Part 10

Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa, sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään, ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.

Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani, vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen; tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus. Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän kutsutaan saapuville.

Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi. Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.

_Jean-Jacques_. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku toinen siihen kajonnut ennen meitä.

_Robert_. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat, jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.

_Émile_. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?

_Robert_. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä turvassa menestyisi.

_Émile_. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.

_Robert_. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä turhaa vaivaa.

_Jean-Jacques_. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet sadosta.

_Robert_. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin pois papunne, jos koskette melooneihini.

Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan. Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.

Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on tehty.

Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.

Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat, antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.

Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa: "minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein, kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa. Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia, joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä. Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.

Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.

Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset, kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.

On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta. Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt, tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia, joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.

Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista; lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin toisellakaan taholla.

Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino, jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.

Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin; lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä ymmärtämiskykyä vastaan.

Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat totta.

Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan, jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä, enkä sano: "Sinäkö tämän teit?"[37] Sillä mitäpä muuta tällä aikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen itsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun sopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina lähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on jotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä ja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle ikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta eikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule tarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein varma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja että hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä valheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan hänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista, sitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.

Kun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan, ja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta. Silloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun ajattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka hetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman erotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi, lupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta ylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se ivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se uskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä säästäväisesti.

Ne yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta puhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin velvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei niitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi käytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille hyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita. Näitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä harjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon haukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan ne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla Jumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan niiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista. Eikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä lieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä kunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla almunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee antamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee. Lapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan ansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se melkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän esimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät aikaihmiset annakaan almuja.

Huomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka arvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa taskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi antaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä tämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse pitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä, oletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.

Tässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan nimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin että se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin. En ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista anteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden mielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät saavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset kokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa parhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan näennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus täten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se olisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen saadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys rehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus äkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta lahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava huomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien tottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden laita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä saarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta kasvatusta!

Opettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät; painukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat tunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia oppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan ja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi kunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei lapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen velvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä, kysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan minä: "Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita, nämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää varoistaan eivätkä työstään." "Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?" kysyy oppilaani. "Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni kautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen omistusoikeuteen."

Jokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni ymmärrettyään -- ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään -- minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa koettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla. Näkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi almuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka hänelle antaisin anteeksi.

Tiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei mikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän teon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten ollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy antaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne voivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään. Ihmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on matkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina matkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se halveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee. Ihmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista sitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien halpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen, mikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä ihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun; heidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa taitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi. Syvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä huomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä ei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä näennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.

Jos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että ne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen opettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle ja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa kenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja ristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi edes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta hän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman kustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät hyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa, ollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle niin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme menevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi välttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi toiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka suurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä varten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan koettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä onnistua.[39]

Siinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita noudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei voi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään ja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin ainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat siitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka on kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat jäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla kylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis se, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta enemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua aikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan keskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta, kuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen kasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi muuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen varttumiseen.