Part 19

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään. Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii, että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä, jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan. Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta, ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.

Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään. Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon, joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut järkähtämättä vallitsevaksi.

Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva. Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.

Olkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia; hänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa. Kaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät hymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä laatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky viehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä vilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä ja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä vakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.

Jos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin päästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua vapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt, kuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei yksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia vahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he, mutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän arvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki. Jos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja, silmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja, luulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu hänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan vertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin veroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on kaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen etevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut tottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.

Hän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää, eikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne molemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin kuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen kehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa suinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden olemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse itkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva katkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme sanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet häntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.

Epäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset ihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin pitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana. Opettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen silmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että hän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii oppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna nähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa hyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja valikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun vaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää tavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii tavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin rikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei ole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin kuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä ovatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen kehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta hyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden lukuun.

Liian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun hetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele mitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään. Tämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta lausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin mitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana ole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella lapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.

Olen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen ystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen tahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja poika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan seurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä ilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen: missä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja päätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja todella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme. Kuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja poistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle asiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.

Mikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77] Yllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen yksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn selvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun, jota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.

KOLMAS KIRJA.

Joskohta koko se aika elämää, jota kestää nuoruudenikään asti, on heikkouden aika, on olemassa tässä alkuiän kulussa kohta, jolloin kasvava olento, huolimatta ehdottomasta heikkoudestaan, on verrattain vahva, kun lisääntyvien voimien määrä on tarpeita suurempi. Koska kaikki sen tarpeet eivät vielä ole kehittyneet, ovat sen jo saavuttamat voimat ylenmääräiset noita tarpeita tyydyttämään. Mieheksi tuollainen olento olisi hyvin heikko, lapseksi se on hyvin vahva.

Mistä johtuu miehen heikkous? Siitä epäsuhtaisuudesta, joka vallitsee sen voimien ja halujen välillä. Meidän intohimomme saattavat meidät heikoiksi, sillä tyydyttääksemme niitä tarvitsemme enemmän voimia kuin mitä luonto on meille antanut. Jos siis vähennämme näitä haluja, ikäänkuin lisäämme voimiamme. Se, joka voi aikaansaada enempää kuin mitä haluaa, on kieltämättä hyvin voimakas olento. Nyt on siis edessämme lapsen kolmas ikäkausi, josta tässä aion puhua. Sanon sitä edelleen lapsuudeksi, kun puuttuu erityistä sopivaa nimeä; tämä ikäkausi näet lähenee nuoruudenikää, mutta ei vielä ole saavuttanut mieskuntoisuutta.

Kahden- tai kolmentoista vuoden iässä lapsen voimat kehittyvät paljon nopeammin kuin sen tarpeet. Rajuin ja hirvittävin tarve ei siinä vielä ole herännyt; itse elinkin pysyy kehittymättömänä ja näyttää kehittymättömyydestään päästäkseen odottavan tahdon aiheuttamaa pakkoa. Lapsi ei silloin juuri ollenkaan ole herkkä ilman ja vuodenaikain vahingollisille vaikutuksille, vaan kestää ne helposti. Sen heräävä ruumiinlämpö korvaa vaatteita, sen ruokahalu korvaa ruokien hyvänmakuisuutta. Kaikki mikä vaan ravitsee, kelpaa sen iälle. Jos sen on uni, se panee pitkäkseen maahan ja nukkuu. Kaikkialla sitä ympäröi sellaista, mikä on sille tarpeellista. Ei mikään kuviteltu tarve sitä kiusaa; yleinen mielipide ei ollenkaan vaikuta siihen. Sen halut eivät ulotu sen käsivarsia kauemmaksi. Se ei ainoastaan kykene tyydyttämään tarpeitaan; sillä on vielä voimia runsaammaltakin. Tämä on sen elämän ainoa aika, jolloin se on tässä tilassa.

