Part 12

"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro."

"Örebro...!"

"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!"

"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät... Mutta kuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua tavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle."

"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?"

"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?... Keneltä Göksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin kuninkaalta?"

"Engelbrektiltä!" vastasi poika ja nousi seisoalleen.

"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun kuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan kunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat tulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!"

"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!"

"Elä minulle mainitse tuota Niiloa... Ennen jätän maat ja mannut, ennen täytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun sukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta kenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"

"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin ja sitä ennen..."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä tammipöytään, "tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen talonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli milt'ei valmis... Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa... Ja kaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!"

Hiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.

"Ken siellä", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.

Tämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli nähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi kumarrellen hänen edessään.

"Elkää vihastuko, armollinen herra", alotteli pieni mies, mutta ei ennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä kohti.

"Katala mies!" huudahti hän, "pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä Tukholman linnassa kuulit?"

"Tehkää vaan se armollinen herra", sanoi pieni mies ritarin vihaa säikähtämättä, "tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt monelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne."

Ritari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä mitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti kuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies sai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset herpoamaan.

"Hannu kreivi!" sanoi hän.

Ritarin muoto kehotti häntä jatkamaan.

"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän saavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin kanssa..."

"Mistä puhut mies?" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja äänessä.

"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte -- poikanne ja tuon rikkaan kreivin tyttären naimisesta...! En tahdo salata kuulleeni teidän ja Hannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin sovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti hylkäsi."

"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua palvella?"

"Nimeni on Martti", vastasi mies, "ja olen ollut kirjurina Jösse Eerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin tarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita. Teillä, ritari, on vaikea tehtävä..."

"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan", huusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.

"Kyllä minulla on!"

Molemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme hävisi Pentti ritarin kasvoista.

"Sano pian", kiirehti Maunu, "missä hän on?"

"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa", alkoi mies aivan tyynesti. "Viime vuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein ollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani, Jösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin voudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin vankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin hänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän käski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher Gjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän osan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha voutinsa kertoi kummallisia asioita..."

Göksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan miehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan olisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta arvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli kuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia ottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin. Viekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa kertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen vallassaan.

"Kuulitko kummallisia asioita?" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.

"Kuulin!"

"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele, mies!" karjasi taas Maunu.

Pieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin puhuen:

"Kreivin tytär rakastaa toista..."

"Rakastaako toista?"

"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja rikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka on valinnut..."

"Valehtelet!" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan, aivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo pelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.

Pieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan iskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen huulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää hänelle kuin edentäneen häntä siitä.

"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?" kysyi hän ja oli lähtevinään pois.

"Kenen on arvoisa neiti valinnut?" kysyi Pentti ritari verkalleen.

"Herman Bermanin!" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.

"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen kasvattipoikansa!"

"Entä kreivi...?"

"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut, mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."

"Ja minne...?"

"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"

"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin linnan Engelbrektille."

"Olisiko se sitten...?"

"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin kuin minuun, jalo herra."

Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä kiivaimman suuttumuksen vallassa.

"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat Engelbrektin ympärillä ja..."

"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin haltuun", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua kättänsä pöytään, "niin lupaan sinulle suojaa ja apua..."

"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!" keskeytti vuorostaan pieni mies.

Ritari katsoi häneen silmät suurina.

"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra...!"

"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse Eerikinpojallakin."

"Vieläkin liian vähän, armollinen herra... Joku talojanne tulee teidän siitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne, poikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus..."

"Paljon pyydät, mies", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin mitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi huomattavasti miekankahvassa, "mutta kyllä saat mitä pyydät..."

"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen käsiini."

"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat...!"

"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra... Minä seuraan teitä Göksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät veljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja saattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä..."

Ritari tuumaili hetkisen.

"Juuri nyt", lisäsi Kirjuri-Martti, "on sopivin aika päästä Kolmårdenin lävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat ennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota Nyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin olen nyt metsien kautta päässyt tänne."

"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?" kysyi ritari.

"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin suvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä vien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle Ringstaholmaan."

"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan...?"

"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari, ja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään apua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa häntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain vastustamiseksi."

Ritari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja siihen päättyi illan keskustelu.

Seuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että asiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan; kun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.

Myöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja Kirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli kuljettava jalkaisin.

III.

Katajapensas.

Kesti kauvemmin kuin oli arveltu, ennen kuin Kirjuri-Martti läksi Göksholmasta. Monta kirjelmää oli laadittava ja Pentti ritari tahtoi välttämättömästi odotella veljeänsä, Niilo Steninpoikaa, joka oli luvannut olla häntä vastassa ja jota odotettiin tulevaksi joka hetki. Niin kului neljä päivää ja neljännen päivän iltana tuli sana Niilo herralta, että hän oli Södertäljessä ja aikoi vesitietä matkustaa lankonsa Kaarlo Knuutinpojan luokse Fågelvikiin ja sieltä yhdessä hänen ja veljensä, herra Bo Steninpojan kanssa mennä Vadstenan kokoukseen. Vielä yhden päivän hän aikoi viipyä siellä ja odotella Penttiä, mutta sen jälkeen lähteä matkalle.

"Tärkeitä asioita mahtaa veljelläni olla, koska hän niin jouduttaa matkaansa", virkkoi silloin Pentti herra, mutta nousi varhain seuraavana päivänä ratsaille ja läksi niin joutuisasti kuin suinkin Kirjuri-Martin ynnä yhden palvelijan seuraamana ajamaan Göksholmasta.

Illan tullessa olivat he ennättäneet noin Strängnäsin paikoille ja kannustivat hevosiansa saadakseen matkansa loppumaan. Siinä tuli heitä vastaan nuori herrasmies, joka ratsasti tulisella päistäriköllä.

Nuori ratsastaja oli tuskin huomannut Pentti herran, ennen kuin ajaa karautti häntä vastaan.

"Jumalan rauhaa, setä", huusi hän jo kaukaa.

"Sinähän ajat, kuin tahtoisit hevosesi pakahduttaa, veljenpoika", vastasi ritari, "mihinkä semmoinen kiire?"

"Tuomas piispa oli Tynnelsöstä lähtiessään unhottanut muutaman kirjansa ja minä menen sitä hakemaan. Mutta minne teidän matkanne pitää, setä, tekään ette näy hevostanne säälivän!"

"Täljeen, Niilo, veljeäni tapaamaan..."

"Sitten tulette liian myöhään, setä, sillä Niilo Steninpoika meni tuskin tuntia sitten piispan kanssa laivaan, joka näin hyvässä tuulessa läksi aimo vauhtia."

"Liian myöhään!" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.

"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle ... toivon muutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon Fågelvikissä!"

"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni, tottapahan toiste veljeni tapaan..."

Näin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi paikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen ritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.

"Ota sitten sinä kirjeet, mies", sanoi hän, "ja hanki tarvittavat nimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta tietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin lupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat tehdyksi, sitä paremman palkan olet saava."

Pieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle, kehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari ajoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi etelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä hänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän itse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä, vaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.

Muutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta korkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän kierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos hän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas ei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle ennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi, poikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti odotella iltaa.

Silloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta aleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa koetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut. Aamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan rajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille, erittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta puoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja ääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko se siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.

Siellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara näytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu kohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin hän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa tasankoa.

Se oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla puolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja taivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.

Kirjuri-Martin mieli ei kuitenkaan tänäkään iltana enempää kuin Vadsbron kappelinkaan luona viettynyt luonnon ihailemiseen. Hänen silmänsä tarkastelivat maantietä, joka pujahtelihe esiin metsästä vasemmalta puolen ja kulki jonkun verran sen mäen alapuolitse, jolla hän oli. Tiellä näkyi vilkasta liikettä; joukko toisensa perästä aseellista rahvasta kulki sitä pitkin. Martti oli laskeutunut hevosensa selästä ja sitonut sen puuhun; itse hän meni niin pitkälle kuin taisi, voidakseen oikein hyvin nähdä marssivan talonpoikaisjoukon. Muutamia tuhansia talonpoikia oli mahtanut kulkea sivuitse, kun liike tieltä yht'äkkiä taukosi ja ainoastaan yhä etenevien askelien töminä oli enää illan hiljaisuutta häiritsemässä.

Mutta liikkeen lakattua tieltä alkoi metsästä kuulua rapsetta ja hän kuuli selvästi jonkun lähenevän. Hän pistäytyi varovasti muutaman puunrungon taakse, joka hätätilassa saattoi hänet piiloittaa ja auttaa häntä pakenemaan, jos todellista vaaraa ilmautuisi. Mutta tuon metsissä liikkujan ei olisi sentään pitänyt olla hänen vihollisiansakaan ja tämä ajatus, joka näkyi häntä rauhoittavan, muuttui varmuudeksi, kun hän pilviäpitävän kuusen varjosta näki pitkän rotevavartaloisen miehen astuvan esiin.

Hän ei kuitenkaan heti ilmaissut itseänsä. Mies oli keveissä aseissa, paitsi miekkaa oli hänellä vaan jousi. Hän näytti täällä tahtovan hetkisen levähtää, asetti jousensa puuta vasten ja meni sille paikalle, josta parhaiten saattoi nähdä tien, sekä tarkasteli siitä jokaista pensasta, jokaista kiveä erikseen. Se vuorenpenger, jolla he olivat, oli tässä kohden aivan äkkijyrkkä ja hiekkamaata. Sillä kasvoi hirrenkorkuista metsää, mutta yksi paikka oli puuton ja siitä saattoi selvästi nähdä maantien. Juuri äyräällä kasvoi tuuhea katajapensas ja sitä näytti mies erityisellä mielihyvällä katselevan.

Silloin astui Kirjuri-Martti esiin.

"Maunu!" huudahti hän puoliääneen.

Mies kääntyi ja astui muutamia askelia takaisin pientä kirjuria kohti.

"Hyvä ystävä!" jatkoi pieni mies, "ethän liene minua unhottanut, Maunu, vaikka olen koko kauvan ollut poissa."

"Ennen luulin saavani aaveen nähdä kuin sinut, kirjuri", vastasi mies, "ja mitä sinä täällä asioit?"

"Aivan samaa saattaisin sinulta kysyä ... minä olen matkalla Stegeborgiin...!"

"Voudinko luokse?"

"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta kysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies ... Näyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa..."

"Oikein arvasit! -- minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa."

"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella varustettuna... Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi vai muiden täällä hoitelet?"

"Omiani!" vastasi Maunu verkalleen. "Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna saalistansa varten."

"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee", virkkoi kirjuri, "kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta olevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin kullalla..."

"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi..."

"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee... Hänen aikansa samoin kuin toistenkin voutien on kohta mennyttä."

"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?"

"Valtakunnan herrat!" kuiskasi kirjuri, "samaa otusta, jota sinä ajat, ajavat myöskin he... Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen sitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei vielä ole käsissä..."

"Ei, ei!" vastasi mies hyvin päättävästi, "se kulta, jota odotan, ei saa olla edeltäpäin punnittua... Sellainen on laukaukseni voima, että palkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu."

"Ah! -- Belgstingin jousi ja nuolet ... mutta ole varoillasi, Maunu, se aika ei vielä ole käsissä!"

Hiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen juurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi pitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet siihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan huomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia napsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen. Pitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän ei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi omituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen olennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi kirjuriinkin.

"Minä tunnen noiden esineiden tarinan", jatkoi kirjuri, "ne sekä hankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin Maunu?"

Mies nyökäytti päätänsä.

"Ja vitjat ... ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?"

Mies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin tullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan hänen kaulansa ympärillä.

"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen tyttäriänsä", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen, huomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin tyttäret.

Sekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle, joka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi ratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja heidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.

"Toinen oli Herman Berman", kuiskasi kirjuri, "mutta kuka oli toinen?"

"Eerikki Puke!"

"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!"

Mies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren voimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.

"Ratsastaako hän aina näin yksinään?" kysyi kirjuri.

"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä ... olen seurannut häntä Örebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle."

Nyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät katajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta kuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät huomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää näytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan puunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta painosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin jättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan kuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo säkenöivät silmät mitään melua tehneet.

Nyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän teräsjousensa tähtäysasentoon.

Engelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset riippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat ristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi tahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea taivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa tulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.

Mäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen sykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen varmemmin osata maaliinsa.

Nyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.

Mutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven iskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja jättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.

Kirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä oli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin huomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.

Jättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa. Hän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja kädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui kääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja äsken oli seisonut jousella tähtäämässä.

Maunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän ruumiilta.

Mutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei maa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että vastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan reunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään kuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut ja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja siihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja, jotka olivat kiinni penkeressä.

Yht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin katajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri jyrkänteestä alas.

Laukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä hevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa puuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki äänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava iso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä ja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän tempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin tarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli kaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.

Surunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta tarkasteli.