Part 13

Engelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin, joka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.

"Tällä on murha-ase kädessään", vastasi hän, "tuo nuorukainen on aseeton."

"Niinpä on siis", jatkoi ammatinvanhin, "lybekkiläinen veljemme rikkonut kuninkaan rauha-valaa vastaan, eikä ainoastaan sillä, että on paljastanut aseensa, vaan vielä enemmän sillä, että on ryhtynyt verityöhönkin ammattiveljeänsä vastaan. Sen tähden hän, niin kuin pyhä ammattikuntamme säätää, jääköön kostamatta. Viekää pois tuo kuollut ruumis rehellisten miesten ja naisten näkyvistä."

Ja neljä veljeä otti kauppiaan ruumiin ja kantoi sen ulos takaportista, joka kartanolta vei viereiselle vuorelle päin.

Engelbrekt oli sillä välin taas mennyt nuorukaisen luokse. Sinipukuinen neitonen oli repinyt takin hänen päältänsä ja pannut liinan monin kerroin haavalle sekä sitonut sen kiinni sinisellä vyöhyeellään. Engelbrekt kumartui, mutta astui kohta askelen takaperin tuntiessaan kreivintyttären.

Suruvoittoinen hymy vakavilla kasvoillaan katsoi hän tyttöön. Hän näytti tahtovan sillä sanoa, että kaikki ponnistukset olivat turhat.

Mutta Agnes katsoi häneen ja kuiskasi tuskin kuultavasti:

"Hän elää!"

Engelbrekt nosti varovasti nuorukaisen, joka makasi suullaan, ja pani korvansa hänen huulilleen.

"Kunnon veljet ja sisaret", sanoi hän sitten, täydelleen hilliten itsensä ja sen kautta myöskin kyeten pitämään huolta siitä tytöstä, jonka rakkauden Hermaniin hän aavisti, mutta jonka maine olisi ollut hukassa, jos hänet olisi täällä tunnettu, "kasvattipoikani ei ole kuollut. Murhamiehen käsi ei ole osannut oikeaan. Rikkaan Belgstingin tytär on häntä säikäyttänyt. Elköön sen tähden tämä surullinen tapahtuma teitä kauvemmin häiritkö. Jumalan pyhimysmalja odottaa. Juokaa se ja antakaa juhlan päättyä laillisesti. Minä voin kyllä pitää huolta haavoitetusta veljestänne."

Kaikkien mielestä tämä oli oikein. Kaikki tiesivät myöskin, että tuon henkipaton vuoritilallisen tytär oli viety Engelbrektin taloon. Sen vuoksi tuntuikin Engelbrektin selitys luonnolliselta, kun hän sanoi tuon mielipuolen Kirstin tulleen kokoushuoneen kartanolle ja ilmestymisellään säikäyttäneen murhamiehen.

Ammatinvanhin ja ammattiveljet menivät selityksen saatuaan tupaan ja veljet ja sisaret seurasivat heitä. Vihdoin oli iso pihamaa tyhjä ja Engelbrekt seisoi yksinään murhatun ja kreivintyttären luona.

Ainoastaan yksi veljistä oli jäänyt. Se oli Susipihan Björn.[16]

"Kyllä käsitän sinut, Engelbrekt", sanoi hän ja otti Engelbrektiä kädestä, "sillä minä tunnen Belgstingin tyttären; mutta mitä sinä ja minä tiedämme, sitä ei enää kukaan muu tiedä. Salli minun sen tähden auttaa sinua. Hermanisi oli minullekin rakas ja kautta Pyhän Yrjänän,[17] jollei karhuni olisi petollista veljeämme lyönyt hengiltä, niin sen olisi tehnyt Björn itse."

Engelbrekt pusersi hänen kättänsä. Sen jälkeen he ottivat haavoitetun syliinsä ja kantoivat hänet pois kartanolta. Agnes seurasi, kenties tajuttomampana kuin karhu, joka astui hänen rinnallansa aivan isäntänsä jälessä.

TOINEN JAOS.

Matka kuninkaihin.

I.

Yö Ornäsissä.

Noin viiden neljännespeninkulman päässä Falunista on vanha rälssitalo, jonka nimi erikoisesti kajahtaa jokaisen ruotsalaisen korvissa ja ikään kuin johtaa hänen mielensä menneisiin aikoihin, jolloin hänen nuorta uljuutta uhkuva kansansa raivasi itselleen tien valoon ja vapauteen. Se oli Ornäs.

Talo on kauniilla paikalla ja siitä näkyy iso Runn-järvi sekä muuan sen lounainen selkä, jota sanotaan Öje-järveksi. Se sijaitsee ylängöllä, pienellä niemekkeellä, joka pistää mainittuun Oje-järveen, ja on siten kahdelta puolen veden ympäröimänä. Pohjoista kohti aukenee kauniita lehtipuisia laaksoja ja koillisessa kohoaa Or-vuori, josta talo kuuluu saaneen myöhemmän nimensä. Ollaan näet tietävinään, että talolla alkujansa on ollut nimenä Bergsnäs ja että Arendt Pietarinpoika, sama mies, joka aikoi pettää Kustaa Eerikinpoika Vaasan, oli muuttanut nimen. Vanhana todisteena on kuitenkin muuan laamanninoikeuden tuomio, joka mainitsee erään Ornäsin Ilianin olleen v. 1268 todistamassa Aspabodomin kauppaa, josta siis näkyy että Ornäsin nimi on kolme vuosisataa Arendt Pietarinpojan aikoja vanhempi.

Kustaa Vaasa on tehnyt Ornäsin nimen historialliseksi nimeksi. Mutta Ornäsillä on sitä paitsi omalta osaltaan puoli, joka antaa sille arvoa. Talon muinainen päärakennus on näet aivan samassa kunnossa kuin Kustaan päivinä, jolloin Arendt Pietarinpoika naidessaan Barbo Stigintyttären tuli talon omistajaksi. Lähiseutuineen tarjoaa se nähtäväksi niin sanoaksemme palasen elävää todellisuutta pohjolan olosta ja elämästä viidettäsataa vuotta takaperin. Jykevistä, veistämättömistä hirsistä raketut seinät, pitkin koko rakennuksen pituutta ulottuva luhdinkäytävä, joka täällä on seinitetty ja varustettu pienillä ikkunarei'illä, ulkonevaksi rakennetut samalla tapaa seinitetyt kiertoportaat, jotka talon itäisen pitkän puolen keskipaikoilta nousevat luhdinkäytävälle, sisushuoneet paljaine hirsiseinineen, joille juhlatilaisuuksissa ripustettiin seinäpaperit -- kaikki on samanlaista kuin ennenkin. Yksityisten miesten rakkaus se on tämän ikivanhan muistomerkin -- ja se ei ole muistomerkkinä ainoastaan Taalainmaalle, vaan koko Ruotsille -- yksityisten miesten huolenpito ja kulutukset ne ovat voineet säilyttää tämän muistomerkin meidän päiviimme. Sata vuotta sitten oli talo hoidon puutteesta joutua rappiotilaan, kun Ornäsin silloinen omistaja, muuan kamreeri Jaakko Brandberg, pani sen kuntoon, kuluttaen siihen 12,000 talaria kuparirahaa. Se oli suunnaton summa verrattuna siihen, minkä kuningas Fredrik samaan aikaan määräsi samaan tarkoitukseen.[18]

Mistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei kuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä tekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä seinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan, jos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on piirretty muutamaan niistä.

Tähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin vaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin, olleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut Ruotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä rikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin aikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin Greger, Tunan pitäjässä.

Ornäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan Jönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.

Hän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton Hannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä tilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan korjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä siihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla Tivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli aikeissa ostaa maata.

Eerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa, Ornäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat olivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo tervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi huomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat miehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin vastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen aikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä puolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla miten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään korupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme, sovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se sykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen ulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen alla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei haittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa sydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.

Kohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika juoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla. Ankaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka reippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?"

"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan", vastasi poika.

"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä miehiä!"

Vieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja katsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti vierasta silmiin.

"Ainoako poika tämä on?" kysyi vieras.

"Ainoa elossa oleva", vastasi isäntä.

"Ja sinä näytät minusta siltä", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi todella pojalle, "että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa..."

"Sen tahdonkin tehdä", vastasi poika, "niin totta kuin nimeni on Stig Hannunpoika."

"Pidä sanasi, poika", tarttui isä puheeseen, "ne ajat eivät ole kaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa..."

"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi käy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita. Minusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja tarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen."

"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme... Täällä täytyy tarmokkaasti toimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle semmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava."

Ornäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti edes takaisin huoneessa.

Tällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu pysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.

"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi pyöreän hattunsa päästään.

"Kuka olet, mies, ja millä asialla?" tiuskasi Hannu hänelle.

"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta", vastasi renki. "Olen ratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja hänen aseenkantajalleen Herman Bermanille."

"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai vielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä huolta itsestäsikin! -- Minnekkä on isäntäsi menossa?"

"Kaukaa lienet kotiisi saapunut", vastasi renki, "kun et tiedä, mitä jo joka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa kuninkaihin kantamaan voutia vastaan."

"Kuninkaihin!" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.

"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä", selitti renki, "mutta koska vouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden..."

"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä siihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin tahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva kukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä tästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut kotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen ... vaimo, kaada tuopillinen olutta miehelle!"

Ja miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime tapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli savustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti oli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä siitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään pitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin selitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi mitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen hyväksyneet.

Sisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat miehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka yhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua puhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä, tukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta paljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun Ornäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja kohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin tulijan henki olisi ollut kysymyksessä.

Tulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä saivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin palvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.

"Jumalan rauhaa, Hannu Djäkn!" sanoi tämä, "hevoseni kaatui tässä lähellä ja minä aioin pyytää sinulta toista, mutta nyt, arvelen ma, en tarvitsekkaan pyytää. Sinulla, Pekka, on täällä kaksi Engelbrektiä varten, minä otan niistä toisen."

Renki katsoi hämmästyneenä munkkiin eikä saanut sanaakaan suustansa.

"Mikä sitten on hätänä", kysyi Hannu Djäkn, "onko itse paholainen kintereillänne, hurskas isä, koska ajatte, niin että hevoset kaatuvat. Jos taisteluun miestä tarvitaan, niin luottakaa minuun ja myöskin tähän Pietari Ulvinpoikaan Vermlannista, me tahdomme molemmat seurata teitä!"

"Kiitos, kiitos, kunnon miehet", vastasi munkki, "matkani maksaa enemmän, kuin nyt sanoakkaan saatan ja enemmän kuin kymmenen hevosen hinnan. Sano vaan Engelbrektille, kun hän huomenna tulee, ottaneeni hänen toisen hevosensa ja anna hänelle omistasi sijaan. Kenties tapaan hänet sittemmin ja voin antaa hevosen takaisin. Jumalan rauha olkoon teille!"

Näin sanoen munkki läksi huoneesta ja riensi kartanolle. Miehet seurasivat häntä kuitenkin, koska heidän oli vaikea käsittää tätä munkin lentoretkeä; hän kun oli jo vanha mies eikä kaiketi harjaantunut istumaan hevosen selässä. Kartanolle tultuansa he kuitenkin näkivät munkin taluttavan ulos toisen mainituista hevosista ja viskautuvan satulaan sellaisella notkeudella ja voimalla, ett'ei kukaan olisi voinut uskoa hänessä siihen miestä olevan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hävinnyt ja tuon nopean hevosen kavionkopse tuntui etenevän maantielle päin.

"Tuo munkki on istunut hevosenselässä ennenkin, vaikka onkin munkki", sanoi silloin Hannu, "mutta jos mielesi on kuin minun, Pietari Ulvinpoika, niin menemme maantielle kävelemään. Veri kiehuu suonissani, minä en voi mennä levolle!"

"Entä huominen aamutyömme?" kysyi Pietari Ulvinpoika.

"Ellen erehdy", sanoi Hannu, "niin tänä yönä on käymässä ajo, joka on suuremman arvoinen kuin tuumaamamme huomisaamun tehtävä. Käsken kuitenkin palvelijani laittautumaan valmiiksi, sitten saa Engelbrekt, kun huomenna tulee, päättää asian."

Hannu Djäkn meni sen jälkeen palvelijain tupaan, joka oli erityisessä rakennuksessa, avasi oven ja antoi siellä oleville miehille käskyt, jonka jälkeen hän ja vieras jatkoivat kulkuansa maantielle päin, joka vähän matkaa alapuolella Ornäsiä kulki Torsångiin. Jonkun matkan päässä seurasi Engelbrektin renki. Myrsky kulki tuimasti rajuten halki seudun, mutta kuu paistoi kirkkaana taivaalta.

Päästyänsä maantielle he kääntyivät vasemmalle. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin kavioin kopinaa taas kuului korviin. He pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni kuului pohjoisesta päin ja selveni hetki hetkeltä, sillä tuuli kävi pohjoisesta ja toi äänen mukanansa. Sieltä oli siis ratsastaja lähestymässä.

"Useampiakin näyttää tänä yönä ratsastavan etelään päin Vartiovuorelta", tuumaili Pietari Ulvinpoika.

"Mutta jos tällä, joka nyt on tulossa, on sama matkanmäärä kuin munkilla", virkkoi Hannu Djäkn, "niin näyttääpä hän tulevan myöhänlaiseen."

"Ei hän näytä pitävän niin suurta kiirettä kuin munkki", vastasi Pietari Ulvinpoika, "mutta kovemmin hän kuitenkin näyttää ajavan kuin se, joka vaan pyrkii kotiin myrskyä pakoon."

"Vaikkapa niinkin olisi, kuin sanotte", virkkoi renki, "että sillä ratsastajalla, joka lähenee, olisi sama matka kuin isä Johanneksella, ja vaikka hän tietäisi tämän olevan hänen edellänsä, niin hän ei kuitenkaan koskaan häntä saavuttaisi. Isä Johannes otti Herman Bermanin hevosen ja Brandin laista juoksijaa ei löydy kenenkään tallissa koko Taalainmaassa, tokkopa löytynee koko Ruotsin valtakunnassakaan."

"Hevonen kyllä on hyvä, mutta kestääkö isä Johannes itse semmoista ajoa, mikä hänellä nyt näyttää olevan mielessä?" kysyi Ornäsin isäntä.

"Siitä en tiedä mitään sanoa", vastasi renki, "mutta se vaan on varmaa, että jotakin tärkeätä on tapahtunut minun lähdettyäni Vartiovuorelta, koskapa isä Johannes itse on noussut ratsaille eikä ole ketään muuta asioilleen lähettänyt."

Tällä välin jatkoivat miehet kulkuansa etelää kohti Torsångin kirkolle päin. Mutta pohjoisesta päin tuleva ratsastaja läheni lähenemistään ja kohta kuului kavioin kopina niin läheltä, että miehet seisattuivat häntä odottamaan ja antaakseen hänelle tietä.

Ja ratsastaja tuli. Hänellä oli iso ja vahva hevonen, mutta itse hän oli pieni ja hento kasvultaan. Ollessaan ihan näiden kolmen jalkamiehen kohdalla, joista Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika seisoivat toisella puolella tietä ja Engelbrektin renki toisella, seisautti hän hevosensa.

"Jumalan rauhaa, hyvät miehet!" tervehti hän lempeällä äänellä.

"Jumal' antakoon!" vastasivat miehet.

"Tuolla on kaatunut hevonen tien vieressä vähän matkan päässä", sanoi taas ratsastaja, "tunnetteko sitä ratsastajaa, jolla tänä yönä on ollut niin kiire, tai oletteko ehkä nähneet hänet?"

"Me tulemme minun talostani, tästä läheltä", vastasi Hannu Djäkn, "emmekä ole mitään semmoista nähneet."

"Oletko sinä sitten se Jönsin-sulaton Hannu Djäkn?" kysyi ratsastaja.

"Niin, se on nimeni! Et siis ole outo näillä seuduilla?"

Ratsastaja aikaili ja hänen vilkas katseensa lensi miehestä mieheen siinä tiensyrjässä.

"Tämän seudun", vastasi hän, "tunnen hyvästi ja miehet myöskin; jos eläimet yhtä hyvin tuntisin, niin olisi hyvä. Jollen erehtynyt, niin luulin kuitenkin nähneeni hevosen Engelbrektin tallissa Vartiovuorella. Eikö siis mies, joka sillä on ratsastanut, ole poikennut teille Ornäsiin?"

"Näillä seuduin on muitakin taloja kuin minun", vastasi Hannu Djäkn, "ja jos hevonen on kaatunut, niin eipä mahtane miehestä olla suurta haittaa. Minun tallistani ei ole yhtään hevosta lähtenyt siitä pitäen kun yöllä tulin kotiin."

Nämä sanat näyttivät tyydyttävän. Hoikka ratsastaja kannusti hevostansa ja hävisi eteläiseen suuntaan. Nuo kolme miestä jatkoivat verkalleen kulkuansa.

"Tuo oli siis toinen", sanoi Pietari Ulvinpoika.

"Ja vielä oikeata lajia", vastasi Hannu.

"Tunsitko sitten hänet?"

"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma."

Sen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat sanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen peninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä rattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja kaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta ikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista, jotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden toista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului iloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä pilalauluja.

Mutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja, puolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi raivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi luullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä huokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran yhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta lähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän surkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.

"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi", sanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.

Ytimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa tuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi vastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.

He riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja josta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä perille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat tieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.

Joukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti käsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein kohotti sitä korkeutta kohti.

Hannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä kulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli määrä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen pantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset jonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista, joiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin vaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki lähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta vielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat raskaina.

Täällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran aaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta kuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein uupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.

Hänen valitushuutonsa se myrskyn pauhinan lävitse oli tunkenut miesten korviin. Mutta eipä vaan yksin hänen huutonsa valittanut, koko hänen olentonsa, kuollut lapsi ojennetuilla käsivarsilla, oli kuin kangistunut valitushuuto oikeuden herralle. Yksin nuo kovakiskoiset miehetkin heltyivät tämän nähdessään ja kyyneliä kimalteli heidän parrassaan, kun kääntyivät pois päin.

Pietari Ulvinpoika sivalsi miekkansa tupesta ja aikoi rynnätä tupaa kohti. Mutta Hannu tarttui häntä käteen.

"Ei, ei"; sanoi hän, "odota Pietari, minä nyt tiedän paremman neuvon. Me otamme vaimot mukaamme ja viemme heidät minun kotiini. Tahdonpa sitten nähdä, kuka uskaltaa ne sieltä ottaa, niin kauvan kuin Hannu Djäkn kykenee miekkaa käyttämään. Antakaa rosvojoukon huvitella tuolla olutkapakassa. Sitä parempi, jos he eivät tiedä, mihin heidän vankinsa ovat joutuneet; siitä he saattaisivat saada kyllä tarpeellisen ylimääräisen kestityksen jälestä päin."

Vaimo parat olivat kuunnelleet miesten puhetta ja olivat kaikki nousseet pystyyn.

"Te olette ymmärtäneet oikein", sanoi hän, "tulkaa mukanani talooni. Siellä teitä odottaa lämmin tupa ... kyllä minä seurauksista vastaan. Mutta ei mitään hälinää, yksittäin, tästä pitkin maantienojaa ... joutukaa."

Myöskin äskensyntyneen poloinen äiti oli ymmärtänyt miesten hyvän tarkoituksen. Hän koetti nousta seisomaan, mutta ei kyennyt, hän vaipui takaisin maahan.

"Ota hänet syliisi, mies", sanoi silloin Hannu ja viittasi rengille, "minä otan lapsen ja minä tahdon olla viimeisenä miehenä tällä retkellä."

Ja kaikki kävi, niin kuin Hannu Djäkn tahtoi. Renki kulki edellä kantaen pyörtynyttä vaimoa, sitten toiset, yksittäin, ja viimeisinä Hannu ja Pietari Ulvinpoika. Kaikki olivat vaiti ja myrskyn pauhina ja virran kohina estivät sitä paitsi kuulemasta heidän askeliansa, silloinkin kun jalat polkivat kovaa maata.

Noin tunnin perästä istuivat nuo viluiset ja nälkäiset vaimo parat muutamassa Ornäsin talon huoneessa roihuavan takkavalkean ääressä ja isäntä ja hänen vaimonsa kävelivät jakelemassa ruokaa ja olutta.

"Nyt saatamme nukkua rauhassa", sanoi mies sitten, kun hän ja hänen vaimonsa olivat päässeet makuuhuoneeseensa, "tulipa tästä sitten mitä tulikaan."