Arvaan jo mitä vastaväitteitä minulle tehdään. Tosin ei sanota, että lapsella on enempi tarpeita kuin mitä minä sanon sillä olevan, mutta varmaankin väitetään ettei sillä ole niin paljon voimia kuin olen sanonut. Silloin ei oteta huomioon, että puhun oppilaastani enkä noista vaeltavista nukeista, jotka kulkevat toisesta huoneesta toiseen, jotka harjottavat puutarhanviljelystä kukkaruukussa ja jotka kantavat pahvitaakkoja. Minulle ehkä huomautetaan että miehen voima ilmestyy vasta miehuuden iässä, että ainoastaan sopivissa soluissa kehittyneet elinnesteet levittyään ympäri koko ruumista voivat antaa lihaksille sen jäntevyyden, toimintakyvyn, vahvuuden ja joustavuuden, josta oikea voima johtuu. Tämä on kamariviisautta; minä puolestani vetoan kokemukseen. Näen maatiloillanne suurten poikien tekevän maatyötä, muokkaavan, kyntävän, sälyttävän rattaille viinitynnyreitä ja ajavan vallan kuin heidän isänsä. Luulisi heitä miehiksi, ellei äänen kaiku ilmaisisi heidän oikeata ikäänsä. Kaupungeissammekin nuoret käsityöläisensepät, hevosenkengittäjät ovat melkein yhtä rotevat kuin isäntänsä eivätkä myöskään olisi taitamattomammat, jos heitä olisi ajoissa harjotettu. Jos tässä suhteessa on olemassa eroa, ja myönnän, että sitä on, on se -- toistan tämän vielä kerran -- paljon vähäisempi kuin ero miehen rajujen halujen ja lapsen rajoitettujen pyrkimysten ja tarpeiden välillä. Muuten ei tässä ole yksinomaan kysymys ruumiillisista voimista, vaan etenkin henkisistä kyvyistä ja voimista, jotka niitä korvaavat ja ohjaavat.

Tämä aika, jolloin yksilö aikaansaa enemmän kuin mitä se haluaa, joskohta se ei olekaan sen ehdottomasti suurimman voimakkaisuuden aika, on, kuten olen sanonut, sen suhteellisesti suurimman voimakkuuden aikaa. Se on elämän arvokkain aika, joka esiintyy vaan kerran ja joka on hyvin lyhyt ja kahta lyhyempi, koska, kuten kauempana tullaan huomaamaan, on tärkeätä sitä hyvin käyttää.

Mitä siis Émile on tekevä tuolla kykyjen ja voimain liialla runsaudella, joka hänellä nyt on, mutta joka häneltä myöhäisemmällä iällä on puuttuva? Hän on koettava käyttää niitä siten, että tulevaisuudessa tarpeen vaatiessa voi niitä hyväkseen käyttää. Hän on, niin sanoakseni, tulevaisuuden varalle säästävä nykyisen olentonsa liiallista sisällystä. Roteva lapsi on kokoava varastoja heikolle miehelle. Mutta hän ei ole kokoava varastojaan kirstuihin, jotka häneltä voidaan varastaa, eikä vieraisiin latoihin. Todella omistaaksensa täten voittamansa tulokset, hän on sijoittava ne käsivarsiinsa, päähänsä, itseensä. Nyt meillä siis on edessämme työn, opetuksen ja opiskelun aika. Tämä on luonnon omaa ohjausta, eikä minun mielivaltaisuuttani.

Ihmisymmärryksellä on rajansa; yksi ihminen ei voi tietää kaikkea eikä edes täydelleen tietää sitä vähäistä, minkä muut ihmiset tietävät. Koska jokaisen väärän väitteen vastakohta on oikea, on totuuksien luku yhtä rajaton kuin erehdyksien. Tulee siis opetettavaisista aineista valita muutamia määrättyjä, samoin kuin on valittava niiden oppimiselle sovelias aika. Niistä tiedoista, joita kykenemme itsellemme hankkimaan, toiset ovat väärät, toiset hyödyttömät ja toiset taas ovat omiaan ylläpitämään ylpeyttämme. Se vähäinen määrä tietoja, joka todella edistää menestymistämme, ansaitsee yksin tulla ymmärtäväisen ihmisen tutkimisen esineeksi ja siis myös lapsen opiskelun esineeksi, jos lapsi tahdotaan kasvattaa ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Ei tarvitse yleensä tietää kaikkea, vaan ainoastaan sitä mikä on hyödyllistä.

Tästä vähäisestä tietojen määrästä tulee vielä jättää pois sellaiset, jotka vaativat jo vallan kehittynyttä ymmärrystä, ne jotka edellyttävät suhteiden tuntemista ja joita lapsi ei voi saavuttaa, ja lopuksi ne tiedot, jotka tosin itsessään ovat todet, mutta jotka voivat saavuttaa kokemattoman sielun tekemään vääriä johtopäätöksiä muiden seikkojen suhteen.

Meidän on siis sulkeutuminen sangen ahtaaseen tietopiiriin mitä olioihin tulee; mutta tämä piiri muodostaa kuitenkin äärettömän tietoalan lapsen tietämiskykyyn nähden. Mikä uhkarohkea käsi uskaltaisikaan koskea inhimillisen tietämyksen pimeyden verhoon! Kuinka paljo kuiluja näen turhien tieteidemme kaivavan onnettoman nuoren kasvattimme ympärille! Sinä, joka lähdet häntä opastamaan noilla vaarallisilla poluilla ja nostamaan hänen silmiensä edestä luonnon pyhää esirippua, vapise! Tutki ensin tarkoin hänen päätänsä ja omaa päätäsi; pelkää, ettei se joudu jommaltakummalta pyörälle, tai ehkäpä kummaltakin. Pelkää valheen pettävää houkutusta ja ylpeyden huumaavaa viekotusta. Muista alati ettei tietämättömyys koskaan ole matkaansaattanut pahaa, vaan että erehdys yksin on turmiollinen, ja ettemme erehdy sentähden, ettemme tiedä, vaan sentähden, että luulemme tietävämme.

Oppilaanne edistys geometriassa voisi tarjota teille todisteen ja varman mittakaavan hänen ymmärryksensä kehityksestä. Mutta niin pian kuin hän voi eroittaa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, tulee menetellä hyvin taitavasti ja varovasti saadakseen hänet harrastamaan spekulatiivisia opintoja. Jos esim. tahdotte saada hänet hakemaan kahden viivan keskiproportsionaalia eli keskisuuruutta, niin pankaa hänet aluksi piirtämään neliö, joka on yhtä suuri kuin määrätty suorakaide. Jos olisi kysymyksessä kahden keskiproportsionaalin hakeminen, tulisi ensin saattaa hänelle huvittavaksi probleemi kuution kaksinkertaiseksi tekemisestä, j.n.e. Huomatkaa, miten asteittain lähestymme siveellisiä käsitteitä, jotka erottavat toisistaan hyvän ja pahan. Tähän asti emme ole tunteneet muuta lakia, kuin välttämättömyyden lain; nyt otamme huomioon sen, mikä on hyödyllistä. Pian johdumme siihen, mikä on sopivaa ja hyvää.

Sama luonnonvaisto panee ihmisen eri kyvyt toimimaan. Ruumiin toimintaa, joka pyrkii kehittymään, seuraa henkinen toiminta, jonka tarkoitus on tietojen hankkiminen. Alussa lapset ovat ainoastaan alati liikkeellä; sitten ne muuttuvat uteliaiksi, ja jos tätä uteliaisuutta hyvin ohjataan, tulee siitä kysymyksessä olevan iän pääkiihotin. Erottakaamme aina ne taipumukset, jotka johtuvat luonnosta, ihmismielipiteistä johtuvista. On olemassa opinintoa, joka ainoastaan perustuu haluun saavuttaa oppineen mainetta; mutta on myöskin olemassa toisenlaista opin intoa, joka syntyy ihmiselle luonnollisesta uteliaisuudesta kaikkeen siihen nähden, mikä läheltä tai kaukaa saattaa herättää hänen mielenkiintoaan. Synnynnäinen onnellisuuden kaipuu ja mahdottomuus täydelleen tätä kaipuuta tyydyttää, saattavat ihmisen alati tavottelemaan uusia keinoja, jotka sitä edistäisivät. Se on uteliaan tiedonhalun ensimäinen perustus, joka on ihmissydämelle luonnollinen, mutta jonka kehitys kulkee rinnan intohimojemme ja tietojemme kehityksen kanssa. Olettakaamme että joku filosofi olisi koneineen ja kirjoineen karkotettu autioon saareen, missä hän varmasti tietäisi yksin viettävänsä loppuikänsä. Hän ei silloin enää vaivaisi päätänsä tutkimalla maailmanjärjestelmää, painolakia ja differentsiaalilaskua; hän ehkä ei elinaikanaan enää avaisi ainoatakaan kirjaa. Mutta hän ei varmaankaan jättäisi tutkistelematta saartansa sen viime sopukkaa myöten, olipa se sitten kuinka suuri tahansa. Hylätkäämme siis vielä ensi opinnoista niiden tietojen hankkiminen, jotka eivät luonnostaan herätä ihmisen mielenkiintoa, ja rajoittukaamme niihin, joita vaistomme saattaa meitä tavoittelemaan.

Ihmissuvun autio saari on maailma; se seikka, joka enimmin pistää silmään, on aurinko. Niin pian kuin alamme kääntää pois huomiomme itsestämme, on se aluksi kiintyvä näihin molempiin esineihin. Melkein kaikkien villien kansojen filosofia käsitteleekin yksinomaan maan haaveellista jakoa ja auringon jumalallisuutta.

Mikä hyppäys! sanonee joku. Äsken puhuimme ainoastaan siitä, mikä koskee ihmistä itseään ja mikä häntä välittömästi ympäröi; ja nyt äkkiä lähdemme samoilemaan ympäri maanpintaa ja teemme harppauksen universumin ääriin! Tämä hyppäys on seuraus voimiemme lisääntymisestä ja henkemme taipumuksesta. Heikkouden ja riittämättömyyden tilassa ollessamme pyrkimys suojelemaan itseämme keskittää huomiomme itseemme; vahvuuden ja voimakkuuden tilassa halu laajentaa olentoamme kääntää huomiomme ulkopuolelle itseämme ja johtaa meidät niin kauas kuin suinkin on mahdollista. Mutta kun henkinen maailmamme vielä on meille tuntematon, ei ajatuksemme kulje kauemmaksi kuin silmämme kantavat, ja ymmärryksemme ulottuu vaan sen avaruuden halki, jota se kykenee mittaamaan.

Muuttakaamme aistimuksemme käsitteiksi, mutta älkäämme yhtäkkiä hypätkö havainnollisista esineistä henkisiin olioihin. Sillä edellisten avulla meidän tulee päästä jälkimäisiin. Olkoot hengen ensimäisissä toimituksissa aistit alati sen oppaina. Maailma olkoon ainoa kirja, tosiseikat ainoat opinesineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän ainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä sanoja.

Jos saatatte oppilaanne tarkkaamaan luonnon ilmiöitä, teette hänet pian tiedonhaluiseksi. Mutta voidaksenne ylläpitää hänen tiedonhaluaan, ei teidän koskaan pidä jouduttaa sen tyydyttämistä. Saattakaa kysymykset hänen kehityskantansa mukaisiksi ja antakaa hänen itsensä ne ratkaista. Älköön hän omistako tiedokseen mitään sen nojalla, että te sen olette sanoneet, vaan sen nojalla, että hän sen itse on ymmärtänyt. Älköön hän oppiko jo valmista tiedettä, vaan keksiköön hän oman tieteensä. Jos kerran juurrutatte hänen mieleensä auktoriteettiuskon järkiperäisen arvostelun asemesta, ei hän ole kykenevä asioita järkevästi arvostelemaan, vaan on oleva toisten mielipiteiden leikkikaluna.

Kun tahdotte tälle lapselle opettaa maantietoa, noudatte esiin karttapalloja, tähtitaivaan ja maapallon karttoja. Mitä joutavia välineitä! Mitä hyödyttävät kaikki nämä kuvalliset esitykset! Miksi ette ala osottamalla oppilaallenne itse esineitä, jotta hän ainakin tietäisi, mistä puhutte?