Part 1

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA I

Kaksiosainen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

K. A. PETRELIUS

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

EDELLINEN OSA.

_Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi Mun liikkuu aatokseni ainian. Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi Ja niihin tunteineni uppoan. En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi! Pois onni, -- elonikin kadotkon! Mut teille, teille, kansani ja maani. Ma teille huokaan vielä kuollessani!_

_E. G. Geijer_.

SISÄLLYS:

I. Taalainmaassa:

I. Luhdin rintakäytävällä. II. Muistelma Hiidenvaaran onkalosta. III. Vierassalissa. IV. Mitä nuorukainen näki. V. Märta muori. VI. Vajamäen tuvassa. VII. Kokous. VIII. Hautaaminen. IX. Säterin kuninkaankartano. X. Eerikinjuhla-päivä. XI. Engelbrektin kotona. XII. P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.

II. Matka kuninkaihin:

I. Yö Ornäsissä. II. Ratsastavat haamut. III. Brand. IV. Köpenhaminassa. V. Kuninkaan puheilla. VI. Mustamunkki. VII. Lupaus. VIII. Yhtymys. IX. Kuninkaankirje.

Viiteselitykset.

ENSIMMÄINEN JAOS.

Taalainmaassa.

I.

Luhdin rintakäytävällä.

Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento, heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.

Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.

Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.

Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan -- jos sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta -- mahdollisimmin voi onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat. Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana. Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen, jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.

Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.

Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut pohjoismaista sukuperää.

Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa, vaikka ne olivatkin keveät.

Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli edessään.

Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa. Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua tarvitsevainen.

"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei... Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan..."

"Mikä on nimesi...?"

"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, -- tai toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se _oli_ hänen talonsa kerran, ennen kuin..."

"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"

Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui hänen kasvoillaan.

"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut ... mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta... Sanokaa, sanokaa, tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"

Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. -- Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja päättäväisyyttä.

Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin heitetyksi.

Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.

"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia..."

Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta kuului käskevä ääni huutavan:

"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa neitiä ... hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"

Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten luhdinkäytävälle.

Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä, joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon onnettoman.

Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti, jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi vähäisen välimatkan päässä.

Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa, tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei kaikki toivo vielä ollut hukassa.

Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli tänne muurattu portaat.

Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva talokin.

Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena. Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.

"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta kohti.

Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni, palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.

Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä, ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli hän taas jaloillaan.

"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi niitä hakemaan.

Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui äkkijyrkkänä vallihautaan.

"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"

Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.

"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi torniin."

Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle, josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan, mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.

Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.

Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.

Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.

Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta rannalta esiinpistävän niemen taa.

II.

Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.

Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku kiireisin askelin portaita ylös.

"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset penikkansa..."

Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa. Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin erityiseksi suosikiksi.

Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta. Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä, taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen, jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.

Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa, oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.

Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista, jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.

Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein pahasta onnettomuudesta.

Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä, nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän vaan oleskeli.

Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.

Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen matto.

Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli Jumalan äidille otollinen.

Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei itse tiennyt.

Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään, hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.

Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.

Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.

Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen oli seisonut. Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja kauhistuksen huudahdus.

"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni kysyvän.

"Silmät, nuo silmät, äiti..."

"Mitkä silmät, lapseni?"

"Omat silmäsi, rakas äiti ... minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä oli eräs toinen, että siinä oli..."

"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla minun silmieni näköiset...?"

"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle, sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi silmäsi ... niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen yhdennäköisiksi... Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"

Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin, joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.

"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten keskessä ... muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa, missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni ja se vanha Vesteråsin munkki, -- hän, joka niin tarkalleen tietää, missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa -- olivat vilkkaassa keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia -- Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi -- puoleen vuoteen näe päivää. Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran kummallista hiittenkirkkoa..."

"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan, josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa oltuasi."

"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin ... ja jollei häntä olisi ollut..."

"Ketä, lapseni?"

"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi..."

"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"

"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"

"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni..."

Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.

"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."

"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä tulit tuntemaan hiittenkirkossa...?"

"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen silmänsä ... kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden, jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan samallaisen kuin vanhain satujen ritarit..."

Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin perin tärkeä osansa.

"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin..."

"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."