Part 13

Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä Yrjön tykö!»

Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään hyväiltyään sitä kaikin tavoin.

Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.

Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!

Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.

Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!

Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, niin tahtoi hän taas kumota sen.

Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla rakastamatta heitä!

Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli hänellä äännähdys:

»Jori!»

Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui Elsaa kainaloon lausuen iloisesti:

»Elsa!»

»Mari!»

Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja tahtoi häntä pidättää.

»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!»

Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.

»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.

»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.»

»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin ja innostuksella.

»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.»

Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.

Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.

Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, Elsalle kohteliaalla kumarruksella:

»Saanko luvan tarjota?»

»Kiitos!»

Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen seuraansa.

»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin hauskaa.»

Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.

Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain kanssa!

Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet saanut? Ostanut!

Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut jotakin varastettua takanaan.

Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.

Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!

Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. Vaan hän olikin ollut piloillaan.

Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:

»Lapsen tehnyt ihminen!»

Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella eikä toivoa Jorin rakkautta.

Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon hääiltana.

»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.»

Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa kaikki tietää.

»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.

Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä siitä herrasta.

»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.

»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.

»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä.

»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi.

»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen katalan kuin tuo Aappo raukkakin!»

Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.

Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa.

Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.

Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti nauramaan ja nauroi halustaan.

Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. Tuntui helpommalle hetkisen perästä.

Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.

Hän nukahti sitten itkuunsa.

14

Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi Viion leski tyynesti:

»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.»

»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus ole!»

»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin pakahduttaa, niin minusta tuntuu.»

»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.»

Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.

»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää Tuiran.

»Oliko se Tuiralta se kirje?»

»Keneltä se sitten olisi!»

»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?»

Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!

»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.

Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä keskitaivaalla.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.

Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti keikutellen purstoaan.

Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin toistensa ympärillä.

Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.

Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.

Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli kaunein.

Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...»

Minkälainen oli Tuiran mieliala?...

Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, että se on tuleva ja että siinä on Tuira...

Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan menisi.

Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse tiennytkään.

Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... enkeliksi...

Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä...

Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta minnekään, ajattelematta mitään...

Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:

»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.»

Elsa sanoi vain:

»Antakaa, äiti, anteeksi.»

Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan mieliksi: ottaa Tuiran.

Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi sanoiksi:

»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla on siihen syytä!»