Part 14

"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen", sanoi vastaten Engelbrekt, "sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä odottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle päin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen Smålantiin."

"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt", sanoi siihen munkki, "mutta ensin pitää sinun päästä selville valtakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko vapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan lainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa kuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole kieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä..."

"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille", lausui Engelbrekt. "Elkööt unhottako, että heidän itsensä on noudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat tarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi olemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan valtakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät siitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat velvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni kaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää sarkojamme ja louhia vuoriamme... Minä menen Vadstenaan, Johannes, herrainpäiville!"

"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot herrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin tulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia... Minä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä olet saava tarkat tiedot."

"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?" kysyi Engelbrekt selvästi kummastuksissaan.

"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot nuoruuden erhetykset... Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun nuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala. Minä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka useammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään."

"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun pitäisi mennä samaa tietä..."

Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.

"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt... Viime päivät ovat paljon muuttaneet mieltäni tässä asiassa."

"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos... Suru sitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat... Varmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta siihen asiaan voidaan saada."

"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan ... muutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista, jotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän syntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata."

Molemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin kookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä virtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.

Vähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti munkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti ryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja täyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan valaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta kiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan mielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan ritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin. Ja ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa pitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten sävelten synnyttämiin haaveiluihin.

Albrekti kuningas ratsaille nous. Kannukset, satulat on uudet; Varhain kun kansa jo kirkkohon käy Kylähän Risebergan saapui jo hän. Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin Korpea synkkää ja suurta; Ladhärdan portille tullessa heidän Riemuiten sydämensä löi. Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

"Bernhardin omaksi Elisif ei Konsana joutua saata; Lupauksen lasna jo Luojalle vei Luostarin mullassa maata."

"Syntynyt hän tähän maailmaan Suvusta suurest' on, mahtavasta; Bernhardin ottais' jos miehekseen, Säätyä loukkais se meidän!" Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.

Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.

Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan metsästä pölkkyjä kaatamasta.

* * * * *

Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti. Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.

Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi. Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama mietintäaika.

Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä. Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi, Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa edustalle ja jätti suitset Uiville.

Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:

"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"

Vähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä näytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja linnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan oli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana huulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka häpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan. Engelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi hirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus lannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä, niin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli uhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.

Pakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt tyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin Vadstenasta palaamiseen asti.

Kohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä leiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa ajaksi.

V.

Vadstenassa.

Vadstena[10] oli tähän aikaan Itägötinmaan tärkeimpiä paikkakuntia. Alkujaan oli se folkungien omaisuutta, mutta kuningas Maunu Eerikinpoika ja hänen kuningattarensa lahjoittivat sen pyhän Birgitan, kuninkaan heimolaisen, äsken perustamalle luostarikunnalle, jonka sääntöjen mukaan munkkeja ja nunnia piti asuman yhdessä rukoillen ja maailmasta luopuen samain muurien sisällä. Jokaisella ajalla on tapansa ja niinpä pidettiin Ruotsissakin, kohta luostarin rakentamisen perästä, hyvään tapaan kuuluvana kaikin tavoin pitää siitä huolta ja sekä jälkisäännöksillä että lahjoilla osottaa kunnioitusta ja rakkautta tälle ruotsalaiselle pyhimykselle ja hänen laitokselleen. Suurimpana kunniana pidettiin leposijan saamista luostarin pyhitettyjen muurien sisään.

Luostarin päänunnat otettiin maan ylhäisimmistä suvuista. Ensimmäinen luostarin perustamisen jälkeen oli Ingegerd, Margareta kuningattaren kasvattisisar, joka, kuten pahat kielet kuiskailivat, oli ollut joissakin luvattomissa suhteissa Linköpingin piispaan Knuutti Bonpoikaan. Hän kuoli vähää ennen kasvattisisartansa. Margareta kuningatar oli itse ruvennyt "ulkosisareksi"[9] ja hän oli sinne asettanut Holsteinin kreivin Gerhardin tyttären, Ingeborgin, nunnaksi. Vadstena oli ollut Margareta kuningattaren mieluisimpana olinpaikkana hänen Ruotsissa oleskellessaan ja seuraava kuningatar, tuo jalo, hyvä ja lujatahtoinen Filippa, Eerikki kuninkaan puoliso, piti luostaria yhtä rakkaana kuin Margaretakin. Hänet olikin sinne haudattu ja Eerikki kuningas oli määrännyt pidettäväksi kallisarvoisia messuja hänen muistonsa kunnioittamiseksi ja hänen sielunrauhansa takia.

Kaikki tämä teki Vadstenan hyvin suosituksi paikkakunnaksi, jossa tuon tuostakin joukoittain herroja ja niiden palvelijoita oleskeli, joko, kuten nyt, kokoutuakseen neuvottelemaan valtakunnalle tärkeistä asioista, taikka viettääkseen jotakin juhlaa, tavallisesti hautajaisia. Siitä elostuikin Vadstena ja saavutti alussa 1400-lukua kaupunginoikeudet sekä voitti kohta Skeningen, joka ennen P. Birgitan aikoja yhdessä Söderköpingin kanssa oli Itägötinmaan etevin kaupunki.

Oli myöhäinen sunnuntai-ilta elokuun 15 p:nä. Joukoittain ihmisiä oli liikkeellä noilla mutkaisilla kaduilla katselemassa ja ihmettelemässä niitä monia komeita herroja, jotka asemiestensä seuraamina ratsastivat kaupunkiin toinen toisensa perästä. Monta oli jo tullut, mutta vielä odotettiin useita, erittäinkin Linköpingin piispaa. Kaunis ilta houkutteli myöskin useita ulkopuolelle kaupunkia, niin että pohjoiseen ja itään päin vievillä teillä oli vilkasta liikettä.

Kävelevistä varsinkin eräs pitkä mustamunkki herätti huomiota kookkaalla vartalollaan ja voimakkaalla käynnillään, vaikka harmahtava parta, joka aallokkaana valui ylösvedetyn päähineen alapuolelle, ilmaisi hänen jo parhaat vuotensa eläneen. Hän oli viimeisten joukossa lähtenyt kaupungista, niin että huvikävelijät tulivat häntä vastaan ja jotkut muistelivat nähneensä tämän mustamunkin Pyhän Yrjänän ammattikunnan kokoushuoneen edustalla, johon joukko jo saapuneita herroja oli kokoutunut neuvottelemaan. Varmaankin hän kuului jonkun piispan seurueeseen, sillä olihan hänen nähty hetkiseksi menevän kokoushuoneeseenkin.

Munkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista väkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja tyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle tien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle. Täällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään kuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan tietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei ollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei kuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin päin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.

Tällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa niistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi munkin eteen ja kysyi:

"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti ratsastanut tänne sisälle?"

Se oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä pitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa punainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen puhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet pystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.

Munkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua edelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle hän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta hän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän pysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle ympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia. Hänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä sisälle.

Mutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin kohta luostarin portilla.

"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?" kysyi hän, kun muutaman birgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä aukosta.

"On, veli!" vastasi munkinpää.

"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!"

Munkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät dominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että hän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.

Vähän ajan perästä kuului salpa vedettävän portista ja birgittiläismunkki avasi sen dominikaanille.

"Arvoisa isä Knuutti piispa on veljien rukoushuoneessa", sanoi edellinen, "mutta ruokasalissa voinet häntä odotella, veli!"

Dominikaanimunkki nyökäytti päätänsä ja astui munkkiluostariin päin, joka nyt oli erityisenä rakennuksena nunnaluostarista erillään, samoin kuin munkkien puutarha oli korkealla muurilla erotettu nunnien puutarhasta. Tällainen ei ollut alkuperäinen perustajan tarkoitus ollut, mutta alituisesta yhdessäolosta juurtuneen siveettömyyden takia oli Filippa kuningattaren tahdosta tällainen määräys tehty. Ne olivat isoja, komeita rakennuksia, jotka jo ulkomuodollaan ilmaisivat, että niissä asui sekä koti- että ulkomaisten ylhäissukujen jäseniä. Etenkin oli hakatusta vuolukivestä rakennettu luostarinkirkko iso ja komea. Koko luostari oli milt'ei uudelleen rakennettu Margareta kuningattaren aikana, sen jälkeen kuin suurin osa siitä vuotta ennen Albrekt kuninkaan tappiota Falköpingin luona oli palanut poroksi.

Munkki jätettiin aivan itsekseen eikä kukaan ihmetellyt, että hän mieluummin valitsi varjoisan puutarhan odotellakseen piispan kirkosta palaamista kuin helteisen ruokahuoneen. Mutta kohta puitten varjoon päästyänsä kääntyi munkki luostarinkirkolle päin, jonka holvien alle hän kohta astui. Kirkko oli tällä hetkellä aivan tyhjä; joku kynttilä paloi pyhimyskuvain edessä ja noilla lukuisilla alttareilla, joita kaikkiaan oli kokonaista 62; mutta niistä leviävä valo oli kerrassaan riittämätön valaisemaan kirkon korkeita holveja ja kuutamo, joka värillisistä ikkunoista loi hämärää valoansa patsasrivien väliin, teki myöskin osaltansa hämärän tuntuvammaksi.

Vähän matkan päässä itäisen päätyseinän keskustasta oli "Veljien kuori" rauta-aidalla kirkosta erotettuna. Aivan tämän viereen asettautui dominikaanimunkki. Hän kuuli, miten kaksi miestä puheli sen sisällä.

"Sellainen on hänen ja talonpoikain menettely ollut, arvoisa herra piispa", kuului nuorehko ääni lausuvan juuri kun munkki pysähtyi, "ja varmaan teette te ja muut valtakunnan neuvoston herrat kuninkaalle, itsellenne ja valtakunnalle kelpo työn, jos lopetatte tämän vallattomuuden. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta teille alusta alkaen esittää tätä pitkää kertomusta, mutta varmaan teillä on siitä oleva hyötyä, kun nyt aiotte kokoutuneiden herrain puhetta johtaa!"

"Kiitos, Juhani Wale", sanoi nyt toinen ääni, josta munkki tunsi Knuutti piispan, "kiitos vaivoistanne; monessa kohden en tuntenut asiaa siten, kuin te nyt olette minulle selvittänyt ja kertonut. Mutta sallikaa minun nyt saada kuulla, miten Ringstaholman-matkanne päättyi."

"Sieltä ei teillä ole mitään peljättävänä, arvoisa herra! -- Engelbrekt ei muuta ajatellut kuin linnan rynnäköllä valloittamista ja mikäli tiedän, mahtanee hän siinä purra hampaansa poikki, jos vaan asia niin pitkälle menee... Sillä jos tahdotte punnita niitä neuvoja, jotka uskallan teille esittää, niin varmaankin saatte niistä paljon hyötyä."

"Sallikaa minun kuulla neuvonne, Juhani Wale! Te tunnette asian ja puheenalaisen henkilön ... kuuntelen teitä sen tähden mielelläni..."

"Teidän tulee sitten pitää mielessänne kapinoitsijan omat sanat laista, jota hän sanoo tahtovansa puolustaa... Valtakunnan neuvosto voi kutsua hänet eteensä ja hän on tuleva, koskapa hän ei saata rikkoa vanhaa tapaa, kuten itse sanoo... Jos hän tulee, niin hän on vallassanne..."

"Ja jollei hän tule", kuului piispa keskeyttävän.

"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän itse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä todistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te voitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee."

"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?"

"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän itsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata herraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta puhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet neuvoni..."

"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani Wale."

Vastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu hämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi muutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat lähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa ynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät astumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona oleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin ja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.

Yht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin sisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään rauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat alttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja muodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen paikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.

Sieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa, etenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet valtaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi koskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi ymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois avaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin. Sielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin kyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon kukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen ja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.

Pitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä paikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli kirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi nähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se ensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä -- Engelbrekt ja ne, jotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon jalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme kukkaisen paratiisin yrttitarhassa.

Engelbrekt rukoili -- siltä hänestä tuntui -- rukoili Jumalaa aamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä otsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi antaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi mustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes yht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.

Joku näkykö, vaiko vain rakastavan sydämen levottomuus se oli kiihottanut mielikuvitusta ja loihtinut näyn aivojen hermosyihin?

Munkki painoi kädellä otsaansa, joka oli märkänä kylmästä hiestä. Hän heitti päähineen alas päälaeltaan ja henkäsi syvään.

Hänen edessään kohosivat kirkonholvit korkeina ja majesteetillisina ja kuun säteet pitivät äänetöntä kisaansa lattialla, patsailla ja pyhimyskuvilla. Kaikki oli entisellään, mutta vapaudensankarin kuva oli hävinnyt.

Kuulumattomin askelin munkki astui kuoriin alttaripiiriä kohti. Toiset ajatukset valtasivat hänen mielensä täällä. Hän oli taas näkevinään näyn. Hän pysähtyi ja ojensi kätensä ja vihanliekki hehkui hänen tummissa silmissään. Mutta kohta muuttui kasvojen ilme. Leppeä hymy ilmautui huulille ja hän nousi porrasaskelmia myöten alttarin eteen.

Täällä hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta aivan seinän vieressä, missä varjo oli synkin. Päätänsä hän nojasi ylintä askelmaa vasten. Hänen rukouksensa oli harras ja sydämestä lähtevä ja kivi, johon hän päätänsä nojasi, oli kyynelistä kosteana, kun hän jonkun kerran kohotti päätänsä ja ojensi kätensä korkeutta kohti.

Tällä välin aukeni hiljaa muuan syrjäovi ja kaksi naisolentoa astui kirkkoon. Toinen oli korkea ja majesteetillinen, toinen kulki kumarassa. Jälkimmäinen nojasi edelliseen, joka melkein kantoi hänet alttarin eteen, johon hän vaipui polvilleen kädet pään yli ristissä.

Kului hetkinen, jonka ajalla myöskin nunnapukuinen nainen oli tehnyt ristinmerkin ja rukousnauhaansa nyplien kuiskannut rukouksen. Alttarin eteen polvistunut kantoi samallaista pukua kuin ylhäiset ritarinrouvat, vaan yksinkertaisempaa ja vakavampaa. Näköjään hän oli hyvin heikko ja ainoastaan nunnan avulla hän kykeni nousemaan rukousrahilta.

"Kiitos, hurskas äiti!" kuiskasi hän ja tarttui nunnan käteen, jota suuteli, "kiitos hyvyydestänne köyhää, onnetonta vaimoa kohtaan. Ah paljon, paljon ovat elämäni vaiheet vaihdelleet siitä kuin viimeksi olin täällä..."

"Herra on heikkojen ja onnettomain ystävä. Elkää surko, jalo rouva! Olette turvautunut häneen, joka yksin taitaa auttaa... Ja täällä temppelinholvien rauhallisuudessa, täällä Jumalan kasvojen edessä tahdon pitää lupaukseni ja kuunnella rippiänne."

"Monta vuotta takaperin", jatkoi ripitettävä, "silloin kuin poskeni vielä punottivat nuoruutta ja terveyttä, rakastin hehkuvin sydämin miestä, jota ylpeä isäni ei sallinut minun saada puolisokseni; mutta rakkauteni oli voimakkaampi kuin kuuliaisuuteni isäni käskyille -- minä pakenin sydämeni rakastetun kanssa ja rupesin hänen morsiameksensa. Pari vuotta kului ja..."

Hän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän ponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän olisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.

"Ja sitten hävisi onni?" täytti nunna.