Part 17

Kun lapsi heittelee höyhenpalloa, se harjottaa silmäänsä ja käsivarttaan tarkaksi; kun se piiskalla pyörittää hyrrää, se tosin sen kautta lisää voimiaan, mutta ei opi mitään. Olen joskus kysynyt, miksi ei lapsille anneta samoja taitavuutta kysyviä pelejä kuin aikaihmisille, nimittäin pallo-, puupallo-, biljardi-, jousiammunta-, ilmapallo-peliä ja soittimien käyttämistä. Minulle on vastattu, että muutamat näistä peleistä käyvät yli lasten voimien ja etteivät lasten jäsenet ja elimet ole kyllin kehittyneet toisia niistä harjottamaan. Minun mielestäni nämä syyt ovat epäpätevät. Lapsella ei tosin ole miehen vartaloa, mutta sillä on kuitenkin samankuosinen puku kuin miehellä. En tietysti tarkoita, että lapsi pelaisi aikaihmisen biljardisauvalla kolmen jalan korkuisella biljardipöydällä, en tahdo että se kävisi meidän pallohuoneissamme ja että se väsyttäisi pientä kättänsä pallomestarin verkolla, vaan että se heittää palloa salissa, jonka ikkunat on turvattu. Annettakoon sille aluksi pehmeitä palloja; olkoot sen ensi palloviskelimet puusta, sitten pergamentista ja viimein suolikielistä, jotka pingotetaan niin vahvasti kuin lapsen voimat sallivat. Te pidätte höyhenpalloa parempana, se kun väsyttää vähemmin ja on vaaraton. Te olette väärässä kahdesta syystä. Höyhenpallo-peli on naisten peli; ette kuitenkaan näe ainoatakaan naista, joka ei lähtisi pakoon kun pallo lentää häntä kohti. Heidän valkea ihonsa ei siedä mustelmia eikä kovettumia. Mutta me miehet, jotka olemme luodut vahvoiksi kehittymään, luulemmeko siksi tulevamme vaivatta? Ja kykenemmekö koskaan puolustautumaan, ellei meitä koskaan ahdisteta? Se, joka pelissä voi vaaratta olla taitamaton, pelaa aina veltosti. Putoava höyhenpallo ei satuta ketään; mutta ei mikään tee käsivarsia notkeammiksi kuin pakko käsin suojella päätään, eikä mikään tee katsetta niin tarkaksi kuin täytymys suojella silmiään. Hypähtäminen salin toisesta päästä toiseen, vielä ilmassa olevan pallon kulun laskeminen ja pallon heittäminen voimakkaasti ja varmasti -- sellaiset pelit ovat enemmän omiaan kehittämään nuorukaisista miehiä, kuin ne soveltuvat jo varttuneille miehille.

Lapsen jäntereet ovat liian pehmeät, näin sanotaan. Tosin ne ovat vähemmän jäntevät, mutta sen sijaan notkeammat; lapsen käsivarsi on heikko, mutta se on kuitenkin käsivarsi. Suhteellisesti sen tulee voida tehdä kaikki se, minkä toinen samanlainen välikappale aikaansaa. Lasten käsillä ei ole taitavuutta; senvuoksi tahdon että sitä niille annetaan; miehellä, joka olisi harjottanut itseään yhtä vähän kuin ne, olisi yhtä vähä taitoa. Emme voi tuntea elimiemme kelpaavaisuutta, ennenkuin olemme niitä käyttäneet. Ainoastaan pitkällinen kokemus opettaa meitä itsestämme noutamaan hyötyämme, ja tämän kokemuksen saavuttaminen on päämäärä, jota tavoittelemaan meitä ei voida liian aikaisin totuttaa.

