Part 5

"Siivolla, siivolla, Belgsting", keskeytti inisevä ääni ja koetti tekeytyä oikein mairittelevaksi, "älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani parantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä helposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää. Niin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva rikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset vapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen..."

"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?"

"Voipi kyllä!"

"Hm ... ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä ihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse tällä voitat?"

"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi palkita minut!"

"Ja kuinka?!"

"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli."

"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi itselleni, oletko sitäkin ajatellut?"

"Muut kaivokset saat takaisin."

"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia."

"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat, tuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä."

"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen, joka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle omaisuudelleni."

"Ja tämän kirjeen olet saava."

Kului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:

"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni."

"Itseltäsikö?"

"Itseltäni."

"Ja missä?"

"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä Belgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa..."

"Savustetutko hanhet?" kysyi Martti.

"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat mennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat poikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti heidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa hankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune. Hautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on sinunkin jätettävä armahduskirja minulle."

Sitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän matkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt kokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti pitkällä sauvallaan maahan.

"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti", sanoi hän. "Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?"

"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin", vastasi Martti. "Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole yhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!"

"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho kohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt panen sinulle kaksi ehtoa", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin käsivarteen, "joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet vankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!"

"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii, arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin sen parempi saan tavata voudin."

Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.

"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä tietä."

"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."

Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui. Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.

Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti hänet ajatuksistaan.

Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.

Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan, sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät. Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti: "Jumalan rauhaa!"

"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.

Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo, joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika. Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin talonpoikakin.

Mies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen ne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo ja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen suurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden kulmakarvojen alta.

Nyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy laskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.

"Se oli aikamiehen teko, Märta muori", sanoi hän. "Jumala siunatkoon sitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä."

"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot", sanoi vastaten vaimo.

"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla, mitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme."

"Ja sinä Hamran Eelovi", jatkoi hän, "sinä voit kohta ottaa vanhaa Belgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta ja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat nyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö sitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei saattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä ollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, -- 'elkää pitäkö sitä minäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia teidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen äitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin Kalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena, maanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka muisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin vuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin onkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä."

Mies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva", sanoi talonpoika tyvenesti ja vakavasti, "karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia."

"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu kuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika, joka -- saatanhan sen sanoa -- sai sydämeni puolellensa enemmän kuin moni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon raatelemana... Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen naisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä Belgsting ... ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja henkipatto."

"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei Taalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona vähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti mahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat tänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme."

Iso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa kädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.

"Belgsting taalalaisten päälliköksi", kertoi hän hitaasti tuon tyynen miehen sanoja.

"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella", jatkoi talonpoika. "Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on miestä meitä johtamaan taistelussa... Enhän tiedä, mitä Siljanin pitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä hyvin kuin mekin."

"Entäpä Engelbrekt sitten?" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.

"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista", jatkoi tämä. "Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä erillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun rinnallesi, Belgsting."

Tämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä tuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen käsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään leveän nahkavyön alle pistettynä.

Nyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui nuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen kasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut paria askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas huudahtivat:

"Herman!"

"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan kättänsä vasten, "julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on kovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että ennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen ottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen paikan."

"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin", virkkoi vaimo, "ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana. Mutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman Bermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin tornista!"

"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni on Herman."

Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai en."

"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni, milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit, Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin valkuaisen hänen silmistään."

"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"

"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta ruoskanhuimausta sitä paitsi..."

"Mutta olivathan he nuoria!"

"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."

"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen, "pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä sinusta huolen."

Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.

"Minusta tuntuu siltä", sanoi hän, "kuin lörpötykset nyt saattaisitte lopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?"

"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti tervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi kanssa."

"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen hautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää, sillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja luotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun suostumuksellani tule tapaamaan toisiansa."

"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole korjattavissa", sanoi Herman. "Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi vaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä."

"Unohtaa ... mitä puhutkaan, mies -- unohtaa ... yhtä hyvin voisin hengittämisen unohtaa..."

Miehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä sauvallaan tuvan lattiaan.

"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen", jatkoi hän tulen vähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen ilmautuessa huulille. "Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja Tuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt, nuori mies ... nyt?"

"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua, Engelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen."

"Rikkauteni", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta Hermanin sanoja, "puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei vouti. Ja tyttäreni, Kirstini ... hän on kuin kuollut tälle maailmalle ja se on Engelbrektin tekoa... Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella kanssani, hän on ystäväni ... voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori mies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi hänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa."

"Ja nyt", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut väkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen sisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, "nyt emme enää kajoa menneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt, mikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä kokouksestamme."

"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän."

Tyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies. Hän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin kauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa olijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo harvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen kasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä kasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet alkoivat hiljakseen liikkua.

"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?" kysyi hän yhtä tyynesti.

"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän..."

Nuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa tyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen. Hänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia sekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että uskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja mielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja valtava surumielisyys laskihe niille.

Kirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat yhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman Belgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus, ikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti hänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin se vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen otsalleen ja kulmilleen.

Laulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi erottaa. Se laulu kertoi "neidosta ja vuorenhaltijasta."

Ja keijukas sarven esille toi. Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi. "Mettä ja viiniä tästä sä juo!" Salaisen surusi poistavi tuo.

Raskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen silmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä Belgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja puoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:

"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!"

Mutta laulaja jatkoi:

Kerran kun sarvesta siemasi vaan, Unhotti taivahan, unhotti maan. Toiste kun sarven hän huulille toi, Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.

Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.

Sarven kun vieläkin huulille toi. Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi! Isä jäi mielestä, äitikin myös. Se, katumus katkera, sun on työs!

Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta, punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu röijy.

Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä, jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan, murtuneeseen mieheen.

Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.

Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään. Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä, raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet, syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:

"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."

Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä juuria tutkiakseen.

Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien sanoi:

"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"

Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta äkisti hän käännähti ympäri.

"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.

Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut, otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.

Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita katajanhavuseppele koristi.

"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan kasvatusisäni!"

Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa. Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:

"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se sen saava tuolla ylhäällä!"

Munkki osotti taivasta kohti.

"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota tyttöä."

VII.

Kokous.

Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta. Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista hatuista.

Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.

"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan. Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta, vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran miehet."

"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin piiriin.

Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille. Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan tallella.