Part 58

Viimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta myöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan nyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon näköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri voisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu, joka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään puutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja puistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja kauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia puroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. "Mikä kaunis paikka!" huudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on ylimmillään. "Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan." Neitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy. "Alkinous", sanon minä heille, "oli Korkyran kuningas. Homeros on kuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi hyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja koruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär, joka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin kestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian oli saava itselleen miehen." Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo katseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi kuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja sanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa. "Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella likaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?" Sophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja puolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä liinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos vaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti tekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä sanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle en malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä pelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on niin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa kysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää puheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären kanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene hengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei enää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut tunteesi.

Sophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on ainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo nuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin mukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat meistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan keskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme. Sophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo käsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan näytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen palataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja huomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän keskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme heidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen luoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti; hänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää katseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva. Sophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään meitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden kesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut muiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että sitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman hengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta merkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän muiden seurassa.

Siitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien lapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut heidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin yhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän vaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan Émilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien kunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa jonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä tehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä. Enimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän osottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua mielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä, mikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen kunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun kunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta. Luulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut puolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole niin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun vaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun nähden. Oi tuota miellyttävää paria!... Ajatellessani että nuoren ystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi keskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen ystävyytensä on minulle kaiken maksanut.

Meidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi. Émile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa. Mutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä kuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen kainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan ihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä naittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa käskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen vanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta, minä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen läsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on riippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen Émilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile enää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa heikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin mitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden liikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä arvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei hän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle sanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä, saattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut vanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää. Kuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä vaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile tulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas? Huoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei ollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin. Sen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä kukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa, hellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan hän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville jakelee.

Kun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen omaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa esinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän lemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen miellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä arvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää toivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä sääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä astua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo häneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään nöyrempi.

Ollen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman vaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän uskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä apua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! "Sophie harrastaa minun kohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua välttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa, mennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni. Palvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle neuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät pyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti vaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut heti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan tahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa, josta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te hänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa työnne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne onnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä hänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan."

Puhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi salaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut. Vaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän siihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa Émilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei ollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä muutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin. Kun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin, hän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti paikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja luopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla yhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen arvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.

"Mitä?" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen kiivauttaan; "Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi tulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa, että toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet Sophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet häntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä olisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole sallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua jälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen miehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa, niin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen tähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi sinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja huolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä, että koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka tahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi kautta menettäisit."

"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen vastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile; sillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa leimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat etusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa sisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia he eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat, että se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on heitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen, Émile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet hyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä hänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin saattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka onnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja mieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi avulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele hänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei kiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan sydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna onnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä oikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi tulevat sopusointuisiksi!"

On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen, kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten hän tässä tapauksessa menettelee.

Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle! niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää, joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät. Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä rakastaaksesi.

Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa; hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi. Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan, että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin, Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen orjansa ylpeyttä.

Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin; peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä! Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet, jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä, sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär, kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!

Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut. Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä valtijattarensa valtijaana.

Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä. Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.

Samoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa palveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria, rakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta hänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse häntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten hän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen nautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen mielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä kauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että huomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen, minkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen mielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta, hän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että hänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo edeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava järkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana jokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien eteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.

Nyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa, historiaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen innokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile on, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella opetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä. Kuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin opettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne on kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun molempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.

Ajattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee kosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä kaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy moraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän siitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä luonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä tarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä rohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan, vaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.

Kuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana kahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he aikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä, mikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä harhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet huomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he keskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se uhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä intohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä vuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja nämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat ihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet. Heidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä kunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit ilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat koko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon itseltään kielsivät.