Kaikki mikä tapahtuu, on toteutettavissa. Ei mikään ole tavallisempaa kuin se, että näkee taitavia ja hyvin kehittyneitä lapsia, joiden jäsenet ovat yhtä notkeat kuin aikaihmisillä. Melkein kaikilla markkinoilla näkee lapsia, jotka tekevät voimistelutemppuja, kävelevät käsillään, hyppivät ja tanssivat köydellä. Kuinka monena vuotena lapsiseurueet baletti-tansseillaan ovat vetäneet katsojia italialaisiin teattereihin! Kuka ei Saksassa ja Italiassa olisi kuullut puhuttavan kuuluisan Niccolinin pantomiimista?[66] Kuka on koskaan näillä lapsilla huomannut vähemmän kehittyneitä liikkeitä, vähemmän sulavia asentoja, vähemmän tarkkaa korvaa ja vähemmän kevyttä tanssia kuin jo täysin kehittyneillä tanssijoilla? Joskohta lapsilla aluksi onkin paksut, lyhyet ja kömpelöt sormet, pulleat ja tarttumiseen taitamattomat kädet, ei tämä estä useita lapsia osaamasta kirjoittaa ja piirustaa iässä, jolloin toiset eivät vielä osaa pitää kädessään lyijy- eikä teräskynää. Koko Pariisi muistelee vielä pientä englantilaista tyttöä, joka kymmenvuotiaana pianolla teki ihmeitä.[67] Erään virkamiehen perheessä olen nähnyt miten hänen kahdeksanvuotias poikansa pantiin seisomaan pöydälle keskelle lautasia jälkiruokaa syötäessä ja miten hän siinä soitti viulua, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse, tehden sen niin hyvin, että hänen soittonsa hämmästytti taiteilijoitakin.

Kaikki nämä esimerkit ja lukemattomat muut todistavat mielestäni, että lasten kykenemättömyys meidän ruumiinharjotuksiin on kuviteltua, ja että jos ne eivät ole onnistuneet joitakin suorittamaan, tämä riippuu siitä, ettei niitä koskaan ole tarpeeksi harjotettu.

Huomautetaan kenties minun tässä lankeavan siihen erehdykseen, että suositan lasten ruumiiseen nähden ennenaikuista kehitystä, jota niiden henkeen nähden moitin. Mutta ero on hyvin suuri, sillä toinen näistä edistyksistä on vaan näennäinen, toinen taas todellinen. Olen näyttänyt, ettei heillä itse teossa ole niitä henkisiä kykyjä, joita näyttävät omistavan, jotavastoin ne todella tekevät kaiken, mitä näyttävät tekevän. Muuten tulee aina ottaa huomioon, ettei kaikki tämä ole eikä saa olla muuta kuin leikkiä, luonnon niiltä vaatimaa helpposuuntaista ja vapaaehtoista liikettä, taitoa vaihdella niiden huveja ja saattaa ne niille miellyttävämmiksi, ilman että mikään pakko koskaan muuttaa ne työksi. Sillä mikä seikka onkaan lasten huvin esineenä, jota en voisi saattaa niille opin esineeksi? Ja ellen voisikaan sitä tehdä, kunhan ne vaan vahingotta huvittelevat itseään ja aika kuluu, ei ole väliä siitä edistyvätkö missään suhteessa tässä alkuiässään. Jos sitävastoin pakollisesti pitää opettaa niille sitä tai tätä, niin meneteltäköön miten tahansa, on mahdotonta saavuttaa tarkoitustaan ilman väkinäisyyttä, harmia ja ikävyyksiä.

Se, minkä olen sanonut niiden kahden aistin kehittämisestä, joiden käyttäminen useimmiten tulee kysymykseen ja on tärkein, voi kelvata esimerkiksi muidenkin aistien kehittämisestä. Näkö ja tunto kiinnittävät huomionsa sekä lepo- että liiketilassa oleviin esineisiin; mutta koska ainoastaan ilman väräjäminen voi panna kuuloaistin toimimaan, synnyttää ainoastaan liiketilassa oleva esine melua tai ääntä, ja jos kaikki olisi lepotilassa, emme koskaan kuulisi mitään. Yöllä siis, jolloin me liikumme ainoastaan niin paljon kuin meitä haluttaa, ja jolloin meidän ei tarvitse pelätä muita kuin liikkuvia esineitä ja olentoja, on tärkeätä, että korvamme pysyy valppaana, jotta kuulemastamme äänestä voimme päättää, onko sen aiheuttaja suuri vai pieni, etäinen vai läheinen, onko sen väräjäminen raju vai heikko. Värähtelevä ilma kohtaa esteitä, jotka palauttavat äänen ja synnyttävät kaikua, mikä toistaa kuuloaistimuksen, ja jotka vaikuttavat, että ääni tuntuu lähtevän toisesta paikasta kuin mistä se todella lähtee. Jos tasangolla tai laaksossa kallistamme korvamme maan tasalle, kuulemme ihmisäänen ja hevoskavioiden kopseen paljon kauempaa kuin pysyessämme pystyssä.

