Part 33

Mutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa luonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja karkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna yhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa tempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin silmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä hallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on selvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen mielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää varsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon käsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän olisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee nopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi jäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään kaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään ole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien tekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa osaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään kokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin niiden varsinaiset harjottajat.

Lisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme rajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä omistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti järkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko vapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai läpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä nopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen; tähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten tehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä voitaisiin rakentaa.

Se käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle liikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä eikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on näkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni seikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin pitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin huimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.

Locke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään aineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa taikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja luonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon silmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia aineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja edes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa ainoastaan johtamaan materialismiin.

Koska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat havainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla _henki_ ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole filosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten mielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat, puhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget, joilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia. Sentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat tehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme sanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi antropomorfisteja.[115] Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan olevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla, ainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti henkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä lausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät sanomaan mitä vaan tahtoo.

Tietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti alussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat meihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin. Täten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa, joiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi useimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja, ihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli huomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen kohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa elottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin henkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni. Alkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla jumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla, taloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä. Labanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis ihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia. Monijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien kumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet kohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat ruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet hakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan kokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle _substanssi_, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen lapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin antropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta, on harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa Locken metodi.

Koska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista substanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä ainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia ominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja ulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista edellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että ajatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja erottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että ulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen johtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä ominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus kuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja että ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät yhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista, mainittujen ominaisuuksien kannattajista.

Punnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin ja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan käsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme ja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen, tyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta, Jumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen niin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa, ja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei niistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan täysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille mielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja jotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan avataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu, sillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on lapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei johdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä, että niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne kuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa ulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa kuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin minne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta. luulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on lapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne pitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta kokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen kehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua Akilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi Akilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka luuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää mikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla sata lehmää vuorilaitumella.

Arvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä ole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei tietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika oppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen liian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole käsittävä.

Jos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin sen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän katkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen selittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi väitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja että jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei riittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa kunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on olemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että uskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen, että aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen, joka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat käsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan. Siinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään varsinaisia mysterioita.

"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi." Tämän dogmin väärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja kaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun ihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä ei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos sen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa mikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien asemesta.

Uskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei usko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen kykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka tunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin vähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan päinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko on niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden ansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle lapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on toistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että Muhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin näistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen asumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden näin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän paratiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa Jumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka sille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja lapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:

"Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan".[116]

Meidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut lapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset kaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan koskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi tulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko lapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön sellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä huomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte lapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en luule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä tai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan yksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.

Samalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut vanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen kasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole tahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän tämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset kyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis myöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä teoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka, erotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan raakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta, joka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.[117] Sillä onhan kokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan voisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo meille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista hairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi auttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden edessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon vaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan epäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat sydämensä totuudelta.

Varokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä ymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan. Olisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että siitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa vastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan tuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. "Tahtoisin mieluummin", sanoo kelpo Plutarkos,[118] "ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan maailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen, kateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä ihmiskyky voi aikaansaada."

Suuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan lasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät enää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä lapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin, joka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan opettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen poikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon menettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä parempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta hartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi Jumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että tämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus kiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet hartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän häneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle puhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta puhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa kaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen salaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi kiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta uskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.

Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.

Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä, niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden toisella ja muihin nähden toisella kannalla.

Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana, Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta. Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me, jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa -- niin, mihin uskontoon me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen? Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen hänelle osottaa.

Incedo per ignes Suppositos cineri doloso.[119]

Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat, älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen, joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies, joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää, lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.

"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen. Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut. Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi. Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään, paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut. Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse. Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."

"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti hyväntekijänsä."

"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan. Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen; hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja italialaiselta?"