Part 19

"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"

"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."

"Ankarasti on tuomittu kuningasta..."

"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa! Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' -- sanoi hän -- 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen olleen hänen hyväksensä!' -- Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."

Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä; hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas alkoi:

"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa ... niin, kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti rakkaimpana... Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."

"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa päiviänne katkeroittamaan?"

"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää ... hän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja ikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin hän kohottaa Filipan valtikkaa."

Mutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan linnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.

Silloin erosivat nuo molemmat miehet.

V.

Kuninkaan puheilla.

Oli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja leivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli tekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa vyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti vanhus sisälle.

"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan, johon oli kääriytynyt, "olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen katsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy puhutella teitä."

"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta."

"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. -- Olettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?"

"Tepä sen sanotte!"

"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!"

"Martti vanhus", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille kasvoilleen, "minkälaisena neuvona minulle tuon annatte --!"

"Ystävän neuvona", vastasi ukko hymyillen, "arvaan, näet, jokaisen, jolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa perille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko kuningasta, vaan Cecilia neitiä."

"Ettekö siis leikkiä laskekkaan...?"

"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!"

"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru uudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen kuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon kättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta --?"

"Se mies, minä, Martti vanhus!"

"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus..."

"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin antamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa enemmän kuin teitä... Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa viime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun kuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle tuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski silloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä hänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi polvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi hän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen huoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki, hänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli."

Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.

"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."

"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa, paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille, niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo käydä Cecilia neidin puheilla."

"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla, jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja juuri sen tähden en rukoile -- enkä voikkaan rukoilla -- siihen ihmisen apua, kaikkein vähimmin naisen."

"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"

"Mitä sitten? ... silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."

Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa ihailun ilme.

"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan, poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi. Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa, ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."

Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki kuninkaan puheille.

Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.

"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.

Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa. Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:

"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian nimen korvaanne."

"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää surua käden otsallensa.

Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla. Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle päin.

Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.

"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi vihasta.

"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi miehistä.

"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia", huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.

Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa tietä, jota oli tullutkin.

Engelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo ennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa linnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä tapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin meren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä hetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen ajatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä hetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin kuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on käsissä.

Linnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas odotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja tahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun 1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu päästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty pidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien valtuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet Köpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.

Engelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin näihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään puolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys, halveksiminen ... nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille alhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään niin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota herättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli vähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan ikävyyksiäkin aikaan.

Muutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan henkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät Engelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat aikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin kuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista kätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen vakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä, päättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä hansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän tuloansa.

Aivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet, ei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi Engelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin kuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa kanssa kinailemaan:

"Antakaa tietä, palvelijat!"

Tuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se jakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen vaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja uhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.

"Te puhutte käskijän tapaan", virkkoi toinen varsin huolettomasti, "taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla on valta kuninkaan palvelijoita käskeä."

Tuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä lykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva ritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.

"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille pääsöä?" kuului ritari kysyvän.

Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.

Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja tuttavallisesti kysyi häneltä:

"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"

Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima ja uhkaava.

"Ja minne tienne pitää...?"

"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.

Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman, kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen. Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet, ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.

Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen, johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan henkivartijat seisoivat.

Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen, jossa kuningas oli.

Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.

Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta, jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.

Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.

"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi, vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.

"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten olen tänne tullut... Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan kansan lähettiläänä."

Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä vaikenee.

Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta, miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla, joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti kuninkaan voudit menettelivät.

"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän, joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee, tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä ryöstää -- ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde, josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas, hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään heidät Jösse Eerikinpojasta."

Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen. Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta, vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla. Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.

Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka silmät eroamatta olivat häneen luotuina.

Kului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas oli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän miehestä arveli.

"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika", näin kuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.

"Niin, herra kuningas", vastasi Engelbrekt rohkeasti, "ja minä lisään vielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan, ennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää kuin nyt."

Nämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat silmänsä säihkyivät säkeniä.

"Uhkauksiakin siis...?" kysyi hän.

"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita sellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua hätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on vallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta ja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät on pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka vannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme tunnustimme!"

"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää..."

"Herra", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon uskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse Eerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos syytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas huomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja kuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!"

Kaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi tuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän sanoi:

"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!" -- Ja sen jälkeen hän jatkoi: "Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää huolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä", sanoi hän muutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin sanoen: "Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta."

Valo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi pilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä ja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että auringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.

Saman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti lybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten valtaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.

Engelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään lybekkiläisten herrain tulevan sisälle.