Part 2

"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen kadonnut...!"

"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä ... etkö luule, että me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"

"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista, kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi sadun, oikein tosi sadun."

"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."

"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni; mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas..."

"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi, niin vanha sydämeni pakahtuisi... Mutta jatka kertomustasi!"

"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut, äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."

"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka saisinkin heidät nähdä."

"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."

"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen, jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":

"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"

"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä ymmärsin, että hän oli kotosin _Hamra_-nimisestä paikasta, ja että pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."

"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan päässä järvellä."

"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."

"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä. "Selvästi täällä on joku, joka ... no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt suojelee omiansa!"

Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.

Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille naisille.

Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan hattuansa edes ja takaisin.

"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin juur'ikään teitä ajatelleeksi."

"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan. Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa..."

Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.

"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"

"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."

Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen, joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.

III.

Vierassalissa.

Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista miestä.

Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.

Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä, joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.

"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen vaivaloisen retken perästä?"

"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista ilmaa."

"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä, minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä, niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin lauttauspaikan toiselle puolelle."

Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi, mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.

"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka..."

"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika, "te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta, Juhani herra?"

"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana Agnes neiti."

Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja yrityksestään ottaa hänet kiinni.

"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi häneen kysyvän katseen.

"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa... Näettehän, jalo rouva, millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme tekemisissä!"

"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"

"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."

"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen. Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"

Vouti vastasi myöntäen.

"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin minusta näyttää siltä kuin ... anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä, että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa, eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."

"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina, ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä, joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin, mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."

Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi hänen olevan eri mieltä.

"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat, valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."

Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla, kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja palvelija vastasi:

"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."

"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."

Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja sisälle.

Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita melkein jokaisessa läsnäolijassa.

Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi, sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen, ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen näennäisen tyynenä.

Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.

"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.

"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä, "ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"

"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"

"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään... Engelbrekt pyytää teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta tiedon..."

"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole _heidän_ kuninkaansa, vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella herrojansa ja olla heille alamaiset!"

"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti, "laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."

"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa, että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan ... pitäisipä hänen tuntea minut tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina."

"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on häviävä Ruotsin valtakunnasta."

"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä äidiltään on oppinut... Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."

"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee julkeampaa kuin minun..."

"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse Vaskivuorelle -- jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."

"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä arvokas kuin teidänkin."

"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi...?"

"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan puheille kuin talonpojilla!"

"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden talonpojan asiaa?"

"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."

Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.

"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet, ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."

Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.

"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.

"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."

Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.

Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, -- mutta hän malttoi kohta mielensä.

"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti ... ne eivät mahtane tulla liian myöhään!"

Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.

Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut. Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei pelastuksen toivoakaan löytynyt.

Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.

Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.

"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.

Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:

"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? ... aamu on jo pitkälle kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta ratsaille."

Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.

Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen ja suuteli.

Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.

Hänkin poistui samalla kertaa.

Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan erottanut Hermanin nimen.

IV.

Mitä nuorukainen näki.

Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen, Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.

Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien nurkan taakse.

Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.

Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen mielenmalttinsa.

Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku palvelijoista sitä avaamaan.

Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.

"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen, "käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää teidän kauttanne Engelbrektille."

Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin. Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.

Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4] Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen tehdyn tulen jälkiä.

"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi. _Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."

"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten hillitsemään vihaansa -- "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo liikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä kaikesta täytyy tulla..."

"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."

"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja millä tavoin vaan voin."

"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse sieltä nähdä."

"Vaakunaa ei minulla ole..."

"Mutta isänne..."

"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta..."