Part 6

"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan, hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan, joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa hallitessa."

"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan 12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä, vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan, valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."

Vihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui siltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi tehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä sydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.

Mutta ukko jatkoi:

"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen meitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta."

"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön", huusivat miehet.

"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne miestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa johtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä luule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan vuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole ennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme."

"Niin, niin", huusivat talonpojat, "Belgsting on päällikkömme, hän eikä kukaan muu!"

Ukko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään sauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen upean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi hiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata. Vanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen nimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus mieleen? -- Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen ympärillä.

Hän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat odottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen hiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman hengityksensä.

Silloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni hiljaisuuden.

"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten päälliköksi?"

Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä. Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä keskelle miesten piiriä.

Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki, samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä äänellä:

"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut teidän parissanne."

Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa, mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:

"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni, että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan, ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies. En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä erottaa."

Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine, ehdoteltu päällikkö itse.

Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki saattoi odottaa salaman leimahtavan.

Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.

"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli. Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi kaivokseeni..."

Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa koossa.

"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme", jatkoi hän sitten, "en kai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen puolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin maantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja lain vihollisia vastaan, -- soisin tämän olevan lieventävänä seikkana kerran Belgstingin muistoa tuomittaessa -- mutta Taalainmaan vapaiden miesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle, hurskas isä", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla soihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, "kiitos niistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita sanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta, sillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa. Mutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et sinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä pohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne."

Sekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä puhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli ymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:

"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein tunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita, vaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy tuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu viritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten johtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin tahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä myöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on -- tuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte päällikön!"

Mies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän saattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin. Kuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.

"Ja nyt on tahtoni", niin hän päätti puheensa, "että tässä valitsette ne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin luokse päätös on tehty."

Näin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi vallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan, mutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen noloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata poistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui useampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.

Kun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli ehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui taas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli sanottavaa.

"Tuskinpa saattanee toivoa", sanoi hän, "Belgstingin muuttavan päätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt Engelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän näihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet sanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun mielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen mieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen, että meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja sunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin kohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja kertokaamme asiamme Engelbrektille."

Kaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi kokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset läksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille. Lopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.

"Hurskas isä", sanoi jälkimmäinen, "tunnetko oikein tuon miehen, jota talonpojat sanovat Belgstingiksi?"

"Tunnen, tästä yöstä, poikani!" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja juhlallisesti.

"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä kohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko heistä on väärässä?"

"Belgsting", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin tuntenut molempien epäsovun syyn.

"Tiedätkö siis...?" kysyi Herman.

"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!"

"Jumala ja P. Eerikki", lisäsi hän sitten, "suojelkoot heitä molempia. He ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa, jolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja sellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai, ansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin monessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta."

Näin sanoen poistui munkkikin.

VIII.

Hautaaminen.

Kirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt talonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan, kaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan tärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea luikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan poistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän sitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat, niin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.

Sinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia. Jalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä jälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle metsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes joutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan hänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.

Varhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä myöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle, jonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.

Hän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen pöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.

Vouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän, mitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti sanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin kysymyksen: "mitä uutta?" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti hymyillen vastaamaan:

"Hyviä uutisia, herra!"

"Anna kuulua!" näkyi taas kasvoista.

"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja sitten on tuleva aika mylläkkä."

"Tuhat tulimmaista", huudahti vouti, "mitä tarkoitat mies?"

"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään", sanoi kirjuri. "Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin totta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten voinette tehdä tyhjäksi."

Martti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä Belgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta silmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei ollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.

"He aikovat valita päällikön", mutisi hän, "sepä nähdään. Eerikinjuhlassa ... kuules, Martti", karjasi hän ja pieni mies kumarsi vielä tavallista nöyremmin.

"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?"

"Niin kuin sanotte, herra."

"Ja tapaatko siellä Belgstingin?"

Kirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa panna tuumansa toimeen.

"Hyvä", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä vastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, "hyvä, kun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet Vaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada voit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin tarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä päällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa Vaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan talonpoikain päällikönvalinnasta!"

Sitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että voudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.

Iltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista kohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.

* * * * *

Vähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue verkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä pitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan, kukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei ketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko ensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.

Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari Pietarin, oli vaikea saada tietä.

Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.

Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena virratessaan kirkon ohitse.

Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran ylenluonnolliselta.

Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen, vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen -- se kyllä synnyttää surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat, vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia -- se oli jotakin mieltä kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa: ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton -- se on perussääntö, joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.

Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä, korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi. Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; -- turvatonna sen tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, -- ja lain oli kuninkaan vouti pettänyt.

Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen, lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse Eerikinpojalle.

Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä -- sitä ennustivat jokaisen kasvot.

Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat oikeata asiaa -- ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat. Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua, vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen -- isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.

Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon. Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa, kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta, jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.

Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.