Part 23

Älköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin harjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen lapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä, kekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme kehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on tahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva työkalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole hyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka edellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee joustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos hän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on metsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin työkalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten minun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni ilman sitä toimeen?

Muuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse innostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että aina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis ettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön kyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee täydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta opettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää häntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä, edeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten syntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa sillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla sitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.

Ammattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden yhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan vaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot niistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen Émilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri Robertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja ulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme hänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne luonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin maalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat yksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi tavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja jokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.

Ei mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto voi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla kysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä lakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.

Ihmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta yhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin hallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla selvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä muuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä käsitystä.

Sovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha näet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa se on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä hyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin päivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa raudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä Ranskassa käytetään kultaa ja hopeaa.

Metalleja, ollen helpommat kuljettaa kuin muut aineet, on yleensä valittu kaikkien vaihtojen välittäjäksi, ja niistä on tehty rahaa, jotta kutakin erityistä vaihtoa tehdessä säästyisi mittaaminen. Rahan leima näet on vain merkintä siitä, että leimattu metallipala on sen ja sen painoinen, ja hallitsijalla yksin on oikeus lyödä rahaa, koska hänellä yksin on oikeus vaatia, että kansa hyväksyy hänen vahvistuksensa.

Tyhminkin ihminen epäilemättä on käsittävä tämän keksinnön merkityksen, jos se tällä tavoin selitetään. On vaikeata heti paikalla verrata toisiinsa erilaatuisia tavaroita, kuten esim. verkaa ja viljaa. Mutta kun niille keksitään yhteinen arvonmitta, nimittäin raha, on tehtailijan ja maanviljelijän helppo tämän yhteisen mittaajan avulla laskea niiden tavaroiden arvo, joita tahtovat vaihtaa. Jos joku määrä verkaa maksaa määrätyn rahasumman ja joku määrä viljaa on saman hintainen, seuraa tästä että kauppias, joka tuosta verasta saa mainitun viljamäärän, on suorittanut oikeata arvoa vastaavan vaihtokaupan. Siten erilaatuiset tavarat tulevat yhteismitallisiksi, ja niitä voi arvoltaan verrata toisiinsa.

Tätä pitemmälle ei pidä mennä eikä selittää tämän järjestelmän siveellisiä vaikutuksia. Mitä seikkaa tahansa käsitellessämme tulee meidän ensin selittää mikä hyöty siitä on, ja sitten vasta näyttää miten sitä väärinkäytetään. Jos tahtoo selittää lapsille miten leimamerkit saattavat unhottamaan esineiden oikean arvon, miten raha on aiheuttanut kaikki yleisen mielipiteen harhaluulot, miten raharikkaat maat kaiketi ovat köyhät kaikesta muusta, niin kohtelisi lapsia ei ainoastaan filosofeina, vaan myös viisaina ihmisinä, ja kuvittelisi voivansa niille selittää sellaista, mitä harvat filosofitkaan ovat käsittäneet.

Kuinka monta mieltäkiinnittävää seikkaa siis voi ottaa puheeksi ja niiden avulla herättää oppilaansa uteliaisuutta, ilman että koskaan tarvitsee poiketa niistä todellisista ja aineellisista olosuhteista, joita hän voi käsittää ja ilman että päästää hänen mieleensä ainoatakaan väärää käsitystä. Opettajan taito on siinä, ettei hän koskaan anna huomautuksiensa kiintyä arvottomiin yksityisseikkoihin, vaan että hän tutustuttaa oppilaansa niihin suuriin olosuhteisiin, jotka hänen kerta tulee tuntea, voidakseen oikein arvostella yhteiskunnan hyvää ja huonoa järjestystä. Opettajan tulee osata asettaa se keskustelu, jonka muodossa hän opettaa ja huvittaa oppilastaan, tälle antamansa mielensuunnan mukaiseksi. Moni kysymys, joka ei nimeksikään nostaisi toisen mielenkiintoa, voi vaivata Émileä puolen vuotta.

