Part 17

Saattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut eikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä vetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä teki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri niille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun puoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa -- ja näki taas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa, jonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.

Tämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse Eerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja huolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista lävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin ulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat _itämuuriksi_ sanottuna kaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik Gös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille päästessä soutamalla maihin.

Vaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän kuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja joutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli mitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista, jotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla purjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja, mutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista _Bartholomaeus Voethista_, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat hämmästyttäneet koko pohjoismaita.

Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista lyödessä.

Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.

"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei. Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan millä hetkellä tahansa."

Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta, toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.

"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.

"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla herraspalvelijalla hänelle asiaa?"

"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt Engelbrektinpoika!"

"Niin asuukin."

"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt katsellen tarkkaavasti palvelijaa.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"

Kesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän sanoi lyhyeen ja varmasti:

"Sano terveisiä herrallesi, että tulen."

"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani linnaan."

Palvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin herraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut nähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että Engelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla kertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin käskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.

"Jollen tule takaisin", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka kiivaasti keskeytti hänet.

"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää...?"

"Kuninkaan vouti ... ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani, mutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro kaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!"

Engelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään pudistellessa päätänsä.

Siihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä muukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin eivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne suurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan palvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen, jota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat tulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta, nähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen menneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille -- tämä tapahtui varhain aamulla -- ja täällä hän aivan onnen kauppaa kohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli nähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut muukalaiseksi. Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai hänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin silmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä pitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa. Juuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku Kort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka jatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta miestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin pojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.

Hän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen ollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä näytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta enemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi tuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta pari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän Engelbrektistä oli saanut tietoonsa.

Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään minkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi, mutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti ja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän käveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.

Hän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan linnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin menettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon vaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin tällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen ohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään toisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä katsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa aiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili hänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista -- vähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota ei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet niin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän orvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa kotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä uneensa uinahtaneet.

"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?" kysyi joku palvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon portaisiin.

"Kautta pyhän Nepomukin", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen, "sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä sydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille panisi."

"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?" huusi kolmas, "tunsitko tuon pienen miehen, joka sinuun katsoi?"

Kaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä heti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti suunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla, vaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.

Mutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää koristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani Walen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.

Molemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että vouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse ruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut helposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin avomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa melkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta sanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta asemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa puhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän yhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen teräviä iskuja.

"Taalainmaassa puuhataan kapinaa", sanoi Hannu Kröpelin, "ja te olette kapinan nostaja, niin on minulle sanottu!"

"Kapina saattaa nousta", sanoi Engelbrekt, "se riippuu..."

"Kapinako? Te siis tunnustatte..."

"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei..."

"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan ... ettekö tiedä, että minut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa läänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!"

"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin, että kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa... Kapinannostaja, siksi minua sanotte ... no niin, kuningas on itse ratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa kuninkaalle itselleenkin."

"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten kuninkaan silmiä."

"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja olkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi."

"Se on kuitenkin todeksi todistettava."

"Se todistetaankin!"

"Ja millä?"

"Minun hengelläni!"

Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.

"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja jättämään hänelle?"

Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.

"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin voutiin katsoen.

"Ja miksikä en?"

"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"

"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan, Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt, toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."

Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.

Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan. Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.

Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet laivarantaan.

Oli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta. Kulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla satuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi ei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi ja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja pyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa ystävyyden.

"Se on Brand!" sanoi Engelbrekt, "se on Hermanin hevonen!"

"Tunnetko sen?" kysyi seppä.

"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on tänne ajanut."

"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti teljetyt", sanoi seppä, "niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä selkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella."

"En, en ... minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla väärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin."

Näin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä päivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.

Hetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki Seppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.

IV.

Köpenhaminassa.

Joukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä vanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä, iloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta vaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon, joka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle. Mutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki Pommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin piispanistuimelle.

Ratsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan oli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen myöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko sellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä. Siinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla kirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset ritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui joka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella hevosella.

Etupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi ylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa, mutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli tosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli myöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi häntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä vapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän oikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden majesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen ja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä herättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.

Se oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.

Hänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se oli herra _Otto Pogwisch_, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä vuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren ritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin tavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa kuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään uskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida rouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.

Kuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli tanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa tanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia herroja.

Yleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto herralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki hallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran kuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei näyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua, niin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita kuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.

"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette tänään nähnyt", sanoi kuningas Otto Pogwischille.

"Eipä kyllä", vastasi nuori herra, "mutta sielläpä ei olekkaan kuningasta metsästämässä!"

"Kukapa tietää", virkkoi kuningas, "se päivä saattaa tulla."

"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa teidän armonne Kastelholmaan!"

"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto Pogwisch."

"Teidän armonne!" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen hillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet valtasi. "Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne täyttä totta tarkoittavina."

"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte te, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?"

Vanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän katseen.

"Ha-ha", nauroi tämä, "te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja sen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto Pogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?"

"Teidän armonne", vastasi ritari, "tekee omassa asiassaan, niin kuin haluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta näyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin ruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte."

"Ja mitä sitten?" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. "Enkö sitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko Ruotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?"

"Armollinen herra", vastasi tanskalainen ritari, "en millään muotoa tahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan..."

"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa", keskeytti kuningas, "tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa mieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa, kun kerran tulemme Ruotsiin."

Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus, joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.

Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä odotellaksensa.

"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan takana ratsastavalta herralta.

Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi kuningasta vastaan.

"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.

"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.

"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin näkeminen hänelle tuotti.

Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei synnyttänyt mitään ilontunteita.

"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö siinä olette, vai haamunneko se on?"

Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan, tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.

"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!" vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.

"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan, vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden tuoko niitä mukananne tänne."

"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan vastauksenne!..."

Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa kohti.

Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.

Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen, ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.

Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.

Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.

Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.

"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja..."

"Tunnetteko sitten minut?" kysyi ritari.

"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti taisteli Bornholman luona[23] viime kevännä."

"Haa!" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin taistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.

"Jollen pety", jatkoi pieni mies, "niin arvaan helposti syyn täällä oloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan kotipaikan suhteen."

"Kuka sitten olette?" kysyi ritari.

"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta."

"Ja mitä täällä teette?"

"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!"

"Ah!" huudahti ritari, "olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo niin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani majatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja huomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin."

Engelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat kahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä puheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen lähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan Holsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja Engelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan Bornholman tappelun.

"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik muutamilla itse varustamillaan laivoilla."

"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.

"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin, kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman luokse..."