Samoin kuin olemme verranneet näköä kosketukseen, sopii sitä myös verrata kuuloon ja tietää kumpi näiden molempien aistien välittämistä aistimuksista pikemmin saapuu elimeen, jos ne samaan aikaan lähtevät samasta esineestä. Kun näkee kanuunan tulen, on vielä aikaa väistää kuulaa; mutta niin pian kuin laukaus kuuluu, ei siihen enää ole aikaa, silloin kuula jo on perillä. Saatamme päättää kuinka kaukana ukkonen on, siitä ajasta, joka kuluu salamasta jyrähdykseen. Opettakaa lapselle kaikki nämä kokemukset; ottakoon hän selvän niistä, jotka ovat hänelle tarjona ja perehtyköön muihin johtopäätösten avulla. Mielestäni on kuitenkin monta vertaa parempi, että lapsi kokonaan on tietämättä nämä seikat, kuin että aikaihminen pelkillä sanoilla ne sille selittää.

Meillä on elin, joka vastaa kuuloa, nimittäin puhe-elin; meillä ei ole näköä vastaavaa elintä, emmekä voi värejä ilmaista samoin kuin ääniä synnytämme. Tämä on lisäsyy, joka aiheuttaa meitä kehittämään edellistä elintä ja antaa aktiivisen ja passiivisen elimen keskinäisesti tointaan harjottaa.

Ihmisellä on kolmenlaista ääntä, nimittäin puheääni, lauluääni ja intoinen eli korollinen ääni, joka ilmaisee mielenliikutuksia ja joka elähyttää laulua ja puhetta. Lapsella on nämä kolme äänen lajia, samoin kuin miehellä, jos kohta se ei osaa niitä samalla tavoin yhdistää. Lapsi osaa, kuten aikaihmiset, nauraa, huutaa, valittaa, huudahtaa, mutta se ei osaa niihin sekoittaa kahden muun äänen lajin soinnun vaihdosta. Täydellinen musiikki on se, joka paraiten yhdistää nämä kolme äänen lajia. Lapset eivät kykene sellaista musiikkia harjottamaan, eikä niiden laulussa ole sielua. Niiden puheäänikään ei ole sointuvasti painotettua; lapset huutavat, mutta eivät oikein painota sanoja. Ja samoin kuin niiden puheessa on vähä painokkuutta, niiden äänessä on vähä pontevuutta. Meidän oppilaamme on puhuva vielä värittömämmin ja yksinkertaisemmin, hänessä kun eivät intohimot vielä ole heränneet, joten ne eivät voi sekoittaa väreitään hänen ääneensä. Älkää siis vaatiko, että hänen pitäisi lausua osia murhe- ja huvinäytelmistä, älkääkä myöskään yrittäkö hänelle opettaa niin sanottua deklamoimista. Hän on oleva liian järkevä lausuakseen painottamalla seikkoja, joita hän ei kykene ymmärtämään, ja lausetapoja ja tunteita, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut ja kokenut.

Opettakaa häntä puhumaan yksinkertaisesti ja selvästi, hyvin muodostamaan puheäänteensä, ääntämään tarkasti ja teeskentelemättä, tuntemaan ja noudattamaan paino- ja laajuussuhteita, aina lausumaan niin kovalla äänellä, että se kuuluu, mutta välttämään liian äänekästä lausumista; tämä on tavallinen vika kouluissa kasvatetuilla lapsilla. Vältettäköön kaikessa liiallisuutta.

Saattakaa samoin hänen lauluäänensä tarkaksi, tasaiseksi ja sointuvaksi ja hänen korvansa herkäksi tahdille ja harmonialle, mutta tämä riittäköön. Jäljittelevä sekä teattereissa esitetty musiikki ei ole hänen iälleen sovelias; enpä edes tahtoisi että hänen lauluunsa liittyisi sanoja. Jos hän taas tahtoisi laulaa tällaisia lauluja, koettaisin sepittää lauluja varta vasten hänelle, nimittäin sellaisia, jotka huvittaisivat hänen ikäistänsä, ja yhtä yksinkertaisia kuin hänen ajatusmaailmansa.

