ojentamalla voitonseppeleen tuolle nuorukaiselle, joka..."

"Ei ikinä, Maunu!" puhkesi vouti sanomaan. "Näetkö tätä kirjettä... Ei ole vielä lautapelimme viimeistä nappulaa siirretty. Sinä autat minua, Maunu, ja sitten jaamme tasan... Näetkös, kreivi on palannut ja kohtaa tyttärensä, luultavasti Vadstenassa... Sinne aion itse mennä, mutta sinun tulee saada kreivi käsiisi. Hän on karannut vankilastaan Köpenhaminasta, hän tulee pyhiinvaeltajana tänne valtakuntaan ... sinun tulee mennä Smålantiin ja suurta vaivaa ei tuota sinulle tuon vanhan miehen valtaasi saaminen. Vapautensa ja henkensä lunnaiksi on hän antava arvoisan neidin ja sitten..."

Kova räikähdys pani tornin ikkunanruudut rämisemään. Se ääni tuli torvista, joilla linnan puolustajia herätettiin toimimaan.

"Te puhutte, ikään kuin vielä olisimme vapaat toimimaan", virkkoi Maunu.

"Se jää minun asiakseni... Kun myrsky riehuu, niin taipuu kaisla ja nousee jälleen tammen taittuessa. Nyt seuraa menestys tuota miestä tuolla alhaalla, mutta hänen päivänsä ovat luetut... Me emme häntä unhota!"

Taas kuului räikähdys linnanportin edustalta.

"Ymmärrämmekö toisemme?" kysyi vouti.

Palvelija nyökäytti päätänsä kamalan totisena.

Tuossa tuokiossa avattiin linnanportti ja Juhani Wale astui nöyrän näköisenä sillan ylitse rannalle, johon Engelbrekt oli hevosensa seisattanut.

"Sinun pitää heti antaa minulle linna!" sanoi Engelbrekt hänelle.

"Linnaa jättämään olenkin tullut tänne!" vastasi vouti.

Engelbrekt katsoi kummastellen häneen.

"Ja linnasta, jonka viivyttelemättä ja ilman hyökkäystä jätän käsiinne, minä vaadin vapaan lähdön."

"Paljoapa vaadittekin, Juhani Wale!"

"Mutta en enempää kuin te olette antava, Engelbrekt! Arvelenpa, että aika on teille kallista, ja neljätoista päivää voin pitää linnaa kuninkaan varalla koko sitä isoa sotajoukkoa vastaan, joka teitä seuraa. Sillä ajalla saattaa paljon tapahtua ja te saatatte paljon menettää... Olette nyt tullut eteläpuolelle metsää, Engelbrekt, ja tiedätte paremmin kuin voin sanoakkaan, minkämielisiä herrat täällä ovat."

"Sen vaan tiedän", keskeytti Engelbrekt, "ett'ei hävyttömämpää konnaa kuin te, Juhani Wale, ole koskaan ollut tämän maan päällä, ja jollette vilpittömyyteeni luottaen olisi tullut tänne, niin pitäisin nyt teidät vankinani ja maksattaisin paikalla kaiken sen pahan, mitä kotiseudulleni olette tehnyt ja viimeksi Borganäsissä minulle itselleni. Mitäpä sanoisitte, vouti, jos jättäisin teidät tuon miehen käsiin?"

Engelbrekt osotti Herman Bermania, joka synkkänä ja umpimielisenä istui hänen rinnallansa.

"Sitäpä ette toki tee... Engelbrekt ei voi tahrata nimeänsä sellaisella teolla!"

"Palaja takaisin linnaan, Juhani Wale, ja sulje portti ... tahdon ottaa sekä linnan että sinut asevoimalla...!"

Herman Berman ratsasti esiin kuullessaan nämä vihaisella äänellä ja säihkyvin silmin lausutut sanat. Hän laski kätensä kasvatusisän käsivarrelle ja sanoi:

"Minusta näytät tällä kertaa ajattelevan enemmän minua, kasvatusisä, kuin valtakuntaa, joka kuitenkin tähän saakka on ollut etusijassa... Ota linna tämän miehen kädestä ja anna hänen mennä matkoihinsa -- sen neuvon annan sinulle. Sillä isiemme laissa ei ole yhtään tämän miehen rikokseen sovitettavaa riviä eikä rangaistustakaan. Rehellinen mies ei tahdo vaihtaa sanoja hänen kanssansa... Pane hänet venheeseen ja salli hänen ottaa mukaansa, mitä omaisuudestaan saa siihen mahtumaan... Jumala ja Pyhä Eerikki tuomitkoot hänet."

Engelbrekt istui kauvan ja punnitsi Hermanin sanoja.

"Jääköön siihen, mitä olet sanonut, Herman..." sanoi hän viimein. "Lähtekää täältä, vouti, mutta pankaa merkille sanani ... sillä hetkellä, jolloin tämän päivän jälkeen astutte jalkanne ruotsalaiselle alueelle ja joudutte minun käsiini, ette ole enää näkevä päivän valoa."

Vouti tahtoi yhä vielä puhua asiansa hyväksi, mutta Engelbrekt antoi merkin kädellään ja Herman Berman ynnä joukko ratsumiehiä ottivat voudin keskeensä ja ratsastivat sillan ylitse.

Vähän sen jälkeen oli linna Engelbrektin hallussa. Juhani Wale nousi parin miehen kanssa linnansillan luona veneeseen ja heidän nähtiin kohta häviävän saarien taakse itään päin.

* * * * *

Myöhemmin illalla tuli Engelbrekt ratsain Söderköpinkiin. Hänellä oli ainoastaan Herman Berman ja muutamia vuoritilallisia mukanansa. Joukko kansaa oli jo kokoutunut kaupunkiin ja monta herraakin nähtiin ratsastavan sen kaduilla. Seuraavana päivänä oli näet määrä pitää tuo kuulutettu kokous itägötiläisrahvaan kanssa.

Engelbrekt meni erääseen vaatimattomaan majataloon, jossa hän aikoi levähtää muutamia tunteja Vadstenan kokouksen jälkeisten vaivaloisten päiväin perästä. Hän oli sen jälkeen kuin Ringstaholma oli jätetty hänen käsiinsä tehnyt kiertomatkan pitkin rannikkoa ja valloittanut kaikki ne pienet linnat, joita sinne oli rakennettu ja joista Rönö oli tärkein. Useimmat oli hajotettu maahan. Ainoastaan sellaiset linnat jätettiin hajottamatta, jotka saattoivat kelvata maan puolustukseen. Sen tähden sai myöskin Stegeborg jäädä paikoilleen korkeine torneineen ja vankkoine muureineen, jäädä Itägötinmaan saariston jättiläisvartijaksi.

Mutta se tavaton menestys, joka aina näihin asti oli seurannut vapaudensankaria, siitti kateutta monen mieleen ja se valta, joka hänellä oli, ei minkäänlaisista anastuksista saatuna vaan seurauksena itse hänen asemastaan, hän kun oli koko kansan pyhimpäin toiveiden ja harrastusten elävänä ilmauksena -- tämä valta peljästytti kaikkia niitä, jotka olivat unhottaneet, että oli olemassa rahvas, jolla oli oikeudet yhtä vanhat kuin Ruotsin laki.

Useimmat niistä herroista, joiden äsken Vadstenassa täytyi taivuttaa kopeat päänsä tämän rahvaantahdon ja sen edustajan edessä, olivat mieleltään tällaisia. Suuttumus ja kateus, viha ja pelko ja vielä lisäksi kostonhimo, -- siinä ne tunteet, jotka heidän sydämissään riehuivat soentaen heidät niin kokonaan, että he eivät toivoneet mitään muuta kuin tuon uskaliaan talonpoikaispäällikön kukistamista. Huolenpitoa valtakunnasta, Ruotsista, yhteisenä isänmaana, jonka hyväksi jokaisen piti uhrata kaikki, -- mitään sellaista ei heidän aivoihinsa mahtunut.

Heidän oma valtansa, heidän omat rikkautensa, heidän oma persoonansa -- tämä oli heillä isänmaana. Kaksi vihollista oli heillä ja heidän harrastuksillaan, toinen oli kuninkaanvalta, toinen kansanvalta. Edellinen oli jo voitettu, jälkimmäinen nousi juuri nyt toimimaan ikään kuin vuosisataisesta unesta heräten.

Kauvan kesti, ennen kuin valtakunnan herrat ja mahtimiehet kykenivät käsittämään mitä oli tekeillä, ja että rahvas todellakin oli yhteiskunnallinen valta, jolla oli voimansa itsessään. He halusivat niin kauvan kuin suinkin pitää kaikkea tätä kapinana, erhetyksenä, jonka alkuunpanija oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hänen kukistuessaan oli kaikki taas palaava entiselleen, niin kuin kevättulva katoaa peittämiltään kedoilta, sitten kuin lumi on tunturin huipulta sulanut pois.

Erittäinkin olivat ne, jotka olivat jousensa kireimmälle jännittäneet ja sen tähden kireimmin saaneet tuntea Engelbrektin esiintymisen pakottavaa voimaa, taipuisat toimimaan tähän suuntaan. Knuutti piispa ja herra Birger Trolle olivat uutterasti neuvotelleet keskenään aina siitä saakka kuin läksivät Vadstenasta, ja se neuvo, jonka piispa Juhani Walelta luostarinkirkossa sai, pistihe näissä neuvotteluissa tuon tuostakin esiin siinä juonien vyyhdessä, jonka lopputarkoituksena oli Engelbrektin kukistaminen. Kannattihan ainakin koettaa.

Siinä tarkoituksessa oli piispa tänään saapunut Söderköpinkiin ja hänen seurassaan olivat Birger Trolle ja veljenpoika Bo Steninpoika.

Myöhään illalla he läksivät siitä komeasta rakennuksesta -- nykyään sitä sanotaan Bonkartanoksi -- joka kuului rikkaalle Kaarlo Knuutinpojalle (Bonde) ja jossa he majailivat. Kun he olivat saapuneet sille vaatimattomalle talolle, jossa Engelbrekt asui, vietiin heidät heti huoneeseen. Engelbrektin luona oli Herman Berman ja muuan toinen komea mies, nimeltä Jösse Niilonpoika. He olivat parhaillaan neuvottelemassa huomispäivän kokouksesta, kun nuo kolme herraa saatettiin tupaan.

"Oudoksutte varmaankin tuloamme", alkoi piispa, "mutta kun olemme saaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme olevan eduksenne."

"Niin luulen minäkin", vastasi Engelbrekt, "sillä tuskinpa muu kuin valtakunnan etu lienee syynä tuloonne!"

"Niinkö luulette?" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.

"Mikäpä muukaan?"

"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin -- teidän etuanne."

"Minunko etuani...?"

"Niin ... epäilettekö sitä?"

"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti piispa... Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla minulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi myöskin valtakunnalle."

"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä sanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja olemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan hyväksi ottanut huoleksenne... Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko teille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme palkinnon...?"

Engelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.

"Yhdessä suhteessa ilahdutatte minua suuresti näillä sanoillanne, arvoisa herra", sanoi hän, "siinä nimittäin, että niillä osotatte täyttä totta harrastavanne minun ja rahvaan asiaa, ja jo siinä on minulle palkintoa kyllin."

"Toisenlaista olemme kuitenkin ajatelleet", jatkoi siitä huolimatta piispa hymyillen.

"Olettepa sitten paljon minua muistaneet näinä päivinä!"

"Teistä mahtanevat kai nyt kaikki puhua ja teitä kaikki ajatella Ruotsin valtakunnassa!"

"Mutta tuskinpa lienee kukaan ajatellut palkintoa tai puhunut sellaisesta, kun työ on tuskin vielä puolitiehen tehty!"

"Puoleksi tehty työ on päätöstänsä lähellä", sanoi piispa, "sitä voi arvostella. Ja sen tähden ... mitä sanoisitte, jos valtakunnan neuvokset tarjoaisivat teille jonkun niistä linnoista, jotka nyt olette ottanut noiden julmien voutien käsistä?"

"Linna... Minä, Engelbrekt ... mitä sanotte, arvoisa herra?"

Huomattava hymy värähteli piispan suupielissä ja hän hieroi nähtävän tyytyväisenä käsiänsä vastakkain.

"Voitte itse valita, Engelbrekt", lisäsi hän, "valtakunnan neuvokset näkisivät mielellään jonkun parhaimmista teidän käsissänne!"

Engelbrektin silmät tuijottivat hetkisen elottomina, mutta sitten niihin taas ilmautui eloa ja tulta ja hän katsoi tuimasti piispaan.

"Kummallista on puheenne, arvoisa herra", sanoi hän, "ja tuskinpa voin ymmärtää tarkoitustanne..."

"Ymmärtäkää se sanojeni mukaisesti! Elkää arvelko kauvan ... Nyköping, Ringstaholma ... lausukaa suoraan toivomuksenne!"

"No niin, arvoisa herra, tahdon lausua julki sydämeni ajatuksen enkä siihen tarvitse pitkää arvelunaikaa. Ainoastaan yksi seikka voi saada minut vastaan ottamaan linnan ja se on..."

"Olkaa huoleti, Engelbrekt, kaikki ehdot täytetään!"

"Sitä ehtoa te tuskin kykenette täyttämään", virkkoi Engelbrekt hymyillen, "se ehto on vaan Ruotsin rahvaan täytettävissä, herra piispa. Ainoastaan jos rahvaan etu sitä vaatii ... silloin en tahdo arvella. Mutta vielä, arvoisa Knuutti piispa, vielä ei se aika ole tullut. Sydämen kiitos hyvästä tarkoituksestanne!"

"Te siis kieltäydytte... Te siis toden totta hylkäätte tarjoukseni?"

"Niin, minä kieltäydyn toden teolla!... Mutta", lisäsi hän heti sen jälkeen, "täällä läheisyydessä on yksi linna hoitajatta ja se tarvitsee linnanherran, joka kykenee pitämään sitä Ruotsin valtakunnan varalla. Mitäpä sanoisitte te, Knuutti piispa, jos minä Ruotsin rahvaan puolesta pyytäisin teitä ottamaan sen haltuunne..."

Piispa joutui nyt vuorostaan aivan ihmeisiinsä ja hän tunsi, miten kaikkien silmät kääntyivät häneen.

"Mitä linnaa tarkoitatte, Engelbrekt?" änkytti hän ikään kuin aikaa voittaakseen.

"Saatuani Ringstaholman, josta äsken puhuitte, herra Niilo Erengislenpojan huostaan, on teidän hippakunnassanne jälellä Stegeborg tuolla lahdelmassa."

"Se on koko Linköpingin hippakunnan parhaimpia!" sanoi piispa kätensä pullealle vatsallensa ristiin pannen.

"Mutta teidänkin tulee päättää pian, arvoisa herra", lisäsi Engelbrekt. "Sillä helposti voinette huomata, ett'ei tämän linnan kauvan tarvinne haltijaansa hakea. Olenhan tosin vaan halpa vuoritilallinen, mutta linna on siltä yhtä komea ja monta linnaa on tämä käsi näinä päivinä luovuttanut."

Piispa oli nähtävästi pulassa. Linnaa siihen kuuluvine lääneineen hän ei millään ehdolla tahtonut päästää menemään läpi käsiensä, mutta toiselta puolen tuntui myöskin jokseenkin vaikealta joutua alakynteen, niin kuin kävisi, jos hän heti ottaisi vastaan linnan talonpoikaispäälliköltä.

"Asia on sangen tärkeä", änkytti hän, "ja sen tähden täytyy minun tuumia huomiseen."

"Ei, ei, arvoisa Knuutti piispa", myhäili Engelbrekt, "juuri tällä hetkellä teidän tulee sanoa, kumpaako tahdotte. Huomenna on jo toinen linnanherrana Stegeborgissa, jos te kieltäydytte."

Piispa tuumi hetkisen.

"No hyvä", sanoi hän, "minä olen pitävä Stegeborgin Ruotsin valtakunnan varalla."

Vähän sen jälkeen oli Engelbrekt taas yksin omiensa kanssa. Mutta hymy väreili vielä hänen huulillaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli tuo suuri kokous. Engelbrekt astui koolla olevan itägötiläisrahvaan eteen, selitti suoralla, voimakkaalla kaunopuheliaisuudellaan syyn, miksi hän ja taalainmiehet olivat lähteneet kotiseuduiltaan vapauttamaan isänmaata ulkomaalaisten mielivaltaisesta ja julmasta hallituksenpidosta ja kysyi, tahtoivatko itägötiläiset yhtyä häneen ja valtakunnan muuhun rahvaaseen.

Myrskyisä myöntymyshuuto kajahti vastaukseksi hänen kysymykseensä täällä niin kuin kaikkialla, missä hän oli kulkenut ja kysynyt samaa asiaa. Sorto oli samanlainen kautta koko valtakunnan, vaikk'ei missään muualla kuin Taalainmaassa ollut uskallusta ryhtyä vastarintaan. Ja se lisä, jonka sotajoukko nyt itägötiläisten yhtymisestä sai, teki Engelbrektille mahdolliseksi panna toimeen tuuman, jota hän jo kauvan vapautustyötä jouduttaakseen oli miettinyt. Hän jakoi näet tuon ison sotajoukon kolmeen osastoon, joista jokaisen tuli toimia itsekseen ja sitten yhtyä läntisellä rajalla.

Tästä tuumasta hän oli useissa tilaisuuksissa puhunut ja oli myöskin ylimalkaisesti viitoittanut sen tien, jota kunkin osaston tuli kulkea, mutta hän ei ollut koskaan maininnut, kutka aikoi asettaa näiden joukkojen päälliköiksi. Siitä olivat sotajoukon etevimmät miehet joskus puhelleet, ne, jotka olivat Engelbrektiä lähinnä, ja aina oli pidetty varmana, että Eerikki Puke oli tuleva toista osastoa johtamaan ja mahdollisesti Jösse Niilonpoika toista. Engelbrekt ei itse ollut koskaan tahtonut siitä mitään sanoa.

Nyt oli Eerikki Puke toisella taholla ja sen vuoksi aljettiin päälliköksi arvailla nuorta, reipasta Herman Bermania, joka oli koko sotajoukon lemmikki. Mutta moni piti häntä liian nuorena niin tärkeään tehtävään. Itse hän tuskin sitä ajatteli, vaikka hänen sydämensä paisui uljaista urotöiden ja kunnian unelmista, joka kerta kuin päällikkyys tuli puheeksi. Kenties oli hänellä myöskin näiden unelmien rinnalla mielessä joku, joka lupaili suloisempaa palkintoa -- palkintoa, jonka voittamiseen urotyöt raivaisivat hänelle tien. Toivo on nuoruuden paras omaisuus ja missä hyvänsä sitä vähänkin pilvien raosta pilkottaa, siellä se jo sille häikäisevänä aurinkona paistaa.

Kenties se juuri tällainen tila saattoi Hermanin kalpeat posket punottamaan hänen kainosti asettuessaan Engelbrektin selän taakse niiden vakavien miesten piiriin, jotka olivat kokoontuneet asiasta neuvottelemaan, taikka pikemmin kuulemaan Engelbrektin päätöstä. Ei näet ollut ketään koko suuressa sotajoukossa, joka ei luottanut Engelbrektiin kuin johonkin yli-inhimilliseen olentoon. Ja sen tähden oli hänen tahtonsa kaikille lakina, sen tähden olivat neuvottelut tuskin muuta kuin hänen ehdotustensa vahvistamista. Mutta ne olivat kuitenkin välttämättömät, koska ne olivat luonteenmukaisia tälle kapinalle, jonka ehtona ja päämääränä oli joka miehen vapauden ja päätösvallan säilyttäminen.

"Nyt on sotajoukko jaettu", sanoi Engelbrekt muutamista asioista selon tehtyään, "ja mikäli minusta näyttää, tulee yhden osaston kulkea pitkin järvenrantaa. Tjustiin ja Stäkeholmaan. Toisen joukon tulee mielestäni suunnata kulkunsa Smålantiin ja alkaa tehtävänsä Rumlaborgin voutia ahdistamalla ja päättää se Hallannin rajan puolella. Siellä aion, jos Jumala meitä auttaa ja kaikki hyvin käy, olla vastassa kolmansine osastoineni. Tämän vien täältä pohjoista kohti Örebrohon, jossa, kuten tiedätte, Matti Kettilberg meitä odottaa. Kun kerran se linna on hallussamme, niin saatamme lähteä länsigötien luokse. Sellaiset ovat aikeeni, jos ne hyväksytte!"

"Viisaasti olet puhunut, Engelbrekt", sanoi muuan vanha vuoritilallinen, "ja kolmella haravalla joutuu työ paremmin kuin yhdellä, vaikka se olisikin iso. Jospa Jumala ja Pyhä Eerikki meitä auttaisivat, että voisimme kääntyä kotiin päin jo Mikkelin aikoihin."

"Sitten on vielä asetettava päälliköt sotajoukolle", jatkoi Engelbrekt, "mitä arvelette...?"