Part 4

Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli joutuva, hänen _täytyi_ joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle, -- hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.

Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.

Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman, ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.

Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.

Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja vanhus oli nuorukaisen isä.

"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen, "viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"

Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.

Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.

"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.

"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä reippaasta!"

Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.

"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä ... vai onko myöskin retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"

"Niin on kuin sanot, ukkoseni, ... kuninkaan puheille meno on meidän päivinä sama kuin kulku kuolemaan."

"Heitä oli toki viisi!"

"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."

Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin lausutuksi.

Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys näytti häntä milt'ei polttavan.

"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"

"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain. Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia, vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin..."

Tämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti polvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta otsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia sanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä myötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä silmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.

Mutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan. Tultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.

"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava sulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon tehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet näkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu metsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit menivät."

"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä elossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan!"

"Niin, siinä suuressa työssä, niin ... siinä, Eelovi ukko, olemme toimivat _yhtenä_ miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta vanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa maksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä metsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on saatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne. Mutta ... minne päin meni voudin väki?"

"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta. Varmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla..."

"Ja mistä sen tiedät?"

"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani..."

"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana pysymään valmiina... Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä pääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa."

Näin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien taakse.

Eelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.

* * * * *

Hannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin hiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen alakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta tietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi tahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa sivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran viidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin ainakin.

Sekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat herrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa kulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista ja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa kulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan päähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki hyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt -- aina sentään varovaisuutta noudattaen -- puhella melkein kuin kahden kesken.

"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja jossa olet ollut kerran ennen?"

Kysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta hurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa. Mutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta ja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui entiselleen.

"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow ritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?"

"Niin niin, tyttäreni ... ah niin, ennen muinoin!"

"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se kuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut kaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin."

"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän silloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei mielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa herttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin kuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia..."

"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat ... niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin..."

"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"

"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia täällä tehtäviä julmuuksia."

"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä. Kelpo mies heidän johtajanansa ... niin, niin."

Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:

"Sellaisen miehen voisi toki löytää -- sen voisi löytää." Ja hän pani kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas huomattavana hänen katseessaan.

"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä ... nythän jo toki olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"

"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä, "jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä..."

"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan -- ah, nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi kypärissään..."

"Agnes!"

Nuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan heimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin surunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän ymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän vaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä kohti ja katsoi taas häntä silmiin.

"Anteeksi", kuiskasi hän, "en tahdo enää kysellä sellaista, mikä mieltäsi pahoittaa."

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat matkaansa.

Oli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella Håfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli vilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko Taalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää, ennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka vuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin seurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He kohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin osotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.

Parhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin oli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin, kävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden oikeutuskirjassa, "että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla oikeus tehdä kauppaa."

Mutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata, vaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja vielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua. Nähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta vaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin ajatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.

"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi", sanoi vihdoin vouti, "niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän katselisimme eväitämme..."

Kreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään turhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka myöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta hän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin vaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään ja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.

Nyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä. Täällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun metsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti muutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä mainittua syrjätietä pitkin.

Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun verran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja pari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset lienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen kääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää päivänpaistetta.

"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.

"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.

"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin, kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."

"Olkaa varma siitä!"

Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.

Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:

"Nuorukainen, herra!"

Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei ruvennut pitempiin puheisiin.

"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."

"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi miehet, seuratkaa minua!"

Näin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä seuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin olisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.

Kreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi silloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen ja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.

"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi", sanoi ratsumies, "saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän silmiltänne..."

"Salatakko?" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.

"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta", selitti ratsumies, "muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä ja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä heidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen tienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme."

"Ah!", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi kiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.

Hänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa rouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä seisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän, joka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.

Valtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle harjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen ratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen matkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä voudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli puhunut.

Viisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli valjastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta näyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi syynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta poistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn voudin mies taas kertoi herrallensa.

Hän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne köydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän hevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat kiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt satulaan.

Kaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa olivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät voudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat liikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he näkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki niittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.

Ryysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin nuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan turvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot ilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.

"Eivät he häntä tavota!" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, "mutta jos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja järven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä."

"Joutuin, joutuin Lambrecht", huudahti Agnes neiti, "riennä tuolle reippaalle nuorukaiselle..."

Hän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti ankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle paikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.

Agnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta. Lempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä siinä.

Tultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella lähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat päässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan uuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa tuokiossa oli voutikin perillä.

"Hän on hukassa", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari kiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä, aivan kuin siten häntä rohkaistakseen.

Yht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.

"Pelastunut!" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.

Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein, kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.

Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.

VI. Vajamäen tuvassa.

Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.

Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa, johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin, mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.

"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies on Belgsting[8] vanhus."

"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."

"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"

"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon, ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla on hyvä muisti, kuten näet, Martti."

"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa hopeakengillä..."

"Martti", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella voimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. "Martti, elä virka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!"

"Hillitse luontosi, Belgsting", jatkoi inisevä ääni, "elä rusenna sitä kättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi."

"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli ennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä koko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä, Martti!"

"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja isäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä olet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja lopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi. Ja hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka paikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting ... kas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä tiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti anasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona."

"Vaiti, käärme", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, "vaiti taikka heitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin tuosta jutusta on tuleva loppu..."