Part 5

... Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!... Ja sitä paitsi... seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla itsenäinenkin...

"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse sen kyllä syödä saatte!"

* * * * *

Kapakka, -- jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa, -- se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen, etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän, sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; -- "sillä Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi riittämän!"

Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.

Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.

Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen sepänoppiin.

Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; -- että se oli hän, siitä hän oli ihan varma!...

Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle... Mutta niin se taas kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; -- ja hän kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.

Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän alkoi jo tulla kärsimättömäksi... Jo mahtoi, jo täytyikin kellon olla yli kahdeksan! -- Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei käynyt enää vartoileminen!...

Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä siellä vielä -- vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!

Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.

Jotakin erinomaista siellä oli!...

Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.

Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt -- olihan nyt lauvantai-ilta... ja joku metelöitsi, niin että poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.

Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin...

Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? -- Olivathan jo kaikki muut vieraat ulkona!

Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa kukka-astioitten välitse, -- siinä oli muutamia ravintola-ilmalla kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita kurennokkia ja hortensioita.

Mitä se oli?... Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä, kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin riippumassa, -- oliko se hänen isänsä?...

"Jospa nyt olisi suonirauta! -- juuri äsken hän liikutti itseään, -- suonirauta kun olisi!"...

Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli Holmannin tytär.

-- Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin vastaamaan;... mutta nyt ei hän korissutkaan enää.

He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot, läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi inhottanut.

Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, -- sama mies, joka matamin puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä rahilla.

Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.

Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä paidanhijan ylemmäksi.

"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" -- sanoi hän Sillaan katsahtaen; -- hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.

Iskurauta napahti... ja napahti uudestaan... Harmaan kalpea tyttö tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli...

Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.

Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; -- vieläkin koe iskuraudalla!... ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti harvasanaisen tuomionsa:

"Kuollut!... hengetön kuin kivi!... juomisesta!"

Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä ruumiin päälle.

"Tuo on kait tytär?" -- kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:

"Ethän sinä ole kuollut... ethän todellakaan ole, isä? -- Kuuletko, isä?"

Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja kiirehti sitten pois.

Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:

"Silla! Silla! -- Etkös kuule! -- Minä se olen... Nikolai!"...

Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin päältä.

Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.

... Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon olutta ja neljä ryyppyä... Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki hänen äkkiä ojentavan kättänsä... luuli hänen aikovan vielä ryyppyä tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin olisi humalassa ollut... Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki...

Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen kirjoitettiin -- "useat alituiset ravintolankävijät, joiden todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."

Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.

"... Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman syytä?"

Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista aavistaa.

... Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu, noussut niin äärettömiin, ettei hän -- leski kun oli ja vielä kaksi tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä -- sen kyllä poliisikin tietää, maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! -- vaan sitten täytyisi antaa ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille... niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin... ja, totta puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin rauhallista, säntillistä miestä!...

Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa. Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; -- kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi kovin suurta huomiota kaupungissa.

Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista. Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. --

-- Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto lähetetty.

Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; -- varrottiin vähän myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota niin vastenmielistä huomiota kadulla.

Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita kuin hän ja Nikolai.

Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen takana.

Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.

"Hän oli hyvä... sekä sinulle että minulle -- aina, kun vaan uskalsi, tiedäthän!"

Silla ei vastannut.

"... Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä, tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse... Eikä astua jalkaansa tänne kapakkaankaan!"

"Isä!... Isä!" -- pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen hurjan itkun kohtaus.

"Kuulehan, Silla!" -- sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, -- "kun sinulla ei enää isää ole, -- niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,... Minulla ei ole milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista nähnyt!... Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"

"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", -- lisäsi hän hiljaa; -- Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. --

"... Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä... ja sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"

"Niin, ole ulkona, Nikolai!" -- kuiskasi hän.

Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.

Sitten kuljettiin pitkin katua, -- kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.

Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja katselemaan heidän jälkeensä!...

VI.

Koko tuo syrjäseuduilla ja esikaupunkien hökkeleissä majaileva pääkaupungin isätön ja äiditön sikiölauma, josta kukaan ei mitään tiedä, eikä kukaan tahdokaan mitään tietää, joka kuhisten parveilee siellä, niin sanoaksi, ainoastaan kerrosta ylempänä kuin tuolla alhaalla meressä rantasillan pylvästen välillä ajelehtava mäti ja kalansikiöt, joista myöskin kerran on tuleva isoja maiti- ja mätikaloja, -- mitä siitä tulee -- kaikista noista olennoista?

