Part 23

"Saat ne, Kirsti ... kyllä ne saat", virkkoi Agnes koettaen, minkä taisi, rauhoittaa tyttö parkaa, "mutta joutukaamme, tähän emme saata jäädä. Näetkö", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, "tuolla tulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani Wale. Tule, tule, Kirsti ... pelasta, pelasta minut, olethan luvannut sen tehdä..."

Mutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja tiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet lähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.

Agnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki Engelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi saattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki toisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne ennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja nyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.

Ei ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin siivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi hyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan, ennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta lähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä tuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden silmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä hänen tekonsa.

Engelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava aitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja sattumalta oli nyt tämä portti avoinna.

Agnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan päästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison vihtakoivun lehväin suojaan.

VIII. Yhtymys.

Useimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat -- kun ne ovat sellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita -- eivät ainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan vastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut ja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui, mitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia -- Agnes ja Herman Berman tapasivat toisensa.

Yksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta, joka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu, teki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä todellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta uhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen pelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.

Eikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan hälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli tavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen arkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt. Illan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä. Sisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän laskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä hän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen laakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.

Oli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja kukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja tuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa varttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin alkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.

Hän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä vakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki kuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan hädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä. Kohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet hänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta hänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä itsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki tulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan, niin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja kirkassilmäisen neitosen kuvaksi.

Näitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja oli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut todellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö astuikin aitauksen sisälle.

Mutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui kuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.

Herman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä piti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen mielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.

Hän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin kreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen kuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.

Kaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi katseensa maahan.

Silloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale. Hänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa vetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.

Mutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne paeta.

Hetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi Agnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.

"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti", sanoi hän, "ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos sallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse."

Agnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja Herman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui Hermania käteen.

"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin tuloni teitä peljästyttäisi... Ja kuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen ahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli kuitenkin minua onnellisempi..."

"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti", keskeytti Herman, "niin lienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas minua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan..."

"Ja kuitenkin", jatkoi vouti, "koskee käyntini juuri sinua, Herman."

Ääni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että Herman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka tämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani Walelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä vaati kaksintaisteluun.

Äänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.

"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?" kysyi Herman, kummastuksen ja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.

"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen, sillä sanottavani on niitä koetteleva..."

"Lyhykäisesti, vouti ... mitä teillä on minulle sanomista?"

"Tärkeitä asioita", vastasi vouti, "mutta olette minulle vihoissanne ja se pahoittaa mieltäni ... mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on varmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä."

Hermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen voutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja sovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.

"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia", jatkoi vouti. "Kuningas on tahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes hänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin, joita hän oli tehnyt... Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua loppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin ja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei suostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan tuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt kaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle julistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita kannellut..."

"Moiset puheet voitte jättää", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä levollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen mielessään riehui, "saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka mies konnaksi katsoo!"

"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman", puuttui taas vouti puheeseen, "minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi sanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä viimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni vakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta."

Herman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi hänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua luotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi piillyt hänen sydämessään.

"Käsitätte sentään toivoakseni", jatkoi vouti, "tarmoa ja voimia sekä hyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen neuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin..."

"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?" huudahti Herman, mieli kovin kuohuissaan.

"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan puheille... Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen julistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä auttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen kuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa..."

Herman painoi epätoivoissaan kätensä otsalleen. Häntä huimasi ja hän oli kaatumaisillaan, kun ystävälliset kädet ottivat hänet syliinsä ja lempeä ääni mainitsi hänen nimensä.

Se oli Engelbrektin vaimo, joka oli kiiruhtanut ulos levottomana kasvattipoikansa uskalijaasta tottelemattomuudesta, millä tämä rikkoi isä Johanneksen määräykset.

Kun Herman taas avasi silmänsä, oli vouti poissa. Hän oli kamalasti hymyillen väistynyt syrjään nähdessään emännän virvoittelemassa Hermania siitä horrostilasta, johon tämä oli vaipunut. Heikompiluontoinen kuin Herman olisi kenties siinä heikkoudentilassa, jossa hän nyt oli, tuskin kyennyt kestämään tämmöistä mielentäristystä. Ehkäpä kavala vouti perustikin laskunsa siihen, vaikka hänen ilkeäin vehkeittensä esine hänen kummastuksekseen jo oli enemmän voimistanut, kuin hänen tarkoituksiinsa soveltui. Mutta vaikka voudin antama tieto olikin omansa valtaamaan ja murtamaan, niin siinä kuitenkin oli samalla jotakin, joka olisi saattanut temmata Hermanin kuolemankin kidasta, ja se oli tuo ajatus, että Engelbrekt oli pelastettava.

Sen tähden hän kohta virkosikin tainnoksistaan ja kiitti hymyillen siitä rakkaudesta, jota kasvatusäiti häntä hoitaessaan osotti.

"Olkaa huoleti, kasvatusäiti", sanoi hän, "ei mitään vaaraa, kohta minusta taas tulee mies. Huomenna aion Jumalan ja pyhimysten avulla nousta ratsaille. Elkää minua noin kummastellen katselko, äiti, se on täyttä totta, sanokoonpa isä Johannes mitä tahansa."

Ja kasvatusäidin sekä ihmeeksi että iloksi hän nousi seisaalleen lähteäkseen koivulehdosta sisälle.

Silloin hän huomasi Agneksen, joka oli seisonut vähän syrjässä.

"Nyt on vaara ohitse", sanoi hän tytölle, "eikä teidän tarvitse peljätä, jalo neiti... Oletteko lähettänyt tietoa kreiville, isällenne...? Sanokaa, äiti, oletteko lähettänyt sanaa?"

Hänen levottomiin kysymyksiinsä kiiruhti kasvatusäiti vastaamaan myöntämällä.

Kaukaa kuuluva kavionkopse ilmaisikin ratsujoukon lähenemistä ja loitompana voudintalolle vievällä tiellä saattoikin jo nähdä kreivin, parin palvelijan seuraamana, olevan tulossa.

"Onko totta, mitä minulle on sanottu", kysyi tällöin Herman ja katsoi Agnekseen, "onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?"

"On", vastasi Agnes.

"Kiitos sitten, arvoisa neiti", jatkoi Herman, mutta keskeytti yht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet ajatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse luuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi Agnes itse.

"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää", sanoi hän, "mutta minun teitä paljosta ... en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne Jetturn-järvellä."

Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.

Herman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli kuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli häntä pitänyt.

"Olisin onnellinen", sanoi hän, "jos tuo tekoni tekisi teidät ainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle sanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin kiittäminen."

Hän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen vapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka hän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle kartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden kesken.

"Olen kuullut sanottavan", jatkoi Herman, "että ritari taistelee Jumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian halpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja Jumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata, joka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne, Agnes neiti!"

Samassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi tytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin kyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen kättänsä.

Ehkäpä olikin sentään kaikki tämä vain mielikuvitusta.

* * * * *

Seuraavana aamuna läksi Hannu kreivi naisväki mukanaan Vaskivuorelta.

Myöskin voudin hevonen oli satuloituna ja hänen palvelijansa odottivat. Mutta vouti itse käveli levottomana edes takaisin huoneessaan. Tuon tuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan, mutta sitten hän taas jatkoi kävelemistään. Hänen katseensa oli ankara ja terävä, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä läpi seinäin, ja jokainen hänen liikkeensä oli pikainen ja tarkoitukseton.

Vihdoin kuului askelia ulkopuolelta ovea ja vouti pysähtyi taas.

Sieltä tuli tuo pitkä kookas mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat.

"Saiko hän juoman?" kysyi vouti malttamattomana ja odottamatta, mitä palvelijalla oli sanottavaa.

"Ei", vastasi tämä tavallistaan synkempänä.

"Kautta Vapahtajan ristin, eikö...?"

"Ei!"

"Niin sano sitten miks'ei, mies ... näethän, että mieleni palaa myötätuntoisuutta."

"Jos se on samaa, kuin mitä tässä pullossa on, niin nuorukaisen kai piti palaa, arvelen ma."

Palvelija veti esille pienen pullon, jonka ojensi voudille.

"Sinulta siis ei enää onnistu mikään", tiuskasi tämä kiivaasti ja polki jalkaansa lattiaan ottaessaan vastaan pullon ja kätkiessään sen huolellisesti pieneen nahkapussiin takkinsa alle.

"Käyttäkää minua tavallisia ihmisiä vastaan, vouti", vastasi palvelija närkästyen, "mutta sellaisessa maassa, jossa karhuja käytetään koirina, ja jossa aaveita vaeltaa eläväin joukossa keskellä päivää, sellaisessa maassa en enää tahdo ottaa mitään tehdäkseni."

"Aivosi ovat mahtaneet mennä sekaisin, Maunu, Taalainmaahan tultuasi... Karhuko sinua tänään peljästytti?"

"Ei, tulin liian myöhään... Nuorukainen nousi aikaisin aamulla ratsaille ja läksi etelään päin."

Hetken perästä nousi Juhani Walekin hevosensa selkään ja läksi palvelijoineen Borganäsiin päin.

IX.

Kuninkaankirje.

Tynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana muutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut lämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa uhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.

Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin kaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja laskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja peilikirkasta Mälaria.

Vähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen pergamenttikirjasta.

"Silloin oli ihana aika", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa ja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea edelleen, "silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan päällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän kuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta."

"Amen!" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.

"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!" jatkoi piispa. "Kuinka se taas kuuluu tuo runo?... Niin on Luoja Ruotsin luonut..."

Teini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan. Sitten hän luki ääneen:

Niin on Luoja Ruotsin luonut, Vuoret, järvet, metsät sen, Ett'ei vieras turmaa tuonut, Mies jos luotti toisehen. Vaarat torjui asehilla Jumalansa antamilla. Luottain mies jos toistaan kunnioittais, Kansan onni toivehetkin voittaisi Vireys se muinoin kansan johti Töin ja tarmoin vihollistaan kohti, Maat ja vallat miehuus voitti, Vihamieskin kunnioitti...

"Niin, niin on", keskeytti piispa. "Ei mitään hätää eikä kurjuutta olisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä yksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä -- hän lisäsi tämän paremmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen -- en oikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla pitäisi, mutta mitä ... mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella istuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita ja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja kyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute piilee? -- Onko meidän aikamme huonompi vai parempi ... varmaan parempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan poistamiseksi tehty ... ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat, ulkomaalaiset tavat ... kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista. Meillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on tuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta..."

Piispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen Mälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja tummempana kuvastui.

Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui työhuoneen kynnykselle.

"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten tavallisesti.

Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli hänelle jotakin sanottavaa.

Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa paikaltaan pöydän äärestä.

"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa... Sanantuoja ... anna miehen tulla sisään."

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja sisään.

Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui piispasta vastenmieliseltä.

"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu sinetti.

"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, -- "minä tulen Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."

Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan "erinomaisten asiain tähden."

"Erinomaisten asiain tähden", toisti piispa itsekseen kävellen edes takaisin lattialla, "pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän erinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe laillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta, niin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan tuomiokapituli jo on päättänyt."

Tällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi putoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.

Piispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä ikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää ihmettelemään.

Näin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun taas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin niin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi häntä puhutellut.

"Isä", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, "isä, mies, josta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä..."

"Kuka, sanot, on täällä...?"

"Engelbrekt Engelbrektinpoika ... olen vienyt hänet linnan vierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut ankarimmassa rajuilmassa."

"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että kaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!"

Aseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen astui Engelbrekt sisälle.

"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan majaan", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. "Mikä onnensattuma tuopi minulle näin mieleisen vieraan?"

"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.

"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena vieraaseensa.

"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä valtakunnan neuvostolle."

Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.

"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.

"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse Eerikinpojan menettelystä."

Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt hänen mieltänsä myöten.

"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen takia näette minut täällä."

Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Ovi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu paistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja varovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.

Isolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.

Haamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.

Mutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.

VIITESELITYKSET:

[1] _Borganäs_. Tämän linnan aseman määräämisessä olemme seuranneet tarua ja sekä vanhempien että nuorempien kirjailijain (Hülpher ja Brunius) yhteistä mielipidettä. Kuitenkin löytyy ylempänä joen rannalla _Tunan_ pitäjässä, _Hushagen'in_ vanhan kuninkaankartanon läheisyydessä, jätteitä linnasta, jonka kenties suuremmalla syyllä voidaan otaksua olleen Borganäs. Vastapäätä _Domnare-koskea_. on täällä kannas, jolla tavataan kolminkertaiset kaivannot ja muurien jätteitä. Muutamassa v. 1413 tehdyssä Eerikki kuninkaan verokirjan otteessa mainitaan Borganäs kahdesti Tunan pitäjässä sijaitsevana (Styffe: Bidr. tili Skand. Hist. osa II s. C, muist, ja Skandinavien under unionstiden s. 244).

[2] _Juhani Wale_. Tämän herran luullaan oikeastaan olleen nimeltä _Johan Franco_ ja olleen italialaisen, jonka tähden häntä on mainittu nimellä "Valen", jolla nimellä keskiajalla tarkoitettiin italialaista. Johan Francon nimi mainitaan jo muutamassa Pentti Königsmarkin v. 1426 antamassa huomenlahjakirjassa. (Styffe: Skandinavien, s. 199, muist. l; vrt. muutoin tekijän Berättelser ur sv. historien, II, s. 736, 37).