v. DANN

Jos se kipuna, Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin Jo peittää, melkein sammuenkin On elämää.

JULIA. Noin älkää puhuka. Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut, Mi teissä leimuumast' ei ole laannut, Useesti saaden teidät sulamaan.

v. DANN. Aaveita jos näät, heti mennä saan.

JULIA. Mut' miksi kieltää tunteit' eläviä, Lempeitä, rinnassanne syntymiä, Jotk' onnen muille suovat ainiaan, Ja väliin lasten lailla leikkisiä, Liehuillen riemuissaan ja harmissaan; Jotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan Lämmintä luoden voivat nostattaa Niin hellää rakkautta teitä vastaan?

v. DANN. Tuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan. Miehellä mull' ei tunteit' olla saa; All' lumouksen en saa olla.

JULIA. Kuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.

v. DANN. Kannattaa täytyy vaikka taistelolla Luonnettaan, arvoaan; jos olisin Ma ihmis-inhooja, en ole nolla.

JULIA. Useesti teill' on kyynel tok'.

v. DANN. Kas niin! Kaikk' arvaatkin sa kyyneleksi. Silm' miehen pilviin uhkaaviin Käy vaan, mut vaimon vetiseksi.

JULIA. Sedänkin, jos sen suotte anteheksi.

v. DANN. Sun kanssas jouduin pääsemättömiin. Oletko silmissäni nähdä voinut Todestaan vettä, jok' ois pisaroinut? Välisti silmän' ehk' on hämärä Sumuista, itku sit' ei pimitä, Sumuista, jotka helpost' yli uivat.

JULIA. Useesti silmänne mä märkinä Näin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.

v. DANN. Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat Paisteessa päivän siltä näkyä. Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin, Loruiltas hetki, vaikka pienoisin, Ett' itseäni puolustella saisin. Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin, Välistä vanhallakin sydämellä, Ja jäästä, jota yhä runsaammin Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin, Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä. Ken sitä johtaa? kenen on se syy, Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä? Mut silmä sairastuu ja synkistyy -- Se kevähäns' on.

JULIA. Setä, jatka vielä. Mitenkä vaimo se ol' luotukaan, Jok' kerta hellyytenne tunteissaan Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?

v. DANN. Kuin köyhä poika yksin päällä maan Kukoistin turvatonna elon tiellä. Kukoistin sentään, sillä sielussain Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.

JULIA. Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?

v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.

JULIA. Ja hän ol' liian heikko kantamaan Kullatta tuota rakkautta yllä?

v. DANN. Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta. Nuoruudellen on vanhuus johtokunta. Ennenkuin aavistin, hän annettiin Suvultaan suuremmalle armahaksi Isältänsä sen kultiin hohtaviin.

JULIA. Ja teidän?

v. DANN. Mun?

JULIA. Kuink' kävi?

v. DANN. Kävi? Niin, Ma muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.

JULIA. Ei laatuun käy noin käydä valhelmiin.

v. DANN (liikutettuna). Seis! Mistä tulet hiiden kattilasta Sanoja kirotuita noutamasta: Ei laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne, Julia, suuhus? Juuri lause se Mult' toivon päivän pimeäksi laittoi. Jo kukkiessa onneni se taittoi, Se maassa mulle rauhaa suonut ei, Karille mun se sekä "en voi" vei.

JULIA. Karille? Että kuulla saan teilt' tätä! Se muumiako on, jok' elämätä Niin liekkii, kuin te?

t. DANN. Laps', sa luulet sen. Kun kammon tuota lausett' ilkeätä. Jos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen Eloni lemmen, toivon eläessä! Vähinkin muisto vanhuudessakin, -- Mainitsen tuota vaikka hävetessä, -- Aioista noista saattaa aaltoihin Kuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä, Kuin äsken, kun näin nuoren maalarin.

JULIA. Hänenkö? Suokaa siitä selitystä -- --

v. DANN. Mä näin vaan ihmis-silmän silmäystä, Mut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan Ma olen matkallani maailman Kahdella nähnyt vaan maass' olevalla. Hänellä, Julia, ja -- armahalla.

NELJÄS KOHTAUS.

v. Dann. Julia. Rouva Bingen.

ROUVA BINGEN (tullen kiivaasti). Nimessä taivaan, auttakaa, v. Dann, Vastustamassa tuota maalaria! Nään tuolla sen ja Tryggin tulevan; Sen puolell' on tuo vanha hourehtija.

v. DANN. Niin lyhyesti, kuin te voitte vaan!

ROUVA BINGEN. Sydäntä kyllä karvastella voipi, Ett' outo mies noin kohta tullessaan -- --

v. DANN. Pois uikutus, se ilkeältä soipi. Tyyneesti asiaan.

ROUVA BINGEN. Niin tosiaan! Tuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.

v. DANN. Hoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on? Hänestä päästään, jos ne annetaan.

ROUVA RINGEN. Se mahdotont' on, herra, niit en anna Hallistumahan akkunoihin panna. Ah, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.

v. DANN (raivossaan). Henk' kiusan häijyin, mitä on kenties, Joll'ette heti vinkumisinenne Pois näkyvistä, kuuluvista menne, Niin hillitä en voi -- --

JULIA (astuu väliin sormi nostettuna). En voi?

v. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä). Ma mies! Mut' voinpa näyttää kohta kärsimystä. (Menee rouva Bingen luo nähtävällä ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.) Ettenkö, rouva, hetken lepäystä Nyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa. Tää, näätte, on vaan turhaa asiaa. (Hiljaa Julialle..) Nyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.

JULIA (hiljaa v. Dann'lle). Jos setä näyttää vois, ett' teeskellystä Voimanne tuo ei selvään näyttäis niin.

v. DANN. Vait! tai sa myös mun saatat suutuksiin. Kas vielä! (Rouva Bingelle, joka on istahtunut, mut yrittää nousta hänen lähetessään.) Istukaa vaan, rouva jalo! Sanoitte äsken, että hallistaa Vois peittojanne päivän kirkas valo?

ROUVA BINGEN. Ei hoidossain siks' ole teidän talo, Ett' turmelisin teidän tavaraa.

v. DANN. Mä kiitän! Huolta oivempaa te ette Siit' tässä kuin myös muussa näyttää voi. (Hiljaa Julialle). No, kärsinkös nyt?

JULIA (hiljaa takaisin). Te vaan kursailette. Vain kylmä sana teillä suussa on.