Part 3

"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava miekkani."

Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena -- kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä kykenemätön arvostelemaan.

Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:

"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"

Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta siirsi Juhani Waleen.

"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja unhottamaan kuninkaansa."

"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."

Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni. Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä, että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.

"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.

"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ... pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme, hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."

Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.

"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.

Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt. Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.

Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät, seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.

Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan poistuvia.

V.

Märta muori.

Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa, kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja mielivallan harjoittamisesta -- tilinteot, jotka tilipäivän tullen olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä -- vielä muukin kuin ne sai nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli Herman Berman niin kuin sinunkin!" -- Tämän hän aina sai vastaukseksi kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin olen sen tehnyt..."

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt..."

"Nytkö? -- Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut, kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain... Ei, ei, semmoisista ei olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella -- toivoakseni on pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä. Kautta Vapahtajan viiden haavan -- en kuitenkaan ole väsyvä palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi päästä... Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt, ja tuo nuorukainen -- Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies? Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta kankaasta[5] tehty takkinsa -- kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis varmaan alhaista sukua...

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne, Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa..."

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta, mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, -- jota hän kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään, jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen, näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa saapuvilla..."

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa, sairasta, hyvin sairasta vaimoa..."

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen miehen, joka..."

"Ah, Agnes neiti ... tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua -- ha-ha-ha, ette tunne tätä kansaa ... hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana ... tässä maassa ei olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta. Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan kohtaavamme hänet..."

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia ... sairaudenhan tähden pyydätte säästämään tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana ... luvatkaa edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön, jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja ... neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras tietojenhankkija..."

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan töykeällä äänellä hän sen lausui -- jokaiselle kävi selväksi, ett'ei hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle, joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen. Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa, mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa -- Märta muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan, mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen, "lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

* * * * *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta. Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä, koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.

Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta kyläntietä.