Part 16

"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi he huutavat ... ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle. Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat he vielä siinä kidutuksella."

"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.

"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."

"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.

Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.

Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja mielipahasta.

"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän. Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät, mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte, Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua, tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."

Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi. Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni, kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan, kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja siis myöskin Engelbrekt itse.

"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"

Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti sanoi:

"Mitä se tuo mies lavertelee?"

Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke) tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.

Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta. Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen, ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.

"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he. Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä, ja se muuan on laki... Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"

Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit, jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän esteettömästi pääsi lähtemään.

Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin, ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.

"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan, "luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte joukossamme, hurskas isä!"

Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä, joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata, että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:

"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan, lähtekäämme eteenpäin."

Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin, ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas vilkastui ja hilpeni entiselleen.

Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle, oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt, vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin. Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.

Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.

"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin rankaiskaa minua!"

"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.

"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan minulle nyt, kuka olette."

"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle, joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat. Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."

"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota te kuljette, on kunnian tie."

"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."

"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni", sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan hyväksi."

"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"

Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe satulaan.

Tomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli mennyt.

Mutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin ja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat olivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä ympäröivässä pimeydessä.

III.

Brand.

Vasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka yhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo silloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren tulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v. 1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja niissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty rakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate monet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja luostarit.

Mutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen Tukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo nykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin vaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie kulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta katsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on. Rannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena levitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle, jonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin sanottiin "pohjoiseksi ulkoportiksi", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli tämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli myöskin portti torneineen ja tätä sanottiin "pohjoiseksi sisäportiksi."

Oli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain kaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin kuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä jonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina linnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä nähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista äsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä huonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan. Engelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista laivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.

Mutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia, sitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli vasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin _Leijonatorniksi_ ja kohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen tornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli jokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli "kylänkirkolle" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle Birger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää vielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo tähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä holvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut muurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin "länsimuuriksi." Tämän aukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja, joiden takaa kaupunginmuurilta n.s. _Pentti herran torni_ kohosi yli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat _Pikku torni, Louhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni_, joista näkyi sitä vähemmän, kuta kauvempana ne olivat.

Engelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle päin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille. Täällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei öisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli mustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin käytetyn nimen _Mustamieskatu_. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja poikkesi siltä _Kinhästenkadulle_ (nykyiselle Kinstukadulle) sekä joutui sitten _Själagårdinkadulle_ (nyk. Saaristokadulle).

Tällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä taloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon kuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme taloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat, olivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan kysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään kuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita eilispäivän rakennuksia.

Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa, sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin astui poika esiin.

"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko", sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."

"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."

Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.

"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"

"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"

"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.

"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.

"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan, "Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"

"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin, niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."

"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort", sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.

Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.

Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi suorinta tietä linnalle.

Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.

Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.

"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.

"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion päällikkö.

"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia oli kiireellinen.

"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse Eerikinpojan väkeä."

"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"

Ratsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa vahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut saattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat linnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin portit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa odotettavana, ennen kuin pääsi n.s. _Aatelistaloon_ eli siihen linnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä oleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos Hannu Kröpelin.

Kun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki viety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä saattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten jokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat hopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.

Hetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu mies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset valuivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti hyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti. Hän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka oli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi hänelle nuttunsa alta kirjeen.

"Borganäsistäkö tulet?" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana pöydälle.

"Läksin sieltä eilen iltapäivällä", vastasi ratsumies, "enkä ole siitä lähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja."

"Tiedätkö niistä mitään?"

"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut lähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina..."

"Kapina!" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa että suuttumusta.

"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin", jatkoi ratsumies, "ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky Jösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan tuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille kapinannostajaa kiinni ottamaan."

"Ja kuka se sitten muka on...?" kysyi vouti.

"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"

"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen, sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:

"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä ... hän ryösti sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän heti lähdettävä."

"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"

"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."

Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen eteensä.

"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.

"Tunnen!"

"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en tahdo tietää sen enempää."

Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös, tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen alas.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan viereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja vasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta myöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin oli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa ja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle sietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo ylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot -- kaikki sen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes kolmekymmentä vuotta -- ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa ylimalkaan.

Siitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt, joka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan maininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut laivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.

"Luulenpa kuitenkin", virkkoi Henrikki Seppä, "että pääset. Tämä Gellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja jollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on arkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä saksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot."

Hartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin, koska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan Henrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni liukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin kallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita turkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin hirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.

Sepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen laiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut määrätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva oli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet jäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.

Heidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien, mitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille. Sen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle päin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana. Juuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa Själagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko vaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli näkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.