Part 12

"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani ... olin aikonut ne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt Engelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän seurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun jättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan. Elkää ymmärtäkö minua väärin -- tätä sanoessaan hän loi silmänsä kainosti maahan -- olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni kirstu... Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!"

Herman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen olento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi ollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka johtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki tämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan häntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.

"Vielä on aikaa", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, "vielä on aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä ennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin ammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni kokoushuoneen pihalle... Teidän täytyy nähdä se..."

Näin sanoen nousi kauppias seisoalleen ja astui aitausta kohti. Herman oli kahden vaiheella, mutta sitten hänkin nousi ja seurasi.

Eteiseen päästyään he kohtasivat toimitsijamiehen, joka tuli alhaalta kellarista.

"Jos teillä on jotakin toimittamista veljet", sanoi tämä, "niin joutukaa, sillä kohta juodaan malja Pyhälle ristille ja Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin muistolle."

"Paljoa ennen sitä olemme jälleen täällä", vastasi kauppias ja otti Hermania kädestä.

Toimitsijamies hävisi saliin ja nämä molemmat miehet riensivät poikki eteisen ovelle, joka sieltä vei pihalle.

Heidän kulkiessaan kappelimäelle päin antavan oven ohitse kuului sieltä, kuin sitä olisi kolkutettu. Herman pysähtyi ja aikoi avata oven, mutta kauppias veti hänet mukaansa.

"Myrsky se ovea tempoo", sanoi hän, "elkäämme turhanpäiten menettäkö aikaa!"

Herman piti tätä varsin luultavana ja kohta he seisoivat pihamaalla. Oli äsken lakannut satamasta, mutta myrsky oli yltynyt hirmumyrskyksi. Pilvet lensivät huimaa vauhtia taivaalla ja niiden lomista paistoi kuu. Nopein askelin astuivat miehet pihamaan poikki, kauppias edellä ja Herman kohta perässä.

Heidän päästyänsä pihamaan reunaan, mihin kartanonasemaa ympäröivä lauta-aita heitti synkän varjon, pysähtyi kauppias.

"Tässä se on", sanoi hän.

Herman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu tuvan luota.

Herman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen vierellänsä karhun.

Mutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin tikarinpisto.

Murha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama kirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet iskussaan hairahtumaan.

Kauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan naisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista -- tämä oli viimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui sekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin muistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä, mutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja meni tainnuksiin.

* * * * *

Voudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi raskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan haihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se onnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa mietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö hän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka uhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai tekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen Hannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa valittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes päätöksen purkaminen on mahdoton.

Täällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi voudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran tekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin mahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa, johon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.

Ja kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi hymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän tänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka sentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka herättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee päiväpaisteessa.

Juuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta tuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain syrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja ääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa avautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä kuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.

He pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille Kirjuri-Martti.

"Suokaa anteeksi, ankarat herrat", sanoi hän, "että tulemme rauhaa häiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä mies..."

Kirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti pystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki käsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia katsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.

"Ha-ha-ha", nauroi hän sitten, "mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä tavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?"

Munkki osotti sormellaan Marttia.

"Miten on asian laita?" kysyi vouti tältä.

"Näin paterin", vastasi Martti, "palvelijatuvan ovea kerran avattaessa ja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin viittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät kanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös. En erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään kysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin tuotin hänet teidän eteenne."

"Hyvin tehty, mies", sanoi vouti, "mutta rauhoitu, tällä kertaa erehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi tupaan takaisin."

Martti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.

"Eikö teillä ole mitään muuta käskettävää?" kysyi tuo nöyrä Martti.

"Ei, ei ole ... hyvin ovat asiat sillänsä", vastasi vouti.

"Siis tunninko perästä?"

Vouti nyökäytti myöntäen päätänsä ja sillä läksi Marttikin.

"Ja nyt, kunnianarvoisa pateri", sanoi sitten vouti tälle, "saatatte kai kirvoittaa kielenne kantimia? Hyvä ystävä on aina tervetullut, sen tähden en nyt kysykkään asiaanne!"

"Tahdoin vielä kerran tavata teitä", vastasi munkki, "ja hankkia varman tiedon siitä, tokko tosiaankin aiotte seurata neuvoani. Vaara väjyy, missä sitä vähimmin aavistatte, ja ylenkatseenne teki minut levottomaksi."

"Kuulitteko, mitä tuo mies ennen lähtemistään sanoi ja mitä minä hänelle vastasin?"

"Sen kuulin!"

"No niin, Martti menee lähettinäni kuninkaan puheille ja tunnin kuluttua hän nousee ratsaille."

"Jos niin on asian laita", vastasi munkki, "niin sitten minulla ei ole mitään enempää teille sanomista."

Voudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä siinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Myöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän oli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi aikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja istuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään kuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin laittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.

"Kuulinko oikein, vouti", huudahti hän, "aiotteko jo tänä yönä lähettää sananviejän kuninkaan luokse?"

"Aion kyllä", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, "saattaako se teitä ihmetyttää?"

"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin, luulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä. Mutta juuri tänä yönä..."

"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään iltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta voittehan yhtä hyvin itse ... kas, tuo kunnianarvoisa isä on hävinnyt...!"

Niin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen avannut oven ja hävinnyt.

"Menköön", jatkoi vouti, "hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat minusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen tähden pitäköön kernaasti omituisuutensa."

"Johdattiko hän teidät hyville jälille?" kysyi kreivi.

Vouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei Engelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä. Enemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin lähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli tulossa.

"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen antamansa tiedot jouduttivat päätöstäni."

"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet levottomaksi..."

"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä heistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle, joka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin vähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen..."

"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani, lähettää lentolähetin kuninkaalle?"

"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä kuninkaan puheille!"

"Aina valpas, aina onnellinen", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa, vaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä silmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.

Vouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan maistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään Richissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta läsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin ja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.

Kreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä pakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän kohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät sitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi huonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua sisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.

Hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni", sanoi hän lyhyeen ja vakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian käsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, "sallikaa minun pyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin minun täytyi jättää hänet yksikseen."

Richissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.

"Ruprecht", sanoi silloin kreivi, "tiedäthän missä P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone on?"

"Tiedän!"

"Riennä sinne ja laita niin, että saat tavata Engelbrektiä sekä anna hänelle tämä kirje!"

Kreivi kävi istumaan pienelle penkille lähelle erästä kynttilää, joka valaisi pientä hopeista neitsyt Maarian kuvaa. Pyhä neitsyt näytti katsovan häneen, mutta hän ei sitä huomannut, eikä sitäkään, että rukousrahi oli kosteana kyynelistä. Hän otti palan paperia ja kirjoitti sille muutamia rivejä, taittoi kokoon kirjeen ja antoi sen uskolliselle palvelijalleen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "On hyvin tärkeätä, että Engelbrekt saa tämän kirjeen niin joutuin kuin mahdollista. Mutta ole varovainen, elä herätä mitään tarpeetonta huomiota. Pidä varalla, kun Engelbrekt tulee ulos kokoustuvasta. Ole ennen kaikkea varovainen täältä kartanolta lähtiessäsi."

Palvelija nyökäytti päätänsä ja kiiruhti ulos. Kreivi jäi hetkiseksi istumaan penkille, mutta hänen ajatuksensa olivat kokonaan kuninkaassa ja voudissa ja hänessä, jolle hän äsken oli kirjoittanut.

"Onpa sentään tähdellistä", mutisi hän hiljaa itsekseen, "että kuningas saa kuulla totuuden!"

Sitten hän nousi seisomaan ja meni takaisin suureen saliin, jossa vouti parhaillaan Richissa rouvalle vakuutteli olojen oivallisuutta Tanskan saarilla; siellä kun herrasmiehet saattoivat elää ja huvitella tarvitsematta alinomaa oikeudettomilta talonpojilta kuulla muistutuksia laista ja taaskin laista.

Tuskin oli kreivi sulkenut oven, kun hänen tyttärensä syöksähti ulos peremmästä huoneesta. Hänellä oli yllänsä sama taivaansininen hame kuin edellisenä päivänä Säterin kuninkaankartanossa, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei ollutkaan. Tämän päällä riippui irrallaan hartioilla väljä viitta, ikään kuin surupukuun verhoamassa tuota vaaleata olentoa. Agnes oli mitä tuskallisimmassa levottomuudentilassa. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen valtasuonensa tykyttivät, aivan kuin hän olisi ollut ankarassa kuumeessa. Silmissä paloi omituinen kiilto. Ne olivat itkeneet katkeria ja tuimia kyyneliä, mutta nyt ne olivat kuivat, ja lujuutta ja päättäväisyyttä oli huomattavana sekä näissä että jokaisessa noiden ihmeen ihanain kasvojen piirteessä.

Hän pysähtyi hetkiseksi Maarian kuvan eteen, heittäytyi polvilleen rukousrahille ja kuiskivin huulin hän rukoili pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua.

Muistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean tiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta nuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä vastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet vaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi hänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän oli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.

Ihmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa; nyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet samat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja rakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina samanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä värivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa olla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki samassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen mieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia on toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin rukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin muinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään muutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin versoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä taivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole päästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa kukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen lapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien silmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on jälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha ovat vallalla.

Agnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka hän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä oli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista uhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle suurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli niin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa, miksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle, mikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut näyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin suoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei, Engelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän näki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas toisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja levottomuutta.

Ja niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä keskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi kummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia juttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet todistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen ilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt päättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan isällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä oikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus päätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko maailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle korkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei koskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen silmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut mahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että salaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli välttämätöntä.

Ja kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!

Jo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka kynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa rakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli ammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen levottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään, jolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon uljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa katsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai vaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties kuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että hiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen puheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli syrjäyttämässä hänet.

Hän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen päänalaisen kyynelillään -- mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut paikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta hänen kuvansa oli tehty.

Silloin leimahti valoa hänen sieluunsa. "Minä pelastan hänet itse!" oli yhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona. Ja kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän sykki kuumeisena.

Hän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut vastausta.

"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti", vastasi Agnes. "Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon läheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä kaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata kysymyksiisi."

Ja näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.

Tällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva meni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän päällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.

Vielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi hän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja suuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja avasi oven. Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili ympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden monien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli palvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen sivuitse.

Kohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin hevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.

"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle", kuuli hän äänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.

"Vouti saa kai palkita vaivat", kuului toinen vastaavan. "Tämä on paras juoksija voudin tallista!"

Enempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua pilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi valaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen voimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni voudintalosta.

Hän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja kokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.

Hän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia hiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti, hiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua sisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa hetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli sisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.

Hermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin korvillaan kuuli.

Kuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon hennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi hänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun hänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja siirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se oli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi portaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.

Mutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat kuulumasta.

Silloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni. Hän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut puhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät kartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.

Alhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi ääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.

Samassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja hän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.

Häntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat kalpeat.

"Mitä haet, sisar?" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.

"Näin kaksi miestä menevän kartanolle", vastasi Agnes, "missä on toinen?"

"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä maailmassa!"

Ja näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.

Tuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin karhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu. Kalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina turhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta seurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.

Silloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne taukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle tulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.

Veljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa oli häiritsemässä.

Mitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa. Ensiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu loikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen ruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.

Engelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja katsoi tulisoihdun valossa kuollutta.

"Herman!" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen rinnastaan.

"Herman Berman!" toistivat kaikki ympärilläseisojat.

"Kuka on murhamies?" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.