Part 7

Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse. Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.

Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät käden varjokseen.

Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle, ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies. Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan, mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä laimeaan hymyyn.

Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he hävisivät kirkon syrjälle.

Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi; mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle. Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.

"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.

"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.

"Sulje sitten ovi!"

Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan, ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista kirkonovilla heräsi.

Pienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja pysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän, häiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän sanoi:

"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!"

Mies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.

"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin tienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan", jatkoi pieni mies. "Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella vähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä."

"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet liian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti, mikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten..."

"Ja sitten", jatkoi Martti, "hän sattui tapaamaan Belgstingin..."

"Sattuiko?" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä aivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. "Tiedät kyllä hyvin, koskapa olit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja monena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti, olivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan Belgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme yhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun... Mutta tuonhan tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä isäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan vapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi ... hyvä on. Tällä kertaa saattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta, mutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen..."

Kirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja näytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.

"Kaikki on niin kuin olla pitää", sanoi hän ja tuli lähemmäksi Belgstingiä. "Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän samoin. Sitten annan sinulle kirjeen."

"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?"

"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!"

"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!"

"Luulen kyllä."

"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne... Tule, yö on valoisa, ja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna saat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan kirjeen ja saada sen luetuksi..."

"Luetuksiko?" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.

"Luetuksi tietysti! -- Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti ... Saatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi silloin yöllä."

Kirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri huonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut päästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako lienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.

Joelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi korkealla, sortuneella äänellä:

Vuoteelleen herra Tofve Slätt Oli menemässä, Sitä pieni Magdil Oli vahtimassa.

Lauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: "Ole varoillasi Belgsting!" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.

Sitten pieni Magdil tuo Astui herran vuoteen luo. Vuoteessansa lepäävältä Kaulan leikkas' tältä.

Mutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:

Luoja muuhun neuvot tietää, Hengestä pitää huolen Magdil.

Belgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin kiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.

"Olet kalpea, Martti", sanoi hän, "vapiset kuin nainen, kuin Magdil neiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi olevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle perkeleelle, -- sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi, ikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun elämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!"

"Minä ja vouti!... Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon ansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä voudin ja hänen palvelijainsa kanssa."

Kirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin että hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden kalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva ratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen ja tämän takana näkyi kolmas.

"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi", huusi pieni kerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.

Mutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman iskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka samalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä sauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää. Salaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko voimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.

Ulkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului hevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni, joka huusi Belgstingille:

"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan. Mutta liian myöhään he joutuvat."

Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.

"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen voudinpalvelijan palasiksi."

Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.

Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen ohitse.

"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."

Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän vuoritilallista kylkeen.

"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.

"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."

Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.

Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi. Eelovi jäi ulkopuolelle.

Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana, näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.

Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla, hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.

Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät. Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo. Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa, ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.

Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.

"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin, jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat valtaistuimesi juureen."

Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon. Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.

"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele, kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois... Engelbrekt, haa ... mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?... Ei, ei... Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni, hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä... Kirottu olkoon..."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin, kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot Maarian-kuvan edessä.

Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset, pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.

"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä olisivat pronssiksi muuttuneet.

Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.

"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta, vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa..."

Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei näyttänyt tajunneen tarkoitusta.

"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.

"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta... Sano edes, mitä tahdot minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja nyt ... eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"

Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan siihen, jolle ne lausuttiin.

Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.

Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.

Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi ja nuorehko ääni kysyi:

"Oletko siellä, isä?"

Kysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi raskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.

"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!"

IX.

Säterin kuninkaankartano.

Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli "Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä, nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen vallalla.

Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he pysähtyivät.

"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.

"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.

Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.

Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet, mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.

"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman, me menemme edeltä sisälle."

Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki pihamaan asuinrakennukseen.

Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti, luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen, ensin juotuaan hänen maljansa.

"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita. Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."

Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."

"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen mukanaan."

"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."

"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala paratkoon ... kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"

"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille puolille tasan!"

"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä sanon Engelbrekt."

"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"

Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen nuorukaisen eteen.

"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä, ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä sanakapula kiertämään ... ennen puolta kuunkierrosta on koko Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta..."

"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea valtakuntaa."

"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla. Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta. Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi..."

"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti...!"

"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain leikkikeriksi ... tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia vieraita."

Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:

"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan toki levätä!"

"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta hankimme."

Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.

* * * * *

Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen, Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin kruunun osasta Piispanvuorta.

Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee keskellä laaksoa pieni puro.

Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä, karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle -- kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.