Sairaus lakaisee heitä pois suurella luudallaan heidän varhaisimpana ikäkautenaan; satama heistä osan viepi, kadut sekä niiden kaikellaiset vapaat elinkeinot eli häälyvä ja rauhaton mustalaiselämä viepi osan heistä, poliisi-vahtikonttoorit, vankilat ja kuritushuoneet ottavat heistä osan. Myöhempinä vuosina kokoo myöskin työ heitä helmaansa suuret määrät -- tehtaiden ovet ovat selkko seljillään!

Henkilöt, jotka joskus sattuvat saamaan jonkunmoista omantunnonvaivaa noitten olennoiden tähden, joiden olemisen syynä he kentiesi ovat olleet, vetäisevät huojennuksen huokauksen. Vastuunvelvollisuus on niin muodoin huojentunut, koska nyt on heilläkin tilaisuutta työn kasvattavaiseen pyörään tarttua -- ja sittenhän on asia tavallansa tullut siirretyksi siveelliselle pohjalle!

Siellä ne istuivat, kypsyneimmiksi kehittyneet kaupungin sikiöt, rivittäisin Wejergangin toiminimen suuren tehtaan saleissa ja hoitelivat surisevia käämiä, kehräpäitä ja rullia, -- ruotsalainen Leena ja Tiina, Kristofa ja Kalla ja Josefa ja Gunda, ja mitä he kaikki lienevät olleetkin; jos joku olisi heidän vanhempiansa kysynyt, olisi siihen siellä ja täällä käynyt varsin vaikeaksi vastata.

Juttu luisti sangen sujuvasti salin perällä; sitä jatkettiin vielä silmäniskuilla ja muodonvaihdoksillakin aina silloin, kun joku tarkastavista päällysmiehistä ohjasi askeleitansa sinne päin. Täytyi tehdä liikkeitä ja viittauksia, vilkuttaa silmiään ja puhua huutavalla äänellä; mutta parhaiten se kävi, jos sai olla ihan lähekkäin, naama naamaa vastaan tuossa jyrinässä, kun koneremelit surisivat, johtaen voimaa kukin pienempään koneosastoonsa, permantolaudat tärisivät ja vapisivat pääkoneen liikkeestä, ja vesiputous ulkona auringonpaisteessa kohisten ja huumaten hautasi suurta vesiratasta vaaleankellahtavaan, kuohuvaan loistoonsa.

Ne olivat enimmäkseen varsin nuoria naisia, tuskin kuuden- tahi seitsemäntoista, korkeintaan kahdenkymmenen ikäisiä, jotka tätä laitosta hoitelivat; joko osaksi taikka kokonaan vasta-alkavia ja tottumattomia, jotka vasta sormiansa työhön taivuttelivat.

Ja se oli Silla Holman, tuo tummahapsinen, pitkän hoikka, pisamakasvoinen, jolla oli korottomat, suista alaspäin käännetyt kengät jalassa ja suuri öljytäplä poikki hameen, -- joka ryki ja kyseli, ja kyseli ja ryki, samalla aikaa kun silmät vilkuivat sinne ja tänne kuin kaksi mustaa, vierivätä, pyöreätä tulikuulaa, ja heikko, laiha rinta kohosi ja laskeusi ainoastaan pelkästä siitä ponnistuksesta, jotta hänen äänensä kuulluksi tulisi. Hän istui siellä nuorimpain seurassa; sormet puuhailivat käämien seassa, ja silloin tällöin hän vilkasi ylöspäin juuri kuin lintu.

Nyt oli juuri päättynyt kiivas väittely Josefan uudesta, nauhoilla ja nyöreillä kaunistetusta päällysnutusta. Tahtoiko hän todellakin uskotella ihmisiä, että oli saanut rahat äitipuoleltansa? Ei, uskokoon sitä, ketä haluttaa -- mutta ei ainakaan Gunda eikä Jakobinakaan sitä ollenkaan uskoneet! Sitten oli Kristofa kertonut sunnuntaisen kummallisen sattumansa, -- hän joutuikin aina niin kummallisiin seikkoihin, niin mainion hauskoihin, vaikka ei juuri yhtä todenmukaisiin, joissa hienot naiset ja herrat olivat päähenkilöinä, ja hän vaan sattumalta joukkoon joutuneena.

Ja sitten oli juttu joutunut niin mainion hauskalle tolalle, että Silla sitä oikein imi molemmin korvin!... Sunnuntai-iltana tulisi olemaan tanssijaiset tuolla ylhäällä Letvindtenissä, ja sitten sitä juteltiin kaulahuiveista, nauhoista, hunnuista ja koristeista, -- joita toisilla oli ja toisten täytyi lainata, -- ja kuka tanssi parhaiten ja kuka runsaimmin kestitsi. Kristofa tiesi kertoa, että siellä soitettaisiin viululla ja helypillillä ja että sinne tulee sekä ylioppilaita että rahvasta ja perämiehiä!

Muutamia muukalaisia, jotka tehdasta katselivat, kulki salin lävitse. He pysähtyivät ja kyselivät ja katsastelivat. Ja kaikki nuo nuoret työntekijät istuivat nyt kerrassaan kukin paikallansa, syvään kumartuneina työtään kohden, ikään kuin eivät olisi ajatelleetkaan mitään muuta kuin lankarulliansa...

Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.

Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.

Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä... viimeinkin kello soi!

Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan -- esiliinat edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä -- ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.

Tuota kirkasta kevät-ilmaa... sitä kun saisi oikein läähättää sisäänsä! -- Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja pureksi niitä.

Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa seurasivat... koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi käytäväksi.

"Näepäs! -- Näepäs, Kristofa!... Wejergang on jo palannut Englannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. -- "Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"

"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla eilen, minä... hän ja koko joukko englantilaisia... Kaikki ne olivat ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista lantaruskeata!" -- Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.

"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.

"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti pystyssä... Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.

Tyttöparvi tunkeutui tiheesen lähelle aidan vierustaa. Tuo ihailtu meni siitä ohitse huolettomasti hiljaa hyräillen, pää pystyssä, ja heilutteli kävelysauvaansa. Kaikki nuoret tytönkasvot tirkistelivät tuhman nöyrinä ja kunnioittavaisina suoraan eteensä, -- kuitenkin hiukkasen silmäkulmiaan vilkutellen. Hän katosi sinne tyttöjoukon vastavirtaan, halkaisten sitä kuin lohi.

"On panettanut jakauksen niskaansa... Hattu kuin kuppi... Elä puhalla; hän on niin hirveän kevyt!... Ihan isänsä poika, niinpä onkin!... Hei, ja noin soma spanialainen ruokosauva!"

"Ei hän ole likimainkaan niin kopea, kuin tuolla kävellessään teeskentelee olevansa; mutta täällä tehtaassa, näetkös, täytyy hänen olla suora kuin kynttilä... Johanna Sjöberg, sama, joka pesee hienompaa pyykkiä, tunsi kyllä hänet markkinanaamiaisissa; itse hän sitä minulle kertoi."

"Usko pois", tokasi Jakobina, "niihin tanssipaikkoihin tulee paljo hienoa väkeä sillä tavalla. Luulet hyppiväsi vaan jonkun halpa-arvoisen kanssa; mutta sepä saattaakin olla kaupungin rikkaimman miehen poika... Ja muuten, jos sinulla on hitunenkaan havaintokykyä, saatat varsin hyvin huomata sen tanssimisesta taikka kellosta, taikka paidan kauluksesta ja siitäkin, että he pureksivat niin hienoa tupakkaa"...

"Hän vilkasi meihin, huomasitkos sitä?" -- kuiskasi Kristofa Sillan korvaan.

"Kyllä, sillä hän tuntee minut!" vastasi Silla vähän hämillään siitä, että nuori Wejergang oli silmänsä häneen luonut.

Siitäkös naurua seurasi.

"Mieliikö se mustakin variksenpoikanen raakua?" Variksenpoikanen tirkisteli harmistuneena liinasensa alta; mutta ei hän mitään vastannut. Hän tiesi itse, että nuori Wejergang hänet tunsi; olipa hän ollut silloin konttoorissa, kun hän äitinsä seurassa oli pääkonsulin luona käynyt tehtaasen pyrkimässä.

Toinen virta työntekijöitä, joka tuli toisesta tehtaasta, yhtyi kuin haarajoki tähän ensimmäiseen, ja katuja ja kujia pitkin valui sitten taas tämä suuri virta vähitellen täällä alhaalla säännöttömän kaupungin osan puurakennuksiin, -- kadoten mikä mistäkin ahtaasta portista ja sisäänkäytävästä noihin haalistuneihin, valkoisiin tahi harmaisiin taloihin, joiden katot olivat liuskakivistä, turpeista taikka tiilistä, tahi jotka olivat vielä niin uusia, että tuskin olivat katokseen saadut.

Silla hiipi sisään ahdasta, kosteata käytävää pitkin. Pihaan pääsi auringon säteitä ainoastaan noista rei'istä ja raoista, joita mädätys oli syönyt vanhaan lauta-aitaan, missä näkyi vääristyneitä, ruostuneita rautanaulan kantoja tiheässä toinen toisensa vieressä, ja tuntikausia juoksi likainen vesi portin alitse ja yhtyi sitten ulkopuolella virtaavaan ojaan.

Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun, kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.

Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin, jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään mielenliikutuksen merkkiä: