Part 11

"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu, hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen vakoojiansa."

"Hyvä, sen teen... Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun lähtevän vasta huomenna?"

"Niin on sanottu voudin tähden..."

"Ymmärrän ... ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."

Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista, tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut paikkakunnalle.

Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.

"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia, jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."

"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.

"Teitä ja matkaanne..."

"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."

"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista aikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on ryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä suurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen saamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista keskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta keskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee, ja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena."

"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen yrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa. Mutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella mielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi. Mutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?"

"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta päivällä...?"

"Kyllä näin!"

"Hän oli voudin urkkijoita..."

"Sen tiesin ... minä tunsin hänet!"

"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla vastaanne, myöskin oli niitä?"

"Lydert Rosenbryggekö?"

"Se oli hänen nimensä, luulen ma... Hänen nimensä on minulle vanhastaan vastenmielinen."

Hannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä eikä muistella sen omistajaa.

"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."

"Ei kummankaan!"

"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"

"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin. Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa...? Tämä pyysi nuorukaisen tulemaan kauppapuotiinsa."

"Ja vouti...?"

"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa, johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli kuullut ja nähnyt."

"Mutta entä Lydert?"

"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi. Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."

"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"

"Eipä!"

"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?"

"Minä lähetin hänet... Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi illaksi luokseni voudintaloon... Siten hän toivoakseni on ainakin täksi vuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan."

"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en ainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille kiitollisuudenvelkaan..."

"Kun sitten palvelijani", keskeytti kreivi, "tuli voudin puheille, oli siellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki..."

"Mustamunkkiko?" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.

"Niin, dominikaanimunkki ... hän oli tavattoman pitkä, sanoi palvelijani."

"Johannes, ei ... mahdotonta, mahdotonta", sanoi Engelbrekt, sentään enemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.

"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?" kysyi kreivi.

"Ei, ei ... en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän jotakin kuuli heidän puheestaan."

"Vähän hän kuulikin", sanoi kreivi, "vouti vaan näytti hyvin iloiselta ja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia."

Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen, mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä, että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli sanonut Johannekseksi.

"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille sydämelliset jäähyväiset... Kai matkustatte Tukholman kautta?"

"Niinpä arvelen!"

"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa ... jos tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"

"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."

Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:

"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään...!"

Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin Östanfors-jokea.

Hetken kuluttua tuli Herman.

"Oletko nähnyt pateria?" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.

Nuorukainen vastasi myöntävästi.

"Ja missä...?" kysyi taas Engelbrekt turhaan koettaen salata levottomuuttaan.

"Olen nähnyt hänet tänään kummallisilla teillä", vastasi nuorukainen.

"Mitä tarkoitat?"

"Vähän aikaa sitten näin hänen menevän voudin luokse tuonne harjulle. Hän oli hyvän aikaa sisällä. Minä aioin odotella hänen takaisintuloansa, mutta silloin tuli tuo saksalainen rihkamakauppias ja pyysi minua mukaansa ammattikunnan tupaan, jossa toivoi tavattavan tänä iltana. Hän ei ollut täällä Vartiovuorella ennen ollut..."

"Entä pateri, Herman?"

"En voinut viivytellä kauvempaa, se olisi voinut synnyttää epäluuloja. Minun täytyi seurata kauppiasta!"

"Ja etkö sen jälkeen ole häntä nähnyt?"

"Näin, juuri nyt kotimatkalla!"

"Ja mitä hän silloin sanoi...?"

"Ei mitään!"

"Ei mitään ... minä en sinua ymmärrä!"

"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli vastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin syrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä pienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle..."

"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?"

"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän vastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa, nyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä ja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut mitään, nyökäytti vaan päätänsä."

Engelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja sitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan kiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle laskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa. Tällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen. Hänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata hänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.

"Hetki lähenee", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota tämä nojasi pöytään, "tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai lähdetkö sieltä matkalle?"

"Niin minä aioin", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa käteen, "aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme kokouksesta järvelle... Onko Ulvi lähtenyt?"

"On, hän on mennyt!"

Engelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen vaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa perään siveli partaansa.

"Eikö sinulla sitten ole mitään minulle sanottavaa, Engelbrekt?" kysyi vaimo.

"Voi, vaimo, vaimo", puhkesi taas Engelbrekt sanomaan, ikään kuin heräten niistä ajatuksista, jotka häntä pitivät vallassaan, "tänä päivänä on minulla ollut niin paljon puuhaa, että olen tuskin saanut puhua sanaakaan sinun kanssasi, ja kuitenkaan ei kukaan tiedä, milloin tämän jälkeen saamme puhella toistemme kanssa... No, no, elä itke. Kyllä minä tulen terveenä takaisin, luottakaamme Jumalaan..." Tuo vakava mies pusersi rikki pari kyyneltä ja vaimo painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Mutta Engelbrekt nosti hänen päätänsä ja suuteli häntä.

"Rohkeutta nyt vaimo ... sinun tulee pitää huolta kodista ja talosta, ja jos tarvitset hyviä neuvoja niin turvaudu..."

Hän vaikeni yht'äkkiä. Eräs nimi oli päästä hänen huuliltaan, nimi, joka niillä aina, mikäli näytti, tärkeillä hetkillä oli saapuvilla. Mutta nyt hän viivytteli sen lausumista ja hänen silmänsä tuijottivat pitkin huonetta ikään kuin läväistäkseen pimeyden ja löytääkseen valoa. Pitkään hän ei kuitenkaan viivytellyt, ennen kuin jatkoi:

"Ja jos hyviä neuvoja tarvitset, niin turvaudu Pater Johannekseen. Sano hänelle Engelbrektin kerran elämässään epäilleen häntä, mutta pyydä hänen suomaan se anteeksi. Minä uskon sinut ja talon ja kodin hänen huostaansa. Ja nyt hyvästi, vaimo, Jumala ja kaikki pyhimykset sinua suojelkoot!"

Hän suuteli taas vaimoansa. Sen jälkeen hän tempasi hatun käteensä, painoi sen päähänsä ja riensi ulos Hermanin seuraamana.

XII.

P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.

Nuo molemmat miehet astuivat nopein askelin alas sillalle päin ja päästyänsä toiselle puolelle virtaa poikkesivat vasemmalle, nousivat vähitellen harjun rinnettä loitolta sivuuttaen kauppamiesten puodit ja jatkoivat sitten kulkuansa pientä kappelia kohti. Myrsky oli yltynyt ja alkoi sataa. He näkivät kaukaa tulia voudintalosta ja päästyänsä kappelin kohdalle paistoivat myöskin kokoushuoneen tulet heille tervetulijaisiksi. Se sijaitsi kappelin vierellä kohottaen pientä torninhuippuansa korkeutta kohti ja näytti pieneltä lapselta vanhemman sisarensa rinnalla, jona vanhaa kappelia kyllä saattoi pitää.

Tätä suhteellisuutta ei saa pitää ainoastaan ulkonaisena ja satunnaisena, sillä ylimalkaan oli olemassa todella sisällistäkin ja oleellista yhteyttä kirkon ja ammattikuntain kesken.

Molemmat olivat rauhan koteja ja tukia, kirkko ylävämmällä paikalla, ammattikunnan huone taas ikään kuin keskellä maailman melskettä. Kirkko oli se suuri kallio, jolle risti oli pystytetty, veljeshuone äärimmäinen esikartano rauhan temppelissä. Jälkimmäistä kävi suojuksena siirtäminen väkivaltaa ja rikoksia vastaan; se muodosti tosin vaan ulkovarustuksen, mutta jonkun pyhimyksen nimi pyhitti sen.

Mutta ammattikuntain tarkoituksena ei ollut ainoastaan ammattilaisen tahi kauppamiehen elinkeinojen ja toimien suojaaminen ulkonaista väkivaltaa ja häiritsevää oikeudenloukkaamista vastaan, vaan myöskin avun ja suojan antaminen taistelussa sairautta ja köyhyyttä vastaan. Viimeksi mainittu tehtävä olikin todenmukaisesti niiden aikaisempana ja alkuperäisempänä tarkoituksena. Suuri oli niiden merkitys silloiseen aikakauteen nähden. Ne työskentelivät kristillisyyden hyväksi, levittäen rauhaa ja sovinnollisuutta raakoihin ja hillittömiin intohimoihin, lieventäen tapoja ja kohottaen mieliä ylöspäin, alinomaa huomauttaen ylevämpää pyrkimistä ihmisen korkeimmaksi päämääräksi.

Se ammattikunta, joka oli täällä Vaskivuoren juurella, oli pyhitetty P. Yrjänälle. Sitä johti, niin kuin ammattikuntia ylimalkaan, ammatinvanhin yhdessä ammattiveljien kanssa, joita oli luvultaan 12. Sillä oli myöskin omat sääntönsä. Tämän P. Yrjänän ammattikunnan sääntöjä löytyy vielä osa tallella ja ne valaisevat kaikista parhaiten ammattikunnan luonteen. Ammattiveljesten piti olla sovussa keskenänsä ja aina ensin koettaa sopia asiansa ammatinvanhimman välityksellä, ennen kuin vetosivat oikeuteen. Jolleivät ammatinvanhin ja ne 12, jotka ammattikuntaa johtivat, voineet ammattikunnan kokouksessa oikeutta myöten ja ystävyydessä sovittaa riiteleviä, saivat nämä muualta oikeutta hakea, mutta kuitenkin vasta ammatinvanhimman suostumuksen siihen saatuansa. Joka ammatinvanhimman luvatta haastoi ammattiveljensä kihlakunnankäräjiin tahi kuninkaan ja valtakunnan neuvoston eteen, hän saattoi itsensä melkoisten sakkojen alaiseksi ja hänet voitiin erinäisissä tapauksissa erottaa ammattikunnasta, jättämättä hänelle toivoakaan päästä siihen takaisin. Samoin se, joka kahdesti ammatinvanhimman oikeuteen haastettuna ei tahtonut hyvittää ammattiveljeänsä. "Sellainen oli haastettava kuninkaan oikeuteen ja" -- sanotaan säännöissä -- "erotettakoon ammattikunnasta elköönkä koskaan ammattiveljen tai ammattisisaren nimeä kantako, koska hän häpeällisesti rikkoi ammattikunnan oikeudelle vannomansa valan."

Sama rangaistus kohtasi myöskin sitä ammattiveljeä tai sisarta -- sillä naisiakin voitiin ottaa näiden laitosten jäseniksi -- joka ei rientänyt veljeänsä tai sisartansa auttamaan, kun joku tätä "piteli pahoin."

Todistamassa näiden ammattikuntain vaikutusta itse tapoihin ja samalla osottamassa viimemainittujen raakuutta ovat ne P. Yrjänän ammattikunnan säännöissä löytyvät sakonmääräykset, jotka ovat tarkoitettuina estämään sellaista kuin esim. vetensä heittämistä kokoushuoneeseen, seinille tahi jonkun ammattiveljen vaatteille. Vielä suuremmat sakot täytyi sen suorittaa, joka vihapäissään heitti vaatteet päältänsä taikka vaan kääri hihansuunsa ylös -- siis teki meidän olojemme kannalta verrattain vähäpätöisen hairahduksen. Mainitaanpa sellaistakin kuin naisten lyömistä ja tukasta vetämistä itse seurustelupöydän ääressä.

Tavallisesti seisoi joukoittain köyhiä kokoushuoneen oven edustalla odottelemassa sitä hetkeä, jolloin ammattikunnan toimitsijamiehet tulivat heille juomasarvista tai astioista jakelemaan olutta juotavaksi. Toimitsijamiehiksi sanottiin niitä, jotka pitivät ammattikunnan kokouksissa huolen ruoasta ja oluesta ja ylimalkaan kaikesta, mitä tarvittiin. Toimitsijamiehenä olemisen velvollisuus määrättiin vuoron mukaan ja sen täytyi maksaa sakkoja, joka käskyn saatuansa kieltäytyi.

Kun Engelbrekt ja Herman saapuivat eteisen portaiden eteen, niin he näiden sivulla, kivijalan vieressä, näkivät ikään kuin pari tulista hiiltä hehkuvan ja näiden takana mustan möhkäleen, jota kuitenkin töin tuskin saattoi maasta erottaa.

"Luulinpa olevamme ensimmäiset", sanoi silloin Herman, "mutta Björn Bergsman näkyykin jo olevan täällä."

He astuivat sitten sisälle kokoustupaan, jossa aivan oikein mainittu vuoritilallinen tulikin heitä vastaan. Toimitsijamiehet olivat äsken päättäneet työnsä, johon myöskin kuului tuvan järjestäminen ja koristeleminen veralla ja vihreillä lehvillä sekä pöydän kattaminen. Seinät oli peitetty punaisella veralla ja sen päälle oli kiinnitetty kuusenhavuja ja äskenpuhjenneita koivunlehtiä suuriksi koristeiksi. Pitkinpäin tupaa oli asetettu iso seurustelupöytä, jolle isoja haarikoita ja juomasarvia sekä muutamia hopeakannuja oli pantu somaan järjestykseen. Pöydän yläpäässä oli muita isompi istuin. Se oli ammatinvanhimman sija. Hänet valittiin vuodeksi. Häntä likinnä kahden puolen pöytää oli pienempiä istuimia niille kahdelletoista, jotka yhdessä ammatinvanhimman kanssa olivat ammattikunnan johtokuntana. Sitten oli pitkiä penkkejä kahden puolen pöytää.

Vähäisen matkan päässä ovenpuolisesta pöydänpäästä kulki aitaus poikki huoneen, ja tämän aitauksen ja oven väliseen osaan salia oli seinään lyöty koko joukko koukkuja. Ammattiveljet ripustivat näihin aseensa, ennen kuin saivat astua aitauksen sisäpuolelle.

"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!" kuiskasi Engelbrekt Hermanille heidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.

Nuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat Susipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän ääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa ammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät tulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia lyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä. Ammatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut, sitä mukaa kuin saapuivat.

Viimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge, joka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten huomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä piti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes huomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.

Nyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri sakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin ammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.

Ammatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän näköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko huoneen.

"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo", sanoi hän, "olkoon kaikille veljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan veljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä sovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!"

Sillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä menemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli nautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa oli suoritettu hairahdusten sakkoina.

Nuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret puhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään sakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis kaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä kääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja reippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.

Tuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin huomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla. Tosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen tunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta tämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella mieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä syntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella sen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut taisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä paljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai kuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.

Jalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita vapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla heidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat päättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä kertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan puolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista yhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin kesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä pitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; -- hän piti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta käsittämään.

"Saatatpa ylpeillä, Lydert Rosenbrygge, kuuluvasi kaupunkiin, jolla on sellainen menneisyys, ja sukuun, jolla on sellaiset muistot, kuin sinun."

"Niinpä teenkin", vastasi Lydert jonkinlaisella kainoudella, joka kuitenkin enemmän paljasti kuin peitti, "mutta uskokaapa taikka elkää, niin pidän yhtä suurenarvoisena sitä, että kauppamatkoillani olen joutunut tuntemaan teidän isänmaanne."

"Ja miksi niin, Lydert kauppias?"

"Luuletteko sitten, ett'en kykene käsittämään, mitä nykyään jokaisen Ruotsin miehen sydämen pohjassa liikkuu. Eikö se ole sellaista, jota minun kyllä tulee ymmärtää? Jousta jännitetään sortajan pään varalle, miekkaa tahkotaan."

Pitemmälle ei kauppias ehtinyt. Nuo neljä veljeä kohosivat kellarista ja nyt täytettiin juomasarvet ja haarikat ja maljat, ja ammatinvanhin soitti kelloa. Tämä tehtiin suurella juhlallisuudella. Toimitsijamiehet kulkivat ympäri kantaen tulisoihtuja ja pyyhkeitä, sillä ensimmäinen muistomalja oli nyt juotava. Tämä juotiin "Vapahtajan muistoksi, Neitsyt Maarian muistoksi ja Pyhän Yrjänä ritarin muistoksi" ja sanottiin "suurimmaksi muistoksi."

Kaikki päät paljastuivat, niin kuin oli säädetty, ja sekä sisaret että veljet nousivat seisomaan ja lauloivat. Näiden ammattikunnan sääntöjen rikkominen rangaistiin sakoilla, samoin jos joku juodessaan läikäytti juomaa tai pudotti juoma-astian.

Laulun lopetettuaan ja maljan juotuaan kävi taas veljeskunta istumaan ja siellä täällä alkoi taas syntyä puhelua yksityisten jäsenten kesken. Näin kävi etenkin Lydert Rosenbryggen ja Hermanin kesken.

"Tiedättekö", sanoi edellinen, "kun aamupäivällä kuulin tuon jalon vuoritilallisen puhuvan kansalle, niin johtui siitä elävästi mieleeni, mitä monesti olen kuullut kerrottavan oman isäni esiintymisestä, kun hän puhui syntymäkaupunkini puolesta teidän entiselle kuninkaallenne, Albrektille."

"Albrekt kuninkaalle..."

"Niin, sen jälkeen kuin hän menetettyään Ruotsin kruunun Meklenburgin herttuana oli joutunut kaupunkimme kanssa riitaan. Isäni oli silloin senaatissa ja oli yksi niistä, jotka lähetettiin kuninkaan puheille taivuttamaan häntä kohtuuttomia vaatimuksiansa alentamaan."

"Ja sekö onnistui?"

"Täydellisesti!"

"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut, näyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!"

"Toivokaamme, ja jollei ... onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä ainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää ... ei kai Eerikki kuningas liene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja, niin..."

Kauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.

"Jos näin kävisi", jatkoi hän, "niin kuin kenties tullee käymäänkin, sillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä... Tahdotteko näin meidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?"

Herman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen vastaustaan odottamatta jatkoi: