Part 8

Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä. Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti kuunteli.

"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli kuninkaan kartanossa."

"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.

"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä..."

"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula, miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"

"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi: 'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' -- Mutta pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."

"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.

Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:

Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi, Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi, Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan, He leikkeivät! He heräsivät molemmat omassa linnassaan. Öin päivin he leikkeivät.

"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein minua pelottaa."

Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa. Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen, mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.

Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.

"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä, jonka nimi oli pieni Roosa."

"Jokako tuli onnelliseksi...?"

"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi..."

"Kerro, kerro sitten!"

"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."

Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.

"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla...?"

"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:

Morsian rannalle kiiruusti entää Siveys ja kunnia tallella on! Hän herttuan sylihin lempien lentää. Kai kukkivat ruusut ja liljat.

"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain, Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"

"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain, Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"

"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun saikin morsiamensa. Mutta hääväki? ... eikö saatu tietää morsiamen paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"

"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt rannasta ja nostanut purjeet."

Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon. Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan, ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.

"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas lasketti laivansa vesille...?"

"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:

"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa: Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"

"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain: Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"

Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa -- Siveys ja kunnia tallella on! Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa. Yhä kukkivat ruusut ja liljat.

"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan morsian?"

"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut sellaisesta kysymyksestä.

"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"

Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.

"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä. Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne..."

"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan ... eipäs, nyt näenkin kuka se on."

Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki, Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin, jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.

"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni. Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina..."

"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi..."

"Lähetinkö, sanot, minä..."

"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja sanoi..."

"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.

"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."

"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi, pelastuiko hän?"

"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti..."

"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.

"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.

"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko täytyy pelastaa hänet, sanot...?"

"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona, läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan, jossa sain mennä lepäämään kuivaan."

"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista ilmeni puolittain nuhtelua.

"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään. Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista. Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi ääni, jonka tunsin -- Kirjuri-Martti se oli -- että kun vaan hän ja se kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein, Lydert Rosenbrygge?'"

"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.

"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.

"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes, "olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"

"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan, jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja sitten..."

"Ja sitten?"

"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan, ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan paikallaan, että...' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun, mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän -- hän on kaatuva kuin härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"

"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan...'"

"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?" kysyi Agnes närkästyen.

"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi kreivintyttäreen, "mutta..."

"Anna kuulla!" sanoi Agnes.

"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"

"Minun nimeni...!"

Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka henki nyt oli vaarassa.

"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli, mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne. Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne päin..."

"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."

"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää, että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä vaan parhaiten tarvittaneen..."

"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.

"Oi en ... hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen asiansa..."

"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."

Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi jotakin itseksensä tuumien.

"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin. Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi kuinkakin terävä."

"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi", sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."

"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua tullessani."

Näin puhein he erosivat.

Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä heidän ihanaa laaksoansa.

* * * * *

Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa. Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.

Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.

Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.

Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä, ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.

Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja ilmoitti Engelbrektin.

"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.

"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."

Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti Hannu kreiviä.

"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."

"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki valtaneuvoskin?"

Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.

"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen Taalainmies."

"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."

"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot nostaa."

"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"

"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."

"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu, ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."

"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa ... niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja huomatkaa: kuninkaan käsi! -- käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12] kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta; minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."

Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.

"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee, niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."

"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; -- voitteko nyt uskoa, jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin lain mukaan on oikeus vaatia?"

"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."

"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.

"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.

"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle", huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin..."