Part 10

Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; -- kurjuuden ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa vääntelemistä.

"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä, että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme kaikki yksimielisesti -- tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa, ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut, Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"

Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin. Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.

Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään kysymykseen.

"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä, joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan, mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa, mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne, käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi keihäisiinsä."

Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.

Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.

"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.

Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.

Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa. Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Paperilla oli seuraavat sanat:

"Vouti on takanasi talossa!"

"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen valmiina häntä puhuttelemaan.

"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan? Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä, onko useampia samamielisiä."

Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.

"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa, jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä ... itse emme saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat kapinoitsijoita ja rosvoja! -- Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea, sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet sille tielle lähteä... Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja kuninkaalta ... taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."

Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla, joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin, jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin, että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka sillä tiellä ammotti vastaan.

Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse lähtemään kuninkaan puheille, -- sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti kaikkien sydämet puoleensa.

Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen jälkeen.

"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka taholta.

"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!" virkkoi taas Engelbrekt. "Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata Jumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala varjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen tähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja niin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani Eerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka kunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme täydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!"

Ja miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui kokous.

Mutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota aaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä eroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit taipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina survaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi, jota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta sitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo miehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.

Mutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä. Kaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä luottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan varuillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata muutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen vetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.

Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun hän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä vastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut kokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille kätensä.

"Mitä, tekö täällä, jalo herra?" huudahti Engelbrekt tarttuen ojennettuun käteen ja pusertaen sitä.

"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!"

Engelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä hän se oli.

"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika", jatkoi kreivi, "en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä, mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille ystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin voin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla."

"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan sitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt."

Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.

"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne perille."

"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."

"Ja milloin lähdette!"

"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"

"Ja yksinännekö lähdette?"

"Kenties otan nuorukaisen mukaan."

Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia ihmisiä.

Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä, vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan rengille:

"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä me lähdemme matkalle!"

"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan", kuului renki vastaavan. "Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää."

Renki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.

Nuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että kreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä pysähtyi Engelbrekt.

"Mikä nyt?" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.

Kysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen sinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja huomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti jouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi rahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.

"Ah", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman, joka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli aivan lähellä. "Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire sillalle..."

Ratsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.

"Se on Kirjuri-Martti", sanoi hän, "minä tunsin hänet heti valepuvusta huolimatta. Hän on voudin oikea käsi."

"Seuraa häntä", virkkoi taas kreivi, "ja hanki minulle tarkat tiedot hänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa! Sitä minä aavistinkin", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, "luulinpa kerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun."

Engelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista silmistään, käänsihe nyt takaisin.

"Joutukaamme!" virkkoi kreivi.

Ja sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen mies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle. Takanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin näytti tarvitsevan.

"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa ohitse.

"Matka on pitkä", vastasi talonpoika, "ja minun täytyy joutua kohta kotiin."

"Gagnevinkö tietä lähdet?" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan kääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt hevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.

"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille", vastasi talonpoika ja poistui.

Leksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin muiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin tuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.

Juuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti hymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli nähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli hansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän sitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle arvelulle.

"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias", sanoi hän, "minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan ymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei, kuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan vielä aikaa."

"Terve tultuanne, kauppias Lydert", tervehti Engelbrekt, "aika on, niin kuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon."

Näin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi Engelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen voudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä talo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi kuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka vei joelle.

XI.

Engelbrektin kotona.

Engelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten kodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui sisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen toisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä penkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen selvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä osa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla puolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä. Ne olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat siellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa isäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi miehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria urotöitä tehneet.

Nyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta talonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita huoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä pöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen, sillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän tapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei häntä häirinnyt.

Engelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan katseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein sanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.

Vaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä vastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset olivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta saattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun hunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen käteensä.

"Kiitos!" sanoi hän, "sinä rukoilet minun puolestani ... tiedätkö siis jo minun lähtevän matkalle?"

Vaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti miehen kädelle.

"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo", sanoi hän, "sitä hän ei voi välttää, mutta kohtalo on Herran vallassa."

Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.

"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei, tapaamme taivaassa."

Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa hehkuivat hänen silmänsä.

Samassa astui Herman huoneeseen.

"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi kunnioittavasti Engelbrektin eteen.

"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.

"Näitkö siis hänet...?"

"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman, ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"

"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna. Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin. Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi, vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."

"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"

"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?" kysyi nuorukainen.

"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan."

"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt, yöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu."

"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret."

Nyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä ja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies, harmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli Ulvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä osottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon voimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven puolella.

Sillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön, jossa miekka hopeakannikkeesta riippui -- vuoritilallisten oli näet etuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta -- ja ripusti sen seinässä olevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni Engelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten kunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen vaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden puolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja mitä siitä oli seuraava.

Kun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi Engelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota. Ulvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti, ja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen kanssa puhelemaan.

"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi", sanoi Engelbrekt, kun kaikki olivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa, "mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela pää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi, Ulvi...?"

Ylpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain alta.

"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!" vastasi hän. "Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos joku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn."