Part 45

Varsin moneen varokeinoon on ryhtyminen hyväsukuisen nuoren miehen suhteen, ennenkuin voi jättää hänet alttiiksi tämän vuosisadan irstaille tavoille. Nämä varokeinot ovat vaivaloisia, mutta ne ovat välttämättömiä. Laiminlyöminen tässä suhteessa saattaa koko nuorison turmioon. Nuoren iän säännöttömän elämän kautta ihmiset huononevat ja kehittyvät sellaisiksi kuin he tätä nykyä ovat. He ovat paheissaankin pikkumaiset ja pelokkaat, ja heillä on pikkusielut, sentähden, että heidän kuluneet ruumiinsa ovat aikaisin turmeltuneet; tuskin heissä on tarpeeksi elinvoimaa liikkuakseen. Heidän sisällystä kaipaavat ajatuksensa ilmaisevat heidän henkensä tyhjyyttä, eivätkä he osaa ajatella mitään suurta ja jaloa; he ovat vailla teeskentelemättömyyttä ja voimakkuutta. Ollen joka suhteessa halpamieliset ja alhaisen ilkeät osottavat he pelkkää turhamaisuutta, petollisuutta ja valheellisuutta; heillä ei edes ole tarpeeksi rohkeutta olla huomattuja pahantekijöitä. Sellaisia ovat ne ylenkatsetta ansaitsevat ihmiset, jotka kehittyvät nuoruuden irstailusta. Jos nuorissa olisi yksi ainoakin, joka osaisi pysyä kohtuullisena ja raittiina ja joka keskellä noita muita turmeltuneita voisi säilyttää sydämensä, verensä ja tapansa puhtaina heidän antamansa esimerkin saastutuksesta, niin hän kolmenkymmenvuotiaana kykenisi maahan polkemaan koko tuon hyönteisparven ja hallitsisi sitä helpommin kuin on hillinnyt itsensä.

Jos syntyperä ja suotuisat olot olisivat olleet Émileä tukemassa, hän voisi jos tahtoisi olla tuo mies: mutta hän halveksii tuollaisia ihmisiä liiaksi, tehdäkseen heidät orjikseen. Tarkatkaamme nyt miten hän heidän ympäröimänään astuu maailmaan, ei sitä varten, että siinä omistaisi hallitsevan aseman, vaan oppiakseen sitä tuntemaan ja sieltä löytääkseen arvoisensa naistoverin.

Missä säädyssä tahansa hän on syntynyt, mihin seurapiiriin hän aluksi astuneekin, on hänen ensi esiintymisensä oleva yksinkertainen ja vailla ulkonaista loistoa. Jumala suokoon, ettei hän ole niin onneton, että siinä rupeaisi loistelemaan. Noita ominaisuuksia, jotka ensi katseella herättävät huomiota, hänellä ei ole, eikä hän niitä huoli hankkiakaan. Hän panee liian vähän arvoa ihmisten mielipiteihin, pannakseen arvoa heidän ennakkoluuloihinsa, eikä hän ollenkaan huoli siitä, että häntä kunnioitettaisiin, ennenkuin hänet tunnetaan. Hänen esiintymistapansa ei ole ujoa eikä turhamielistä; se on luonnollista ja teeskentelemätöntä. Pakollinen jäykkyys ja teeskentely ovat hänelle yhtä vieraita, ja hän on keskellä seurapiiriä sama kuin yksinään ja ilman todistajia. Onko hän siltä raaka, ylimielinen ja tarkkaamaton kenenkään puheelle? Päinvastoin; koska hän ei yksinäisyydessään pidä kanssaihmisiään vähäarvoisina, miksi hän heitä ylenkatsoisi ollessaan heidän parissaan? Tosin hän ei käytöstavassaan anna heille etusijaa itseensä nähden, hän kun ei sydämessään pidä heitä itseään parempana; mutta hän ei myöskään osota heille välinpitämättömyyttä, jota hän ei ollenkaan tunne heitä kohtaan. Vaikka hän ei olekaan perehtynyt hienoihin kohteliaisuuksiin, osottaa hän sitä huomaavaisuutta, joka aiheutuu ihmisrakkaudesta. Hän ei tahdo nähdä kenenkään kärsivän, hän ei ole teeskennellystä kohteliaisuudesta tarjoava paikkaansa toiselle, mutta on kernaasti antava sen hänelle luontaisen hyvyytensä nojalla, jos hän huomaa hänet unhotetuksi ja jos hän luulee tämän syrjäyttämisen häntä surettavan. Sillä minun kasvattamalleni nuorukaiselle on oleva helpompaa itse seisoa kuin nähdä toisen pakosta seisovan.

Joskohta Émile yleensä ei suuresti kunnioita ihmisiä, ei hän ole heitä kohteleva ylenkatseellisesti, hän kun heitä säälii ja surkuttelee. Kun hän ei voi saattaa heitä kiintymään todelliseen hyvään, antaa hän heidän jäädä pitämään siitä kuvitellusta hyvästä, johon he tyytyvät, sillä hän pelkää, että jos sen heiltä riistäisi, voimatta antaa muuta sijaan, täten saattaisi heidät entistään onnettomammiksi. Hän siis ei ole väittelijä eikä vastustuksenhaluinen; mutta hän ei myöskään ole kohtelias imartelija. Hän sanoo oman mielipiteensä, vastustamatta muiden mielipiteitä. Hän näet rakastaa vapautta enemmän kuin kaikkea muuta, ja sen kauneimpia oikeuksia on suoruus.

Hän puhuu vähänlaisesti, hän kun ei huoli siitä, että huomio kääntyisi häneen. Samasta syystä hän puhuu ainoastaan sellaista, mikä on hyödyllistä; mikä muuten aiheuttaisi hänen puhettaan? Émile on liiaksi hyvin kasvatettu ollakseen lörpöttelijä. Kielevyys johtuu välttämättömästi halusta näyttää sukkelalta, josta kauempana olen puhuva, tai siitä, että pannaan arvoa pikkuseikkoihin, joihin, typerästi kyllä, luullaan muiden panevan yhtä paljon arvoa. Se, jolla on tarpeeksi arvostelukykyä, antaakseen kullekin oliolle sen oikean arvon, ei koskaan puhu liiaksi. Hän näet myöskin osaa arvostella missä määrin häntä tarkataan ja mitä mielenkiintoa hänen puheensa voi herättää. Yleensä ne ihmiset, jotka tietävät vähän, puhuvat paljon, ja ne ihmiset, jotka tietävät paljon, puhuvat vähän. On helppo ymmärtää, että vähätietoinen pitää tärkeänä kaikkea, minkä tietää, ja että hän sen sanoo kaikille. Mutta tiedokas ja valistunut mies ei helposti aukaise tietojensa kammiota: hänellä olisi ylen paljo sanottavaa, ja hän tietää, että vielä hänenkin jälkeensä olisi paljo sanottavaa; hän siis vaikenee.

Kaukana siitä, että Émile panisi pahaksensa toisten ihmisten tapoja, hän päinvastoin sangen mielellään mukautuu niihin; sitä hän ei tee näyttääkseen tapoihin perehtyneeltä tai kohteliaalta, vaan päinvastoin peläten, että eroaisi muista, että häntä huomattaisiin. Hän ei koskaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun ei kiinnitetä huomiota häneen.

Joskohta hän astuessaan maailmaan täydelleen on tuntematta sen tapoja, ei hän siltä ole ujo ja arka. Jos hän pysytteleikse taustalla, tämä ei tapahdu ujoudesta, vaan sentähden, että hän itse paremmin tehdäkseen huomioita tahtoo olla huomaamattomassa paikassa. Se näet, mitä hänestä ajatellaan, ei ollenkaan häntä liikuta, ja naurunalaiseksi joutuminen ei häntä ollenkaan pelota. Tästä johtuu se, että hän aina on levollinen ja kylmäverinen ja ettei väärä häpeäntunne häntä rasita. Tarkattakoon häntä tai älköön tarkattako, niin hän aina tekee kaiken tehtävänsä parhaan taitonsa mukaan; ja kun hänellä aina on huomiokykynsä vallassaan hyvin tarkatakseen muita, niin hän osaa omistaa heidän tapojaan monta vertaa helpommin kuin ennakkoluulojen orjat. Saattaa sanoa, että hän omistaa seurustelutottumuksen niin helposti juuri sentähden, että hän panee siihen niin vähän arvoa.

Älkää kuitenkaan saako liian suuria ajatuksia hänen esiintymisryhdistään älkääkä verratko häntä teidän niin suuresti miellyttäviin nuoriin seuraihmisiinne. Hän on vakava ja luja, mutta ei itserakas; hänen käytöksensä on vapaata, mutta ei ylenkatseellisen ylvästelevää. Röyhkeä esiintyminen kuuluu ainoastaan orjille, vapaa ihminen on kaukana teeskentelevästä käytöstavasta. En vielä koskaan ole nähnyt miehen, jolla on oikeata ja jaloa ylpeyttä sielussaan, sitä ilmaisevan käytöksessään. Tämä taipumus on pikemmin olennainen halpamaisille ja turhamielisille sieluille, jotka ainoastaan sillä tavoin luulevat voivansa vaikuttaa ihmisiin. Luin eräästä kirjasta, että kuuluisan Marcelin saliin kerran tuli vieras, jolta Marcel kysyi mistä maasta hän oli kotoisin. "Olen englantilainen", vastaa vieras. "Tekö englantilainen?" huomauttaa tanssimestari. "Olisitteko te kotoisin tuolta saarelta, missä kansalaiset ovat osallisina maan hallituksessa, ollen osana esivaltaa.[148] Hyvä herra, tuo kumartunut otsa, tuo pelokas katse, tuo epävarma käynti ilmaisevat ainoastaan arvonimen saanutta vaaliruhtinaan orjaa."

En tiedä osottaneeko tämä arvostelu suurta taitoa huomaamaan ihmisen luonteen ja hänen ulkomuotonsa välistä suhdetta. Minä puolestani, jolla ei ole kunnia olla tanssinopettaja, olisin ajatellut vallan päinvastoin. Olisin sanonut: "Tuo englantilainen ei ole mikään hovimies; en ole koskaan kuullut sanottavan, että hovimiehillä olisi otsa kumarassa ja epävarma käynti. Mies, joka esiintyy epävarmana tanssimestarin luona, saattaa esiintyä hyvinkin varmana alihuoneessa." Varmaankin tuo herra Marcel luulee omia maalaisiaan pelkiksi roomalaisiksi!

Se, joka rakastaa, tahtoo itse olla rakastettu; Émile rakastaa ihmisiä, hän tahtoo siis heitä miellyttää. Kahta suuremmalla syyllä hän tahtoo miellyttää naisia. Hänen ikänsä, hänen tapansa ja tuumansa, kaikki yhdessä ylläpitää hänessä tätä halua. Sanon hänen tapansa, sillä niillä on tässä suhteessa suuri merkitys. Ne miehet, joilla on hyvät tavat, ovat naisten oikeita ihailijoita. He eivät ole, kuten muut, naisten seurassa noin keikistelevän kohteliaita, mutta he osottavat harrastusta ja huomaavaisuutta, joka on todempi ja tuntehikkaampi ja joka lähtee sydämestä. Tuntisin siinä piirissä, joka ympäröi nuorta naista sellaisen miehen, jolla on hyvät tavat ja joka voi hillitä luontonsa, sadan tuhannen irstaan nuoren miehen joukosta. Voitte siis päättää miten Émile on käyttäytyvä, jonka aistilliset tunteet vasta ovat heränneet ja jolla on niin monta järkisyytä, mitkä neuvovat häntä niitä vastustamaan! Luulenpa että hän naisten seurassa joskus on oleva ujo ja pelokas; mutta tämä ujous ei suinkaan ole oleva heille epämiellyttävä, ja vähimminkin veitikkamaiset heistä varmaankin usein osaavat nauttia tuosta hänen ujomaisuudestaan, jopa sitä lisätäkin. Muuten hänen kohtelias huomaavaisuutensa on tuntuvasti vaihteleva eri asianhaarojen mukaan. Naimisissa olevien naisten seurassa hän on oleva vaatimattomampi ja kunnioittavampi, nuorten naimaikäisten naisten parissa taas vilkkaampi ja hellämielisempi. Hän ei koskaan hylkää etsintänsä silmämäärää, ja sille naiselle, joka muistuttaa hänen ihannettaan, hän aina on osottava enimmin huomaavaisuutta.

Ei kukaan ole oleva täsmällisempi kaiken sen noudattamisessa, mikä perustuu luonnon järjestykseen, jopa hyvään yhteiskuntajärjestykseenkin, mutta edellisen hän aina asettaa jälkimäisestä edelle; niinpä hän on enemmän kunnioittava yksityisihmistä, joka on häntä vanhempi, kuin ikäistään virkamiestä. Koska hän on oleva nuorimpia mieshenkilöitä niissä seuroissa, joissa tulee liikkumaan, on hän aina oleva vaatimattomimpia, ei sentähden, että hän turhamielisesti tahtoisi näyttää nöyrältä, vaan sentähden, että tuo vaatimattomuus johtuu luonnollisesta tunteesta ja että se perustuu järkeen. Hän ei ole matkiva nuoren houkkion seurustelutapoja, joka, huvittaakseen seurapiiriä, puhuu äänekkäämmin kuin viisaat ihmiset ja keskeyttää vanhojen ihmisten puheet. Hän puolestaan ei hyväksy sitä vastausta, jonka eräs vanha aatelismies antoi Ludvig XV:lle; tämä kysyi häneltä kumpaa vuosisataa hän piti parempana, omaa, vaiko kulunutta vuosisataa. Aatelismies näet vastasi: "Sir, olen nuoruudessani oppinut kunnioittamaan vanhoja ihmisiä, nyt tulee minun vanhuudessani oppia kunnioittamaan nuoria."

Émilellä kun on hellä ja tunteellinen mieli, vaikka hän ei pane arvoa yleiseen piintyneeseen mielipiteeseen, on hän, joskohta hän kernaasti miellyttää muita, kuitenkin varsin vähän välittävä siitä, pitävätkö he häntä arvossa. Tästä seuraa, että hän on oleva enemmän sydämellinen kuin kohtelias, ettei hän ole oleva ylpeä eikä komeileva ja että häntä liikuttaa enemmin yksi ainoa hyväily kuin tuhannet ylistelyt. Samasta syystä hän ei kuitenkaan ole laiminlyövä esiintymistapojaan eikä ryhtiään, jopa hän on pitävä silmällä sitä, että hänen pukunsa on huolellinen; tätä hän ei tee sentähden, että näyttäisi hienomakuiselta mieheltä, vaan tehdäkseen ulkomuotonsa miellyttävämmäksi. Eipä hän kuitenkaan koskaan ole esiintyvä kullalla kirjaillussa puvussa, eikä komeuden ja rikkauden leima ole saastuttava hänen ulkoasuaan.

Huomattaneen, ettei kaikki tämä minun puoleltani vaadi mitään laajojen käskyjen terottamista, vaan että se on pelkkä seuraus alkukasvatuksestani. Tavallisesti meille kuvataan seurustelutaitoa hyvin suurena salaperäisyytenä, ikäänkuin siinä iässä, jolloin se hankitaan, sitä ei saavutettaisi luonnollisesti ja ikäänkuin ei tulisi hakea sen ensi lakeja kunniallisesta sydämestä. Oikea kohteliaisuus on siinä, että osotamme ihmisille hyväntahtoisuutta; se näyttäytyy helposti siinä ihmisessä, jolla sitä on. Ainoastaan niitä varten, joilla sitä ei ole, on täytynyt keksiä taito, joka teeskentelee hyväntahtoisuutta.

"Opitun kohteliaisuuden turmiollisin vaikutus on se, että se opettaa olemaan vailla niitä hyveitä, joita se teeskennellen jäljittelee. Istutettakoon meihin kasvatuksen kautta ihmisrakkautta ja hyväntekeväisyyttä, niin ei meiltä ole puuttuva kohteliaisuutta, tai, oikeammin sanoen, emme sitä enää tarvitse."

"Jos ei meillä olekaan sellaista kohteliaisuutta, joka ilmenee ulkonaisissa miellyttävissä seurustelutavoissa, niin on meillä sen sijaan oleva sellainen käytöstapa, joka ilmaisee kunnon miestä ja kansalaista: silloin meidän ei tarvitse turvautua valheellisuuteen."

"Sen sijaan, että olisimme teeskenteleviä miellyttääksemme, riittää, että olemme hyvät; sen sijaan, että olisimme valheelliset imarrellaksemme toisten heikkouksia, riittää, että olemme suvaitsevaisia."

"Ne henkilöt, joita kohtelee tällä tavoin, eivät siitä tule ylpeiksi eivätkä pilaannu; he siitä vaan tulevat kiitollisiksi ja paremmiksi."[149]

Minusta tuntuu kuin, jos jokin kasvatustapa on omansa tuottamaan sentapaista kohteliaisuutta, jota Duclos tässä vaatii, sellaista olisi minun tähän asti suunnittelemani kasvatus.

Myönnän kuitenkin että Émile, noudattamalla näin eroavia periaatteita, ei ole oleva muiden ihmisten kaltainen, ja Jumala suojelkoon häntä koskaan tulemasta sellaiseksi. Mutta se, mikä erottaa hänet muista, ei ole herättävä vastenmielisyyttä eikä pilaa. Ero on oleva tuntuva, olematta epämiellyttävä. Émile on oleva, niin sanoakseni, rakastettava muukalainen. Aluksi annetaan hänelle anteeksi hänen omituisuutensa ja sanotaan: "Hän kyllä vielä on kehittyvä." Sitten totutaan hänen seurustelutapoihinsa, ja kun huomataan, ettei hän niitä muuta, annetaan ne hänelle toistamiseen anteeksi ja sanotaan: "Hän on omituinen ihminen, mutta se ei tee mitään."

Häntä tosin ei juhlita kuin rakastettavaa miestä, mutta hänestä pidetään, ilman että tiedetään miksi. Ei kukaan ole kehuva hänen henkevyyttään, mutta hänet valitaan kernaasti mielipiteiden tuomariksi lahjakkaiden ihmisten välillä. Hänen oma älykkäisyytensä on oleva selkeä ja määrärajojen sisällä liikkuva; hänen mielensä on oleva suora ja hänen arvostelukykynsä terve. Hän kun ei koskaan tavoittele uusia aatteita, ei hän koskaan ole tunteva halua loistaa nerokkaisuudellaan. Olen hänelle selittänyt, että kaikki terveelliset ja ihmisille todella hyödylliset aatteet ovat kauimmin olleet tunnettuja, että ne ammoisista ajoista ovat olleet ainoat oikeat yhteiskunnalliset siteet, ja että erinomaisen etevillä henkilöillä ei enää ole muuta tarjona kääntääkseen ihmisten huomion puoleensa kuin levitellä vahingollisia ja ihmissuvulle turmiollisia aatteita. Tämä tapa tulla huomatuksi ei ollenkaan viehätä Émileä: hän näet tietää, mistä löytää elämänsä onnen ja miten hän voi edistää lähimäisensä onnea. Hänen tietojensa piiri ei ulotu kauemmaksi hyödyllisyyden rajoja. Hänen tiensä on kaita ja tarkoin viitottu; hänen kun ei tee mieli siltä poiketa, hän huomaamattomana sekaantuu samaa polkua kulkeviin, eikä tahdo eksyä, eikä myöskään loistaa. Émile on tervejärkinen mies, eikä tahdo olla mikään muu; turhaan koetetaan tätä hänen ominaisuuttaan moittia, hän on aina pitävä sitä kunnianaan.

Joskohta halu olla muille miellyttävä ei täydelleen jätä häntä välinpitämättömäksi muiden ihmisten mielipiteiden suhteen, hän on omaksuva noista mielipiteistä ainoastaan sen, mikä välittömästi koskee hänen persoonaansa, huolimatta mielivaltaisesta arvon panosta, jonka lakina ovat ainoastaan muoti ja ennakkoluulot. Hän on pitävä kunnianasiana tehdä hyvin kaiken, minkä tekee, jopa tehdä sen paremminkin kuin moni muu. Juoksussa hän tahtoo olla keveäjalkaisin, painissa vahvin, työssä taitavin, urheiluleikeissä notkein. Mutta hän on varsin vähän tavoitteleva sellaisia etevämmyyksiä, jotka eivät ole itsestään ilmeisen selvät ja jotka vaativat jonkun toisen arvostelun tunnustusta, kuten esim. suurempaa nerokkaisuutta kuin toisella, parempaa puhelahjaa, suurempaa oppineisuutta, ja vielä vähemmin sellaisia, joilla ei ole mitään tekemistä persoonallisuuden kanssa, kuten esim. ylhäisempää sukua, suurempana pidettyä rikkautta, suurempaa luottoa, suuremman arvossapidon nauttimista ja suurempaa komeilua ulkonaisessa esiintymisessä.

Hän rakastaa ihmisiä sentähden, että he ovat hänen vertaisiaan ja pitää etenkin niistä ihmisistä, jotka enimmin ovat hänen kaltaisiaan sydämen hyvyydessä, ja kun hän arvostelee tätä yhtäläisyyttä yhdenmukaisuuden nojalla siveellisien asioiden punniskelussa, on hän iloitseva saadessaan tunnustusta kaikesta, mikä koskee hyvää luonnetta. Hän ei suorastaan ole ajatteleva: iloitsen siitä, että minulle annetaan tunnustusta; vaan on ajatteleva: olen iloinen siitä, että tunnustetaan se hyvä, minkä olen tehnyt; iloitsen siitä että ne ihmiset, jotka minua kunnioittavat, samalla tuottavat kunnioitusta itselleen; niin kauan kuin he arvostelevat asioita niin tervejärkisesti, on hyvä saada osakseen heidän kunnioituksensa.

Tutkistellessaan ihmisiä heidän tapojensa ja esiintymisensä muodossa samoin kuin hän aikaisemmin tutki heitä heidän historiassa ilmaantuvien intohimojensa muodossa, on hänellä usein oleva aihetta tuumia sitä, mikä tekee miellyttävän tai vastenmielisen vaikutuksen ihmissydämeen. Hän pohtii nyt filosofisesti maun perusteita, ja tämäntapainen henkinen työ hänelle sopii tämän kehitysajan kuluessa.

Kuta kauempaa etsii maun määritelmiä, sitä kauemmaksi eksyy. Maku ei ole muuta kuin taito arvostella mikä miellyttää suurta laumaa ja mikä taas sille on vastenmielistä. Jos siirtyy ulkopuolelle näitä rajoja, ei enää tiedä mitä maku on. Tästä ei seuraa, että olisi enemmän hyvämakuisia ihmisiä kuin huonomakuisia, sillä vaikka enimmät ihmiset arvostelevat tervejärkisesti jokaista seikkaa, on kuitenkin harvoja, jotka kaikissa seikoissa olisivat samaa mieltä kuin tuo enemmistö. Ja vaikka yleisimpien makuarvostelujen yhtyminen muodostaa hyvän maun, on kuitenkin vähän ihmisiä, joilla todella on makua, samoin kuin on olemassa ainoastaan vähän kauniita ihmisiä, vaikka kauneus on tulos yleisimpien kasvonpiirteiden yhtymästä.

On otettava huomioon, ettei tässä ole kysymys siitä, mikä meitä miellyttää sentähden, että se on meille hyödyllistä, eikä siitä, mitä vihaamme, sentähden, että se meitä vahingoittaa. Maku kohdistuu ainoastaan välinpitämättömiin seikkoihin tai korkeintaan sellaisiin seikkoihin, jotka herättävät mielenkiintoa huvittavaisuutensa tähden, eikä sellaisiin, jotka ovat tarpeidemme yhteydessä. Tällaisten seikkojen arvostelemiseen ei tarvita makua, pelkkä vaisto on riittävä. Tämä tekee niin vaikeiksi ja mielivaltaisiksi puhtaat makukysymykset; sillä paitsi vaistoa, joka määrää niiden rajat, emme huomaa muuta järkevää syytä maun päätelmiin. Tulee lisäksi erottaa sen lait siveellisissä asioissa sen laeista aineellisissa asioissa. Jälkimäiset näyttävät vallan selittämättömiltä. On tärkeätä ottaa huomioon, että moraalia yhtyy kaikkeen, mikä koskee jäljittelyä.[150] Täten saattaa selittää kauneuksia, jotka näyttävät olevan ruumiillista laatua, mutta jotka itse teossa eivät ole sellaisia. Tähän lisään, että maulla on paikallisia lakeja, jotka saattavat sen lukemattomissa seikoissa riippuvaiseksi ilmanalasta, tavoista, hallituksesta, asetuksista, että toiset maun lait taas perustuvat ikään, sukupuoleen, luonteeseen ja että tässä suhteessa ei pidä mauista väitellä.

Maku on luonnollinen kaikille ihmisille; mutta kaikilla ei ole samaa maun määrää, se ei kehity kaikissa yhtä voimakkaaksi, ja jokaisen ihmisen maku saattaa muuttua eri syiden vaikutuksesta. Sen maun mitta, joka kullakin voi olla, riippuu kunkin tunteellisuudesta; mutta sen kehitys ja esiintymismuoto riippuu niistä seurapiireistä, joissa kukin on elänyt. Ensiksikin tulee elää monessa eri seurassa, voidakseen toimeenpanna useita vertailuja; toiseksi tulee noiden seurojen olla sellaisia, jotka harrastavat huvittelua, ja sellaisia, jotka ovat joutilaina, sillä seuroissa, jotka kokoontuvat liiketoimia varten, ei ole päämääränä huvi, vaan etu. Kolmanneksi tulee liikkua seuroissa, joissa eriarvoisuus ei ole varsin suuri, joissa ennakkoluulojen tyrannius on lievempi ja joissa nautinnolla on huomattavampi sija kuin turhamielisyydellä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, muoti tukehuttaa maun, emmekä tavoittele sitä, mikä miellyttää, vaan sitä, mikä tekee huomatuksi.

Jälkimäisessä tapauksessa ei enää ole totta, että hyvä maku on enemmistön maku. Miksi? Siksi, että esineet vaihtuvat. Silloin suurella yleisöllä ei enää ole omaa arvosteluaan; se näet silloin enää arvostelee vaan niiden mukaan, joita luulee itseään valistuneemmiksi; se ei hyväksy sitä, mikä itsessään on hyvää, vaan sen, minkä nuo muut ovat hyväksyneet. Pitäkää siis aina huolta siitä, että kukin ihminen voi muodostaa oman mielipiteensä makuasioissa; silloin se, mikä itsessään on miellyttävintä, on aina saavuttava useimmat äänet.

Ihmiset eivät teoissaan tee mitään kaunista muuten kuin jäljittelemällä. Kaikki todella hyvät makumallit ovat noudetut luonnosta. Kuta enemmän poistumme tästä mestarista, sitä sameammiksi käyvät maalauksemme. Silloin valitsemme malleiksemme rakastamiamme esineitä, ja se kauneus, jonka mielikuvitus luo ja joka on mielivallan ja auktoriteetin alainen, on yksinomaan sellaista, joka on miellyttänyt ohjaajiamme.

Ohjaajiamme taas ovat taiteilijat, ylhäiset, rikkaat; ja näiden ohjaaja on heidän etunsa tai turhamielisyytensä; jälkimäiset hakevat halukkaasti uusia rahankulutus-keinoja, voidakseen komeilla rikkauksillaan, toiset taas koettavat käyttää hyväkseen noita rikkauksia. Täten loistelias komeus perustaa valtansa ja saattaa meitä pitämään sellaisesta, mikä on vaikeasti saavutettavissa ja mikä on kallista. Silloin niin sanottu kauneus on kaukana luonnonnäköisyydestä, päinvastoin se saa nimensä juuri siitä, että se on luonnonvastainen. Tästä huomaamme miten kauneus ja huono maku ovat erottamattomat. Kaikkialla, missä maku yhtyy tuhlailuun, se on väärä.

Etenkin eri sukupuolien välisessä seurustelussa maku, oli se sitten hyvä tai paha, saa muotonsa; sen kehitys on välttämätön seuraus tämänlaisen seurustelun tarkoituksesta. Mutta kun nauttimisen helppous heikontaa miellyttämishalun, maku välttämättömästi huononee; ja tässä piilee mielestäni toinen ja hyvin todennäköinen syy siihen, että hyvä maku on yhteydessä hyvien tapojen kanssa.

Kysykää naisten makua aineellisissa seikoissa sekä niissä, jotka riippuvat aistien arvostelusta, miesten makua taas siveellisissä asioissa sekä niissä kysymyksissä, jotka enemmän perustuvat ymmärrykseen. Kun naiset ovat sellaisia kuin heidän tulee olla, he rajoittavat arvostelunsa käsityskykynsä alaan ja arvostelevat silloin aina hyvin. Mutta niin pian kuin he tunkeutuvat kirjallisuuden arvostelijoiksi, niin pian kuin rupeavat arvostelemaan kirjoja ja itse tarmon takaa niitä kyhäilevät, he eivät enää ymmärrä mitään. Ne kirjailijat, jotka teoksiensa suhteen pyytävät neuvoa oppineilta naisilta, voivat aina olla varmat siitä, että saavat huonoja neuvoja. Ne keikarit, jotka heiltä pyytävät neuvoa pukunsa suhteen, ovat aina naurettavasti puetut. Minulla on pian oleva tilaisuus puhua tämän sukupuolen oikeista kyvyistä, tavasta miten näitä kykyjä voi kehittää ja niistä seikoista, joihin nähden niiden arvosteluun tulee nojata.