Part 14

Miten olikaan, niin oli kuitenkin vaimon mieli levottomampi, kuin miltä hän tahtoi miehestänsä näyttää. Niinpä olikin hän valveilla vielä kauvan sen jälkeen, kuin mies oli uupunut uneen ja tämän rauhallinen hengitys näytti pikemmin enentävän kuin vähentävän hänen huoliansa. Vasta kotvan aikaa puoliyön jälkeen pääsi hän unenhorroksiin ja siinä unissaan hän taas uudelleen eli viimeksikuluneet levottomat hetket. Mutta unelmien haamut vaihtuivat kohta toisiin. Hänen miehensä ja tämän vieras ja nuo monet vaimot haihtuivat pois ja hän oli näkevinänsä vieraan miehen miekkaansa nojaten seisovan katselemassa hänen poikaansa, pikku Stigiä, joka unissaan hymyili. Miehen kasvoja hän ei oikein voinut nähdä, mutta niistä säteili valoa, joka teki ne kokonaan lempeän ja kauniin näköisiksi. Yht'äkkiä mies kohotti vasemman kätensä, jossa hänellä oli joku kirjelmä; kirjoitusta hän ei voinut erottaa, mutta se paistoi kullalta kädessä. Mies laski toisen kätensä, kuin siunaten, Stigin päähän.

Sitten hajosi se kuvaelma ja vaihtui huomaamatta uuteen, mutta yhä hän näki miehen molemmat kädet, toisen, josta yhä säteili valoa, ikään kuin tähti olisi siinä loistanut, toisen osottamassa erään huoneen ovea, joka kuitenkin oli kaukana siitä huoneesta, jossa hänen poikansa oli makaamassa. Hän katsoi sormen osottamaan suuntaan ja sitten hän olikin jo neuvotussa huoneessa. Se oli talon pohjoispuolinen luhtihuone. Hän ja hänen miehensä säilyttivät siellä juhlavaatteitaan. Sitä pidettiin välistä vierashuoneena, jonka tähden siellä oli yhdellä seinällä vuode.

Silloin hän oli näkevinänsä käden tähtineen pantavan vuoteeseen, sill'aikaa kuin toinen käsi ikään kuin viittoi makaavalle Stigille. Mutta käden sijasta hän oli näkevinänsä vuoteessa nuorukaisen ja tähden tuikkivan hänen sydämellään. Yht'äkkiä syntyi musta pilvi ja painui nuorukaisen ja tähden päälle, niin että ainoastaan kaitainen valojuova pilven reunalla oli osottamassa tähden vielä tuikkivan ja sillä välin viittoi toinen käsi yhä kiivaammin.

Poika näytti silloin tahtovan nousta vuoteestansa, mutta hän näki kummastuksekseen, että hän jo olikin vanha mies, vaikka lapsen hymy vielä viipyi hänen huulillaan. Hänet valtasi kauhea levottomuus. Yhä sakeni pilvi tähden päällä ja yhä kiivaammin viittoi käsi. Vihdoin aukeni ovi, josta hänen poikansa piti tulla.

Eipä siitä kuitenkaan häntä tullut vaan nainen, mutta tällä naisella oli Stigin kasvonpiirteet. Hän sanoi unissaan, ikään kuin itsekseen: "se on Stigin tytär." Miten olikaan, hän näki naisen, jota hän sanoi Stigin tyttäreksi, rientävän vuoteen luokse, pilvi väistyi häntä ja hän sieppasi tähden käteensä ja kiiruhti ulos.

Ulkona oli pimeä, sysimusta yö, mutta voimakas käsi viskasi tähden taivasta kohti, niin että se loistollaan valaisi koko Ruotsinmaan. Mutta itse hän oli istuvinaan pilvellä ja näkevinään Ornäsin ja koko Taalainmaan ja koko Ruotsin ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä ja heidän molempien edessä se mies, jonka hän oli nähnyt poikansa päänpohjissa. Pilveltä he kaikki kolme näkivät sen vahvakätisen nuorukaisen, joka sai hälvennetyksi Ruotsin maata peittävän öisen pimeyden ja hän kuuli miehensä sanovan sille toiselle: "Sinä teit alun, Engelbrekt; tuo on päättänyt!"

Sitten haihtui unelma taas. Ainoastaan tähti, jonka hän oli nähnyt Engelbrektin kädessä ja nuorukaisen sydämellä, säteili yhä edelleen, vaikka se eteni yhä etemmäksi. Ja hänen miehensä ääni, tämän puhutellessa Engelbrektiä, kaikui yhä edelleen hänen korvissaan, kunnes vihdoin kaikesta vaan tämä ääni jäi hänen sieluunsa tuntumaan.

Mutta se koveni, se sekautui muihin ääniin ja aseidenkalskeeseen ja sitten hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteellensa. Oli jo suuri päivä. Mutta unelma pysyi selvänä hänen mielessään ja ikään kuin sen jatkoksi hän kuuli samaa kovaäänistä huutoa ja vastakkain käyvien miekkojen kalsketta.

Hänen miehensä oli noussut paljoa ennen häntä ja kamala aavistus valtasi hänet. Hän syöksähti ylös, heitti vaatteet päällensä ja kiiruhti luhdinkäytävälle. Täältä hän muutamasta pienestä ikkunasta katsoi kartanolle, jossa hän näki kauhean näyn.

Ainakin kymmenen miestä, jotka hän punaisista ja viheliäisistä puvuista tunsi voudin väeksi, piiritti hänen miestänsä ja vierasta, joka edellisenä iltana oli taloon tullut. Miekat oli paljastettu ja iskuja sateli taajaan, mutta vielä olivat nuo kaksi voittamattomina.

Hän päästi epätoivoisen huudahduksen ja riensi alas kartanolle.

"Miestentuvalle, vaimo!" huusi silloin hänen miehensä hänelle vastaan, "nuo koirat ovat teljenneet oven!"

Ajatuksen nopeudella kiisi hän pihamaan poikki miestentuvalle ja hänen onnistui jonkun verran ponnisteltuaan saada ovi auki. Mutta siellä sisällä hän tapasi miehet sidottuina, ja ennen kuin hän oli saanut heidät irroitetuiksi, kului vielä joku hetki.

Tullessaan ulos kartanolle näki hän miekaniskuja yhä vielä jaeltavan, mutta samalla kaksi miestä juoksujalkaa järveltä päin tulevan taistelevia kohti.

"Engelbrekt!" huudahti hän ja pani kätensä ristiin ilonvälähdyksen kirkastaessa hänen silmiään.

Engelbrektillä -- sillä hän se oli -- oli muassaan kookas, roteva mies, jonka hiukset ja parta olivat harmaat kuin jää. Tämä heilautteli kädessään isoa puunuijaa, ja ennen kuin hän tuvasta saamansa väen kanssa ennätti perille, oli taistelu jo melkein lopussa. Kolme miestä oli kaatunut tainnuksiin jääkarhun nuijaniskuista, kaksi hänen miehensä ja Pietari Ulvinpojan miekaniskuista, neljä pakeni eri haaroille, mutta nämä saavutti hänen väkensä kiinni.

Viimeinen voudinväestä, hänkin iso ja roteva mies, seisoi Engelbrektin edessä ja taisteli vielä. Hän näytti olevan heidän johtajansa, hopeavitjoista päättäen, jotka hänellä oli kaulassa, ja miekkaansa hän käytteli niin taitavasti, että Engelbrektinkin, joka kuitenkin oli tunnettu eteväksi aseidenkäyttelijäksi, näkyi täytyvän panna parhaansa saadakseen hänen murhaavat iskunsa väistetyiksi. Nähtävästi hän koki tehdä vastustajaansa vaarattomaksi tarvitsematta iskeä häneen kuolettavaa haavaa. Mutta tämä näytti suututtavan voudinmiestä ja hänen iskunsa taajenivat taajenemistaan.

Silloin välähti teräase salamana ja voudinmies oli aseetonna. Hänen miekkansa virui kappaleen matkaa syrjässä ja välkkyi nousevaa päivää vasten.

Engelbrekt pisti miekkansa tuppeen ja kääntyi sitten Hannu Djäknin puoleen, joka tuli häntä vastaan.

"Sepä kuuma puhdetyö", sanoi hän ja pusersi Ornäsin isännän kättä, "voudin palvelijat eivät näy kuuluvan ystäviisi, Hannu Djäkn... Hae miekkasi, mies", hän puhutteli näin sanoen miestä, jolta hän oli lyönyt aseen kädestä ja joka käsivarret ristissä seisoi tuijottaen häneen, "hae miekkasi, sinä pitelet sitä kuin mies, mutta parempi olisi, jos sen säästäisit parempiin taisteluihin. Tässä on rauhallisia miehiä, joiden kimppuun on hyökännyt heitä lukuisampi vihollinen ja tällä vihollisella on sen miehen värit, joka voutina hallitsee Vestmanlantia ja Taalainmaata. Sano, mies, mitä tällä taistelulla tarkoitat?"

"Voudin käsky!" vastasi mies, "me kuljetimme kuninkaan veroa Borganäsiin, kun nämä Ornäsin miehet ottivat meiltä juhtamme. Olen vaatinut niitä takaisin, ja kun niitä ei ole annettu, olen tahtonut ottaa ne väkisin. Siihen on minulla oikeus voudin nimessä."

Engelbrektin katse synkistyi näistä sanoista ja hän loi Hannu Djäkniin kysyvän katseen. Tämä viittasi häntä tulemaan mukaan ja molemmat menivät siihen rakennukseen, johon vaimoille oli tehty leposijat yöksi. Kului muutamia silmänräpäyksiä, ennen kuin he palasivat. Hannu Djäkn oli sillä välin lyhykäisesti tehnyt selon kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja hän puhui vielä heidän taas lähestyessään kartanolla olevaa vierasta.

"Ja nyt, Engelbrekt ystäväni", sanoi hän heidän juuri pysähtyessään, "nyt tiedät kaikki, nyt olkoon sinulla valta määrätä!"

Engelbrekt oli pari sekuntia vaiti ja tällä ajalla hälveni tuo synkkä pilvi hänen kasvoiltaan.

"Olisin tehnyt niin kuin sinä, Hannu Djäkn", sanoi hän sitten, "ja olenpa varma, että sinäkin nyt tahdot tehdä niin kuin minä, koskapa jätät minulle täällä määrääjävallan. Anna taluttaa esiin juhtasi, yhtä monta kuin on rattaita tuolla kirkon luona!"

Kaikki katsoivat kummastuksissaan Engelbrektiin, mutta isäntä viittasi väellensä ja kohta nähtiin hevoset talutettavan tallista. Ne tuotiin siihen, missä Engelbrekt seisoi.

"Kuule nyt sanani ja kaikkien tässä koolla olijain", sanoi Engelbert kääntyen samalla voudinmieheen, jolla oli hopeakoristukset, "ja tämä sanamme tulee sinun kertoa voudille. Nuo vaimo parat, jotka nämä kelpo miehet, Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika, ovat pelastaneet kurjasta äkkikuolemasta, tulevat Jumalan nimessä Ornäsistä palajamaan koteihinsa ja kuninkaan vero heidän muassansa, vaikka Hannu Djäknin juhtain vetämänä. Sillä ne, joita te juhdiksi sanotte, ovat ihmisiä ja ryöstösaalista on se, mitä te kutsutte kuninkaan veroksi. Mutta jos asianlaita on toisin, niin se on kunniallisten miesten valalla käräjissä toteen näytettävä, niin kuin laki käskee. Siksi menen minä, Engelbrekt Engelbrektinpoika, takuuseen sekä juhdista että verosta."

"Ja minä myöskin", lisäsivät perättäin Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika ja hyväksymishuuto kajahti läsnäolijoiden joukosta.

"Kas tässä, mies", jatkoi Engelbrekt, "tässä on sanottavamme voudille; mene nyt matkoihisi."

Mies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili jonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti muistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä hänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi toisten ympäröimänä.

"Maunu!" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui pieni kultakoriste, "Maunu ... kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata raivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea..."

Mies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat vallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun, riuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja toiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.

Mielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois rientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä arkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut Ornäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla oli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja yökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli herännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita onnettomia.

Engelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä sitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.

"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä", virkkoi hän vaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin, tehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti oli päättynyt. "Ajakoon nyt isä Johannes", niin hän lopetti, "sillä hevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on pyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos milloinkaan."

Närkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan kertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi nyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut lautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui ovelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta poistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja tanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään pohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.

Äiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin untansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken oli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen tähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.

"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin", sanoi hän, "viime vuonna juhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig, että sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi. Silloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi."

Poika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti silmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen jälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja lähteäkseen.

"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?" kysyi Hannu Djäkn. Saattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä kauppalaivoilla Köpenhaminaan.

"En, matkani pitää Tukholmaan päin."

"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan korville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin Agneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan voudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta."

"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?"

"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa, mutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se todisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole meidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan on."

Kunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä oli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.

"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?" huudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi ollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. "Näetkös, minä tunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt."

"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä", ilmoitti Pietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään tätä nimeä mainitessaan.

"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen julmuuksistaan", puuttui puheeseen Engelbrekt, "mutta en koskaan ole kuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen teidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte."

"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina", jatkoi Hannu Djäkn. "Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin kivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet ja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä poikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt; he olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan."

Suurella vaivalla oli tuo vahva mies saanut levollisesti nämä sanat sanotuksi, mutta ikään kuin vahinkoansa korvatakseen joutui hän taas siihen määrään tunteittensa valtaan, että hänen täytyi nostaa käsi silmilleen ja melkein nyyhkytykseltä kuuluva huokaus tunkihe hänen rinnastaan.

"Tuo vanha talonpoika", jatkoi hän sitten, "oli isäni naapuri ja ystävä ja poika oli ystäväni; minä olin hänelle henkeni velassa, sillä hän on kerran pelastanut henkeni ja nyt he molemmat olivat siinä petojen saaliina. Kirous ja tuho noille ulkomaalaisille voudeille!"

"Amen!" sanoi Engelbrekt ja tarttui ystävänsä käteen. "Mutta usko minua, Hannu Djäkn, heidän päivänsä ovat luetut, olipa sitten Gullspånginkidutusta minun tielläni tai ei ... heidän päivänsä ovat luetut."

Vähän aikaa sen perästä istui Engelbrekt ratsunsa selässä ja ratsasti pois Ornäsistä. Juuri tullessaan maantielle kohtasi hän vanhan Uivin isoine nuijineen. Ukko oli nojallaan erästä kiveä vasten ja näytti odottelevan isäntäänsä.

"Etkö siis tahdo vanhusta mukaasi, Engelbrekt?" kysyi hän, kun Engelbrekt pysähtyi hänen eteensä.

"En, Ulvi ystäväni, sinun tulee hoitaa taloa ja kotia, sinun ja isä Johanneksen!"

"Olethan sekä yöllä järvellä että äsken täällä taistelussa noiden roistojen kanssa nähnyt, etteivät ukon käsivarret ole kangistuneet. Isäsi ja minä olimme kuin veljekset, ja jos sinulle mitä tulee enkä minä ole muassasi, kuinka olen sitten kohtaava isääsi kerran..."

"Vaikkapa niinkin kävisi, Ulvi, niin mitäpä siitä? ... olenhan ennen sinua isäni luona..."

"Jää hyvästi sitten", sanoi ukko ja nosti nuijan olallensa, "ja Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt!"

Engelbrekt pusersi ystävällisesti vanhuksen kättä. Sitten hän ajoi joutuisasti tielle ja kaikkosi vanhuksen näkyvistä. Ukko jäi paikoilleen ja katsoi pensaaseen, jonka taakse isäntä hävisi, ikään kuin olisi odottanut saavansa vielä nähdä rakkaan isäntänsä vilahtavan esiin sen takaa. Saattoihan hän katua, saattoihan hän tulla ja viitata kädellään, ja silloin tahtoi Ulvi olla saapuvilla.

Mutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä kuulunut.

II.

Ratsastavat haamut.

Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.

Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut. Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen nimensä niistä "garpeista" -- sillä nimellä meillä saksalaisia keskiajalla mainittiin -- jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v. 1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi v. 1396.

Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta -- jossa Åke Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia -- souti hänet poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan, oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.

Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.

Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie kulki läheltä Broddbytä.

Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran, että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.

Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus...? Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa -- niin oli heidät nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.

Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.

Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia, ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.

Täällä sijaitsi _Väsbyn_ vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä heidän alottamaansa linnanrakennusta.

Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut asian laita.