Part 9

"Tiedän mitä tahdotte sanoa ... ne tulee antaa syntyperäisille ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä, nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa..."

"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan", vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen, vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista vangiksi, kun heidän piti -- myöskin vastoin lakia -- viedä valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä Wismarin vankilassa -- ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun..."

"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat. Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän..."

"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta..."

"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt on Tanska tarpeessa..."

"Ja ensi kerralla?"

"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."

"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut täällä vuorillamme ja metsissämme."

"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"

"Sanokaa itse, jalo herra ... mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti. Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan rauha Tanskan kanssa ... mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra, asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa. Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, -- sillä tähän päivään asti ei tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista. Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo on herännyt päivätyöhönsä."

"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt, löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"

"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"

"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän perustuskirjan olemassaoloa?"

"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te, jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."

"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän kuin minä!"

"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen kyllä muistatte."

"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa! Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi. Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä yhtymisestä suurta hyötyä."

"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti Engelbrekt.

"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte. Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea valtakuntaa...!"

"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan kuninkaaksi ... niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois, niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17 joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"

"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.

"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa, kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas..."

"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa...?"

"Ei, ei... Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty... Ja lailliseksi Ruotsin kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396, sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."

Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä ryntäillensä ristiin.

"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa, mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat unohtaneet Ruotsin rahvaan."

"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen j.n.e. -- -- -- sekö tahtonne?"

"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo, Hannu kreivi."

Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.

Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä niin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran häntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen silmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä. Tämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.

Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä, tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää, koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.

Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan, samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään, oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti, ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.

"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä perää?"

"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."

"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota, ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.

"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei ole saava tätä armoa nauttia'."

"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää väliäpitämättömältä.

"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt kenties enemmän kuin ennen."

"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva, ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu, kesy kuin koira."

"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä..."

"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen koiriksi, se minua kummastuttaa."

"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"

"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.

"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka todella osaa petoja kesyttää..."

"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse Engelbrektiltä.

"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää, kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."

Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.

Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.

Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.

X.

Eerikinjuhla-päivä.

Toukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki kuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty päivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä kaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren juurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka taholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa kaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran huomaa sanottavan Faluniksi.

Vaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä näihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain nimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään vanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan kartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi kaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen vanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän järven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka sijaitsee n.s. "ulkoharjun" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään Hedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.

Vastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli kappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä vieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan alkaneet laskea perustusta nykyään n.k. "Vanhalle" eli Maria Magdalenan kirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen kappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka läheisyydessä se sijaitsi.

Lännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren ja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis jonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta Vanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla käytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi suoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.

Koska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin on aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. "Vaskivuorella asui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika", kas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen määrään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki sivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi. Engelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä henki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se, mikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei havaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu kaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.

Eerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin, puvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin vuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne tulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien ympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää messua.

Itäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä, seisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka asui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin leimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin huomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka koetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa ja kostonhimoa.

Toinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen. Jälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen näkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.

"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika", sanoi vuoritilallinen pistäen molemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. "Te sanotte jotakin, joka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen."

"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen vuoritilalliseen.

"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän kirkonsijan?"

"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"

"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle. Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi ja pani pitkäkseen."

"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"

"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin hammasteltavaa väleissänsä."

"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen, mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen..."

"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi Björn Bergsman.

Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse, jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.

"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."

"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen. "Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti kuninkaan suosiossa."

Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.

Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta -- mutta tuskinpa koskaan lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.

Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.

Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki, joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.

Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta, Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.

Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.

Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin, nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli mustamunkki.

Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.

"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet, kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."