Part 20

Ovessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.

Hän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja hänen rinnallaan Bogislaus herttua.

Mutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä kasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen muutamalle syrjässä seisovista ritareista.

Tämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo surunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa osotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut tosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka miestä kuninkaaksi tee.

Etuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä puhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja. Kaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä monista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen valtaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun esineenä.

Heidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui kohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt ajattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei hän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen tähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse astunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä ovelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat päässeet ulos.

"Cecilia!" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.

Tämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan viittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt pysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi palvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä palvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön huoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli Engelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä syystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt osottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin, että niiden aiheet eivät eilisiä olleet.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan Engelbrektin nähtyään, "sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin tuntenut tuhansienkin joukosta!"

"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan talossa?" kysyi Engelbrekt.

"Te ette saata minua tuntea", vastasi vanhus, "ellette ehkä lapsuutenne ajoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi minua silloin muuten sanottiin..."

"Kirsti", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen, "muistan teidät vallan hyvin, ah ... paljon, paljon on nyt toisin kuin ennen!"

"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli parkani... Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän sukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista ... Ja joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo mato piilemässä. Oi Jumala ... rangaistuksesi on kova." Hän liitti kätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän lisäsi hiljaa: "Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!"

"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä", virkkoi Engelbrekt, "ne ovat elämän yö ja päivä, ja molemmat välttämättömiä... Siinä olette oikeassa, että toisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö, Kirsti, minut tänne kutsuit, vai...?"

"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en koskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi sulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi kuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne... Voittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä vastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta... Tunsin teidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja muisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto Pogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen olleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei siellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen veljentyttärelleni."

"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut... Mutta kuinka taisi hän minut tuntea?"

"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä, niin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme selville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja veljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se kauhea tapahtuma sattui..."

"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"

"Ja ettekö sitä tiedä... Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä, palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa lappeella..."

"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?... Sitenkö uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"

"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta..."

"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"

"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa ... kaikki naiset eivät ole semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru maistuu!"

"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."

"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt, missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa. 'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi, 'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut...! Totta näkyy olevan, mitä laulaa tuo pyhä runoilija:

"Synnit lemmen Saavat koston kovan: Hetken himot Tuhon, turman tuovat."

Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.

"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti", sanoi hän, "mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen. Cecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän rakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla aikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että Cecilia saatte suojaa majassani..."

"Ei, ei", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa, "siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta, hän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut kärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen."

"Entä kuningas?"

"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin kuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella."

"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti... Että ihminen rikkoo, sen minä voin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän tahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä asiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen isällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki ja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä hän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois, kuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset mukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä."

"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et ventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan kuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole rikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää maantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi saattanut, siitä minä en mitään tiedä...!"

"Siinäkin on lemmentarina", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja säälivä hymy huulillaan. "Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi, Kirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui tosin, mutta..."

"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!"

"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä."

"Eerikki, Eerikki parka", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä kätkien.

"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra koettelee, mutta ei muserra."

"Herra on vanhurskas", jatkoi Kirsti, "ja tottapa mahtanee olla, että isäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen."

"Ja mitä sillä tarkoitat?"

"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa kirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti uhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat peruutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti viimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan päivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja lastensa lapset... Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle isälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta... Sinä ristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme vanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja sallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!"

"Amen!" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. "Muuta mahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista asiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla."

"Ja mitä, Engelbrekt?" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä rohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni Engelbrektin sanoista.

"Puhdasta sydäntä, Kirsti!" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian päästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi: "Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan vielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä kuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto kasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule ... rakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on saava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta."

Kirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven väistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle, mutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus takaisin.

"Minä en voi erota Ceciliasta", sanoi hän mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole jättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi järkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun mielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle anteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää", jatkoi hän, "ja hetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille viedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta...?"

"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen tuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina oleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä suostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa..."

"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei häntä sitonut!"

"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen tahtoansa on pilkkana pidetty."

Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi, aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä -- tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.

Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse, joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan. Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.

Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:

"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei. Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan isältäni."

"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."

Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.

"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."

"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla hyveillä... Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut aina siitä asti kuin..."

"Isäni ... mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä kuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse..."

"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa tiedä olevan."

"Oi Jumala ... hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin pyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin..."

"Se oli pieni hinterä mies", selitti Kirsti, "hän puhui niin lempeästi ja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä. Hän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri."

"Ah, Kirjuri-Martti!"

"Se oli hänen nimensä", virkkoi Cecilia, "ja eikö hän sitten olisikaan vienyt perille kuninkaan kirjettä?"

"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada odottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että ylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada täydellä oikeudella?"

"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin..."

"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii mies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa takaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle, tahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua, se on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie."

"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?"

"Sen olen luvannut...! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?"

"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja heidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni pyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä, onko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota pyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää Jumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä lienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan mieltä siihen suuntaan, johon ... johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas siinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista näkinkenkää kuninkaan manttelista."

Hän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti vavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.

Kirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen surun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja ojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.

* * * * *

Engelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen. Hän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun he seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa joukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:

"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä ... minä petyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät minua..."

"Siltä minustakin näyttää, lapseni", sanoi silloin vastaten Kirsti, "ja nyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin. Saattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista entiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut viistoon..."

Cecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän sanoi loistavin katsein:

"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!"

Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.

Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa, kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana päivänä lähteneen paluumatkalle.

VI.

Mustamunkki.

Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista. Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden lannistumatonta tunnetta.

Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän ja kuoleman uhalla -- jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille pääsemättä -- taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.

Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin puolesta.

Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä, jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston pihalla.

Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti silmiin sanoen:

"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."

Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt saadakseen hevosen tallista -- kaikki tämä oli sellaista, joka hänen silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään, ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.

Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua kasvattipoikaa.

Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, -- niin säteilevin silmin isä Johannes katsoi häneen.

"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi -- siitä kiitos Susipihan Björnille -- ja terä sattui vähän päämäärästään syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun, emäntä."

"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.

Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.

Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi. Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.

Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa, mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:

Ja keijukas sarven esille toi, Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi. "Mettä ja viiniä tästä sä juo!" Salaisen surusi poistavi tuo.

Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului vaan kuiskauksia.

Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.