On luonnollista että minä, joka en ollenkaan pidä kiirettä opettaakseni häntä kirjoitettua lukemaan, en myöskään jouduta hänen nuottien oppimistaan. Pitäkäämme kaukana hänen aivoistaan kaikki seikat, jotka vaativat vaivalloista tarkkaavaisuutta, ja älkäämme kiirehtikö hänen huomionsa kiinnittämistä sovinnaisiin merkkeihin. Myönnän että tämä seikka näyttää kohtaavan vaikeuksia. Sillä vaikka nuottien tunteminen aluksi ei näytä olevan tärkeämpi laulutaitoa varten kuin kirjainten osaaminen puhumista varten, on kuitenkin eroa siinä, että puhuessamme lausumme omia ajatuksiamme, mutta laulaessamme ainoastaan toisen ajatuksia. Ja jotta näitä voisi ilmaista, täytyy osata niitä lukea.

Mutta ensiksikin voi niitä kuulla, sen sijaan että niitä lukisi, ja laulun opimme korvan avulla vielä helpommin kuin silmän. Lisäksi, jotta hyvin ymmärtäisi musiikkia, ei riitä, että sitä ainoastaan esittää, tulee myöskin osata säveltää; toinen näistä on opittava toisen avulla, muuten emme koskaan hyvin perehdy musiikkiin. Harjottakaa pientä musiikinharrastajaanne ensin säveltämään hyvin säännöllisiä ja tarkkatahtisia säkeitä ja sitten liittämään ne yhteen hyvin yksinkertaisella modulatsionilla ja lopuksi osottamaan niiden eri suhteita oikealla jaoituksella, mikä tapahtuu oikean rytmin ja oikeiden paussien valitsemisella. Ennen kaikkea tulee välttää teeskenneltyjä, intohimoisia ja liian tunteellisia lauluja. Olkoon melodia aina laulava ja yksinkertainen, johtukoon se aina äänilajin pääsävelistä ja kaikukoon siitä aina perussävel niin selvästi, että pikku laulaja sen kuulee ja että hän vaivatta voi sitä säestää. On näet tärkeätä että hän, kehittääkseen äänensä ja korvansa tarkaksi, aina laulaa pianon säestyksellä.

Voidakseen panna painoa säveliin, ne äännetään selvästi esitettäessä; siitä on johtunut se tapa, että laulaessa nuotit merkitään erityisillä tavuilla. Jotta voitaisiin erottaa eri sävelet, tulee antaa erityiset nimet niille ja niiden välisille ääniaskelille. Siitä johtuvat intervallien nimet ja pianon koskettimien ja skaalan nuottien niminä käytetyt kirjaimet. C ja A osottavat määrättyjä, muuttumattomia ja aina samojen koskettimien synnyttämiä säveliä. _Ut_ ja _la_[68] nimien laita on toisin. _Ut_ on säännöllisesti duur-skalan toonika tai moll-skaalan mediantti. _La_ on säännöllisesti moll-skaalan toonika tai duur-skaalan kuudes sävel. Siis kirjaimet osottavat musiikki-järjestelmämme sävelsuhteiden muuttumattomia rajoja, tavuut eri äänilajien samanlaatuisten sävelsuhteiden vastaavia rajapisteitä. Kirjaimet ilmaisevat pianon koskettimia ja tavuut äänilajin ääniaskeleita. Ranskalaiset säveltaiteilijat ovat eriskummaisella tavalla sekoittaneet nämä eri käsitteet; he ovat sekoittaneet tavuiden merkityksen kirjainten merkitykseen ja turhaan antaen koskettimille kaksinkertaiset merkit, eivät ole jättäneet mitään merkkejä, jotka osottaisivat skaalan säveliä. Heistä siis _ut_ ja _c_ aina on sama seikka, mikä on väärin, sillä mikä merkitys siis olisi c:llä? Tämän vuoksi heidän solfezhin harjottamisensa on äärettömän vaikeata, olematta samalla hyödyllinen ja antamatta mitään selvää käsitystä ymmärrykselle; tämän metodin mukaan näet esim. tavuut _ut_ ja _mi_ voivat yhtä hyvin ilmaista suurta, pientä, ylinousevaa tai vähennettyä terssiä. Mikähän surkea sallimus on säätänyt että juuri siinä maassa, jossa kirjoitetaan kauneimmat musiikkia käsittelevät teokset, sitä on kaikkein vaikein oppia.

