Part 11

Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin. Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se, niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät, tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan (Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli Engelbrekt Engelbrektinpoika.

Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin. Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla (Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin muutoin olisi puhunut.

"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet... Minusta näyttää asia vähän toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt..."

"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti Jöns Pentinpoika.

"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua, tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä valittaa ... mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta hakeaksemme... Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen..."

"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle asialle jonkunlainen loppu."

"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain käytös. He nurkuvat verojansa ... no niin, tahtovatko he päästä verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään veroja ja rasituksia ollut ... ja siitä varjele meitä laupias Herra Jumala!"

"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla..."

"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"

"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.

"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.

"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän tienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua..."

"Tapahtukoonpa mitä tahansa", huudahti Pentti ritari tulipunaisena, "mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä kuninkaan kuuluttamaan kokoukseen."

Vanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta kääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.

"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte kai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla herrallemme kuninkaalle apuna..."

"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne", sanoi vastaten Kröpelin, "ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta..."

"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa", jatkoi Krister herra, "ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi voitolle."

Katkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja ett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli pidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu Kröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun rauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin, kunnes odotetut herrat saapuivat.

"Uutisia Örebrosta", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen tervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita kuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten kaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen", sanoi Maunu lyhyesti.

Tieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon", lisäsi Maunu, "niin hän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen ehdot."

"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!" huudahti Pentti ritari.

"Hän on verrattoman uskalias", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) "ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt otti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin suostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin."

"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?" kysyi Krister herra pilkallisesti.

"Hän on mennyt Södermanlantiin", vastasi Pentti Steninpoika, "ja että tietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet, jotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse Strängnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan kirkosta."

"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti", sanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). "Useimmissa tilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen jälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon pienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he jo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta."

"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee välttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä niin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa pois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!"

"Ja sen tähden, Pentti ritari", sanoi Krister herra merkitsevästi silmää iskien, "sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika yhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa, etenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa..."

"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on luultavaa", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, "niin mahtanee käydä meille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin eteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo Knuutinpojan tykönä Fågelvikissä."

"Puhutteko tekin sillä suulla?" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna) kalveten, mutta lisäsi ääneen, "mitä sitten tapahtuneekin, niin lienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää puro olevan tukkia kuin virta."

Palvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka jälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin keskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.

Herrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan ritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.

"Pari sanaa, jalo Hannu herra", sanoi hän.

"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!"

Ei kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento kuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun seisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli keskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin heikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin kuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven poskesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.

"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!" alkoi Pentti ritari.

"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin sukuun", jatkoi Kröpelin.

"Oikein ... mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun onnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut."

"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!" vastasi Kröpelin. "Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa jälleen, mutta..."

"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?"

"Hänen tyttärensä!"

"Agnes neiti ... en ymmärrä teitä."

"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen tyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä tyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut täyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu..."

"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?"

"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut."

"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?"

Asia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon odottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle naimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä. Kokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä hetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan nurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin että hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.

"Onko siellä ketä?" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.

Silloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.

"Armollinen herra", sanoi hän, "minä olen halpa, onneton mies, minä pyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja kun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään..."

"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?" kysyi linnanherra kiivastuen.

"Elkää kiivastuko, armollinen herra", jatkoi mies nöyrästi, "minä en uskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat...! Minä olen, se on, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse Eerikinpojalla."

Hannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä hän ennen oli samat kasvot nähnyt.

"Ja miksi olet herrastasi luopunut?" kysyi sillä välin Pentti ritari.

"Hän ei enää palvelustani tarvitse!"

"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?"

"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille", vastasi mies.

"Kuuleppa, mies", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, "sinähän viime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen Tuomas piispalle Tynnelsöhön?"

"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!"

"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta piispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin oli, varastettiin yöllä ... tunnetko varasta, mies?"

"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja kaikki pahat ihmiset?... Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin tavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette voi milloinkaan toteen näyttää."

"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan enää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä pian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut tietä, joka ei ole hyvä."

Mies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt mielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti lähteä huoneesta.

Myöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että Bernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.

Hän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja pannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen valtakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin hoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä merkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet. Kirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä siihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle seuraavaa:

"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on syntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut ympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos tahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja hänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan aivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle kaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on saanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11 päivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin ja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse päästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle, jolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän aikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut olemassa".[6]

Nämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.

II.

Göksholman herrat.

Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan kaukaa puiden latvojen välistä.

Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa, mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.

Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle, jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan. Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen pääsykirja paholaisen pitoihin.

Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.

Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli asettunut.

"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta, jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."

"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."

"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa kaksinkerroin tervetulleet!"

Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran, joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa olivat menneet.

Lagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika (Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader Ulvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti Steninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli ruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä päädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan vanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan ollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa suvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli järjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo Ulvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka loppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu kuoli ennen isäänsä.

Suuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui kartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon puheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja asetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi. Mieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta kuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika lopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä kuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi herrain vallan kimppuun.

Sitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen valtakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies jaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen ja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin kannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle kehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis Langmansössä käynti varsin omiansa.

Kohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa, jonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.

"Teillä on", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti, saattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, "teillä on jotakin mieltänne synkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä iltana olemme isäni kanssa puhelleet!"

"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa", vastasi ritari, "niin tuskinpa se puhumisesta paranee!"

"Ehkäpä kuitenkin", virkkoi tuleva päädiakooni, "puhukaa suoraan, minä tahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa, ja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden."

"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen", vastasi Pentti ritari, "niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät tapasin ja te toitte minut tänne."

"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen asian teille..."

"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että poikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä."

"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita", virkkoi Sigge Ulvinpoika, "ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti piispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen veljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt tulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri vaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että arvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän kuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin sovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa talonpoikaispäällikölle vastapaino."

"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni olen puolestanne tekevä."

Sigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän mielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua levon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin huoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa suotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut pihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen luhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.

"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika", sanoi Pentti ritari ja seisattui poikansa eteen, "niin jää ainoaksi pelastukseksemme naimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa."

"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma", vastasi poika.

"Ja mikä, Maunu?"