Lähdemme päivällisille rikkaaseen taloon; tapaamme siinä juhlavalmistuksia, paljon väkeä, paljon palvelijoita, paljon lautasia ja komeita ja hienoja pöytäastioita. Kaikessa tässä huvi- ja juhla-asussa on jotakin huumaavaa, joka nousee päähän, kun ei siihen ole tottunut. Arvaan jo minkä vaikutuksen tämä kaikki on tekevä nuoreen oppilaaseeni. Aterian jatkuessa, eri ruokalajeja tarjottaessa ja meluavan puheen vallitessa pöytävieraiden piirissä lähestyn oppilastani ja kuiskaan hänelle korvaan: Monenko käden kautta luulet kaiken tämän kulkeneen, minkä näet tässä pöydällä, ennenkuin se on tähän joutunut? Minkä joukon ajatuksia herätän hänen aivoissaan näillä muutamilla sanoilla! Heti paikalla hänen ilonhuumauksensa on haihtunut. Hän rupeaa miettimään, punnitsemaan, laskemaan ja tulemaan levottomaksi. Sillävälin kuin filosofit viinistä hilpeinä, ehkäpä myös innostuneina vieressään istuvien naistensa seurasta, lörpöttelevät ja käyttäytyvät lapsellisesti, oppilaani vallan yksinään sopessaan filosofeeraa. Hän tekee minulle huomautukseni johdosta kysymyksiä; minä kieltäydyn vastaamasta ja sanon lykkääväni vastaukseni toiseen aikaan. Hän tuskaantuu, unhottaa syödä ja juoda ja palaa halusta päästä pois pöydästä, saadakseen rauhassa jutella kanssani. Mikä erinomainen esine hänen uteliaisuudelleen! Mikä hyvä tilaisuus oppimiseen ja kehittymiseen! Hänellä kun on tervejärkinen arvostelukyky, jota ei mikään ole voinut turmella, niin mitä onkaan hän ajatteleva tästä ylellisyydestä, huomatessaan että kaikki maailman seudut ovat olleet avullisina sitä aikaansaamaan, että kenties kaksikymmentä miljoonaa kättä kauan on tehnyt työtä, että tämä työ ehkä on maksanut hengen monelle tuhannelle, ja että kaikki tämä on tapahtunut sitä varten, että hänelle päivälliseksi komeasti tarjottaisiin sitä, mistä hän sitten illalla luopuu ulkohuoneessa?

Koettakaa huolellisesti saada selville, mitä salaisia johtopäätöksiä hän mielessään tekee kaikista näistä huomioista. Jos hänen kehitystään esim. on valvottu huolimattomasti, saattaa hän olla taipuvainen suuntaamaan arvostelunsa toisaalle ja pitämään itseään hyvin tärkeänä henkilönä, kun huomaa niin paljo vaivaa pantavan hänen päivällisensä valmistamiseen. Jos arvaa että hän on tekevä moisia johtopäätöksiä, saattaa helposti ehkäistä ne, ennenkuin hän tulee niitä tehneeksi tai ainakin heti karkottaa niiden jättämän vaikutuksen. Ollen tähän asti oppinut hyväkseen käyttämään oloja ainoastaan mikäli ne tuottavat aineellista nautintoa, hän ei voi arvostella niiden edullisuutta tai epäedullisuutta itseensä nähden muusta, kuin niiden havainnollisista suhteista. Jos hän vertaa toiselta puolen yksinkertaista maalaisateriaa, jonka edellä on harjotettu ruumiinliikettä ja jota höystää nälkä, vapaus ja ilo, tuollaiseen komeaan ja jäykkään juhla-ateriaan, on hän siitä riittävästi huomaava etteivät kaikki nämä juhlavarustukset ole tuottaneet hänelle mitään erityistä huvia. Ja kun hän käsittää että hän yhtä kylläisenä nousee talonpojan kuin pohatan pöydästä, huomaa hän myös ettei kummankaan pöydässä ollut mitään, jota hän voisi sanoa todella omakseen.

Kuvitelkaamme mitä kasvattaja tuollaisessa tilaisuudessa sanoisi. "Muistele hyvin näitä kahta ateriaa ja ratkaise, kumpi on tuottanut sinulle suurempaa mielihyvää. Kummassa huomasit suuremman ilon vallitsevan? Kummassa syötiin suuremmalla ruokahalulla, juotiin iloisemmin ja naurettiin sydämellisemmin? Kumpaa kesti kauemmin ilman että vieraat ikävystyivät ja ilman että ateria oli uusien ruokalajien avulla ikäänkuin aina uudestaan alettava. Otappa huomioon seuraava ero: Ruisleipä, jota pidät kovin maukkaana, on tehty tuon talonpojan korjaamasta viljasta; hänen tumma ja karkea viininsä, joka kuitenkin on virkistävää ja terveellistä, on saatu hänen viinisadostaan. Pöytäliina on tehty hänen kasvattamastaan hampusta, jonka talvella ovat kehränneet hänen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa. Eivät mitkään muut kuin hänen oman perheensä jäsenten kädet ole tätä ateriaa valmistaneet. Lähin mylly ja toripaikka muodostavat hänen mielestään maailman äären. Mitä huvia sinulla siis itse teossa on ollut kaikista niistä ylellisistä ruuista, joita kaukaisista maista on hankittu tuohon toiseen pöytään? Koska tämä kaikki ei ole sinulle hankkinut parempaa ateriaa, niin mitä hyötyä sinulla on ollut tästä ylellisyydestä? Mitä siinä oikeastaan erityisesti oli tehty sinua varten? Jos olisit ollut tuon rikkaan talon isäntä -- saattaisi hän vielä lisätä -- olisi kaikki tuo ollut sinulle vielä vieraampaa. Sillä pyrkimys muiden edessä oikein komeilemaan tuolla herkuttelemisella, lopulta olisi vienyt itseltäsi kaiken nautinnon. Sinulla vaan olisi ollut vaivaa ja muilla huvia."

Tällainen puhe saattaa kylläkin olla hyvä, mutta Émilen suhteen sillä ei ole mitään merkitystä, se kun käy yli hänen ymmärryksensä, ja koska hänelle ei ole helppo tyrkyttää vieraita mielipiteitä. Hänelle tulee puhua yksinkertaisemmin. Sittenkuin hän on punninnut molempien aterioiden arvoa, voi hänelle sanoa joku aamu: Missä syömme päivällistä tänään? Tuollaisenko pöydän ääressä, jonka pinnasta kolmeneljännestä peittää hopeavuori, noidenko paperikukka-kasojen keskellä, joita jälkiruuan aikana tarjotaan säteilevillä lautasilla? Noidenko jäykkähameisten naisten parissa, jotka kohtelevat sinua nukkena ja jotka tahtovat että puhuisit sellaista, mitä et ymmärrä. Vai tahtoisitko syödä tuossa kylässä, joka on parin peninkulman päässä täältä, noiden hyvien ihmisten luona, jotka niin iloisina vastaanottavat meidät ja joilta saamme niin hyvää kermaa? Émilen valinta ei ole epätietoinen. Hän ei ole lörpöttelevä eikä turhamielinen. Pieninkin pakollisuus on hänelle vastenmielinen, eikä hän pidä hienoista ruokalajeistamme. Mutta hän on aina valmis juoksentelemaan maalla ja pitää paljon hedelmistä, hyvistä vihanneksista, hyvästä kermasta, hyvistä ihmisistä.[87] Matkalla on seuraava ajatus itsestään heräävä hänessä: Huomaa että nuo monet ihmiset, jotka puuhaavat suurien kemuaterioiden valmistuksissa, vaan hankkivat itselleen turhan vaivan, tai eivät ainakaan ajattele meidän huviamme.

Esimerkkini, jotka toiseen yksilöön nähden kenties ovat hyvät, saattavat lukemattomiin muihin nähden olla huonot. Mutta jos on oivaltanut niiden syvimmän tarkoituksen, saattaa niitä tarpeen mukaan muunnella. Niiden valitseminen riippuu kunkin lapsen eri luonteen tuntemuksesta ja tämä taas perustuu niihin tilaisuuksiin, jotka tarjotaan lapsille erityisluonteensa näyttämiseen. Älköön luultako että sillä kolmen tai neljän vuoden ajalla, josta tässä on kysymys, voitaisiin mitä lahjakkaimmallekaan lapselle antaa riittävää käsitystä kaikista taiteista ja luonnontieteistä, niin että se sitten itse voisi ne oppia. Mutta kun annamme kaikkien sellaisten seikkojen, joita on tärkeä tuntea, kulkea hänen silmiensä editse, saatamme hänet kykeneväksi kehittämään makuansa, taitoansa, astumaan ensi askeleensa sitä päämäärää kohti, jota hänen neronsa tavoittelee, ja osottamaan meille sen tien, joka sille on aukaistava, jotta sen kehitys jatkuisi luonnon määräämään suuntaan.

Toinen etu tällaisten rajoitettujen, mutta oikeiden tietojen sarjasta on se, että lapsille voidaan osottaa niiden yhtenäisyys, keskinäiset suhteet ja että voi saattaa lapset antamaan niille kullekin niille tulevaa kunnioitusta ja täten karkottaa niistä ne ennakkoluulot, jotka useimmilla ihmisillä on niitä kykyjä kohtaan, joita laiminlyövät, antaen kaiken arvon viljelemilleen kyvyille. Se, joka huomaa hyvin kokonaisuuden järjestyksen, käsittää mille paikalle kukin erityisosa on asetettava. Se taas, joka hyvin käsittää yksityisosan ja tuntee sen perinpohjin, saattaa olla oppinut mies. Mutta edellinen on arvostelukykyinen mies, ja lukija muistanee että päämääränämme on vähemmin oppineisuuden kuin hyvän arvostelukyvyn hankkiminen.

Oli miten oli, niin minun metodini on riippumaton esimerkeistäni. Se perustuu ihmisen eri iällä esiintyviin erimääräisiin kykyihin ja näitä kykyjä vastaavan toiminnan valitsemiseen. Luulen että helposti keksittäisiin toinen metodi, joka näyttäisi tuottavan parempia tuloksia. Mutta jos se vähemmin vastaisi yksilön ominaisuuksia, ikää ja sukupuolta, epäilen, tokko se tuottaisi yhtä hyviä tuloksia.

Tämän toisen ikäkauden alussa olemme käyttäneet hyväksemme tarpeistamme yli jäänyttä voimavarastoamme suunnataksemme toimintamme ulkopuolelle itseämme. Olemme kohonneet taivaisiin, olemme mitanneet maanpinnan, tutustuneet luonnonlakeihin. Sanalla sanoen: olemme tutkistellen samoilleet yli koko saaremme. Nyt palaamme itseemme. Lähestymme huomaamattamme omaa asuntoamme. Olemme onnelliset siihen palatessamme, kun huomaamme ettei se vielä ole vihollisen valloissa, joka meitä uhkaa ja joka valmistautuu sitä anastamaan.

Mitä on meidän nyt tekeminen tarkasteltuamme kaikkea, mikä meitä ympäröi? Käyttää hyödyksemme kaikkea, mikä vaan on käytettävissämme ja suunnata tiedonhalumme vaurastumisemme palvelukseen. Tähän asti olemme koonneet kaikenlaisia työaseita, tietämättä mitä niistä tulemme tarvitsemaan. Jos ne kenties ovat meille hyödyttömät, saattavat ne olla muille hyödylliset. Ja ehkä me vuorostamme tulemme tarvitsemaan heidän työkalujaan. Täten olisi meille kaikille hyötyä tästä vaihdosta. Mutta voidaksemme sitä suorittaa, tulee meidän tuntea molemminpuoliset tarpeet. Jokaisen tulee tietää mitä kelvollista muilla on hänelle annettavaa, ja mitä hän puolestaan voi muille tarjota. Olettakaamme että kymmenellä eri henkilöllä jokaisella on kymmenen erilaista tarvetta. Jokaisen tulee siis, tyydyttääkseen nämä tärkeät tarpeensa, harjottaa kymmentä eri työtä. Mutta kun nerokkaisuus ja kyky ovat erilaiset, toinen jossakin näistä töistä onnistuu huonommin, toinen taas jossakin toisessa. Koska kukin heistä erityisesti kykenee johonkin niistä töistä ja kuitenkin kaikki ryhtyvät samoihin töihin, ovat tulokset huonot. Jos nämä kymmenen henkilöä muodostavat yhteiskunnan ja jos kukin heistä tekee työtä itseään ja yhdeksää muuta varten, harjottaen juuri sellaista tointa, joka hänelle sopii paraiten, niin jokainen hyötyy toisen taidosta, ikäänkuin hänellä itsellään olisi kaikkien taito. Jokainen kehittää omaa taitoansa alituisen harjotuksen kautta, ja lopulta käy niin, että nuo kymmenen henkilöä täydellisesti tyydyttävät tarpeensa, jopa voivat muillekin tarjota yltäkylläisyydestään. Tähän perusteeseen ilmeisesti nojaavat kaikki yhteiskuntalaitoksemme. Käsillä olevaan tehtävääni ei kuulu tutkia sen seurauksia. Sen olen jo tehnyt toisessa tutkimuksessani.[88]

Tämän perusteen mukaan ihminen, joka tahtoisi pitää itseään muista erotettuna olentona, joka ei liittyisi mihinkään, vaan joka pitäisi itseään itselleen riittävänä, olisi ehdottomasti onneton. Jopa hänen olisi mahdoton tulla toimeen. Koska hän huomaisi maailman olevan täynnä vierasta omaisuutta eikä itse varsinaisesti omistaisi mitään muuta kuin ruumiinsa, niin mistä hän ottaisi välttämättömät tarpeensa? Hylätessämme luonnontilan pakotamme vertaisemmekin hylkäämään sen, ei kukaan näet siinä voi pysyä vastoin muiden tahtoa. Ja se todella hylkäisi sen, joka tahtoisi siinä pysyä, voimatta kuitenkaan tulla toimeen. Ensimäinen luonnonlaki näet on huolenpito itsensä suojelemisesta.

Siten vähitellen muodostuvat lapsen mielessä yhteiskunta-suhteiden käsitteet, ja tämä tapahtuu jo ennen, kuin se voi olla varsinainen yhteiskunnan jäsen. Émile käsittää, että hänen, saadakseen sellaisia työkaluja, joita tarvitsee, on hankkiminen toisiakin, joita muut tarvitsevat, sillä niitä vaihtamalla hän voi saada välttämättömiä esineitä, jotka ovat noiden muiden hallussa. Helposti saatan hänet huomaamaan tuollaisen vaihtamisen tarpeellisuuden ja tekemään itsensä kykeneväksi sitä hyödykseen käyttämään.

"Armollinen herra, minun täytyy elää", sanoi muudan onneton satiirinen kirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta ammatista. "Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä", vastasi valtiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun, mutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa. Jokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai vähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on inhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden, katsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka luonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että luonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme elämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta oppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen, ovat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta. Onnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja oikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin kurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että kaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät pahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät pahantekijöiksi tulemaan.

Niin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni oleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään eri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova esille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla näet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa paremmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia kuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies. Lopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden tyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa kasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien mukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan yhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi jokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan olette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä naurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka kurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot? Mikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää muiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis tuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on ainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia harjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi, joka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: "Minun täytyy elää".

Luotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on alttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että on mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat kohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi, hallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia, että te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme mullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti voi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken, minkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin. Kumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä se luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa alenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan ylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo publikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään kaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa tulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat sellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua asemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta kohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua kuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa pirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että hän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei ole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman sitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö tai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen arvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon, osottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin itseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä, ei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän sata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja Korintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa, kuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun ei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan perijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna, ja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten kaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia kuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]