Noudattakaamme oppilaamme kanssa yksinkertaisempaa ja selvempää menettelyä; hänen ei tarvitse tuntea muuta kuin kaksi äänilajia, joiden sävelsuhteet aina ovat samat ja samojen tavuiden nimiset. Joko hän laulaa tai soittaa, tulee hänen aina osata jokaisesta kahdestatoista sävelestä, joita hän voi pitää perussävelenä, muodostaa äänilaji; ja moduleeratkoon hän sitten d:stä, c:stä tai g;stä j.n.e., tulee loppusävelen aina olla _ut_ tai _la_, riippuen äänilajista. Tällä tavoin menettelemällä aina saatte oppilaanne ymmärtämään; äänilajin oleelliset sävelsuhteet sekä mitä lauluun että soittoon tulee, ovat aina hänelle ilmeisen selvät, hänen esittämisensä on oleva täsmällisempää ja hänen edistymisensä nopeampi. Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin se, mitä ranskalaiset sanovat luonnonmukaiseksi solfeesiksi; tämä näet estää oikean käsityksen itse asiasta ja tarjoaa sen sijaan oudon käsityksen, joka vaan on omansa viemään harhaan. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin solfesoiminen äänilajia muuttamalla, niin pian kuin äänilaji on transponeerattu. Mutta onpa tässä jo liiaksikin puhuttu musiikista. Opetettakoon sitä miten tahansa, kunhan se vaan aina pysyy pelkkänä huvina.

Olemme nyt siis hyvin oppineet tuntemaan vierasten esineiden ominaisuudet meidän ruumiiseemme nähden, niiden painon, muodon, värit, tiiviyden, suuruuden, etäisyyden, lämpötilan, lepo- ja liiketilan. Tiedämme mitkä niistä ovat senlaatuiset, että meidän sopii niitä lähestyä tai niistä poistua, miten meidän tulee menetellä voittaaksemme niiden vastustusvoiman tai asettaaksemme niitä vastaan sellaisen voiman, joka meitä suojelee niiden vahingolliselta vaikutukselta. Mutta tämä ei riitä; meidän oma ruumiimme kuluu lakkaamatta ja sen voimat ovat siis alati uudistettavat. Joskohta ruumiillamme on kyky muuttaa toisia aineita niiksi aineiksi, joista ruumiimme on kokoonpantu, ei näiden aineiden valinta ole yhdentekevä. Kaikki aineet eivät tarjoa ihmiselle ravintoa; ja ravinnoksi kelpaavista aineista ovat toiset ihmiselle soveliaampia ja toiset sopimattomampia, riippuen hänen suvustaan, siitä ilmanalasta, jossa hän asuu, hänen erityisestä ruumiinlaadustaan ja hänen yhteiskunnallisen asemansa määräämästä elintavasta.

Kuolisimme nälkään tai myrkytykseen, jos meidän, valitaksemme sopivat ravintoaineet, täytyisi odottaa kunnes kokemus olisi opettanut meitä niitä tuntemaan ja valitsemaan. Mutta kaikkihyvä kaitselmus, joka on järjestänyt niin, että tuntevien olentojen mielihyväntunteet edistävät heidän itsesuojelemistaan, ilmoittaa meille sen avulla, mikä on mieluista makuaistillemme, mikä sopii ravinnoksi vatsallemme. Ihmisellä ei olekaan luonnontilassa luotettavampaa lääkäriä kuin hänen oma ruokahalunsa; enkä epäile hetkeäkään että ihmisen pysyessä luonnontilassa ne ravintoaineet, joita hän piti hyvänmakuisimpina, myöskin olivat hänelle terveellisimmät.

Tämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on meille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja antaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt, että makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän poistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme; tai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen määrään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä tunne.

Tästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on yksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin hienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy muuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu vaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt ihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.

Tämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä varsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta vähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille vastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän höysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten juhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän vetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa ei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta käyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti raittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta yksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan vastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko koskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on luonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme lapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen ravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki ainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se muodostako itselleen omaa omituista makua.

En tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä seikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää pitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja että se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka väittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne suurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi pitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin erilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista, tarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta elinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä vielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen syntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo asemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä kohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä niin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen vaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee nälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista keittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa osattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä ylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa syödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille kelpaisivat.

Kaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin välittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja arvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta ruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät. Tuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle; mutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin toiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka ei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin vähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein sekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä herkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset luonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät maun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää asettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen joutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen johtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen avulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista vaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin turhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka välittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu mielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten alainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi vastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin muita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian lakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy muuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun se varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät herkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä viimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen kustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut sellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin ruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään päivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on kuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole olleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja lujuutta, _fruges consumere nati_.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten sydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun sielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta varten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan ainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin ruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on hänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.