Part 4
"Rahat... ne rahat, Nikolai!" -- huusi hän tuskallisesti ja pudisteli sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä. Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä sain... "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"
"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" -- alkoi hän valitella; mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!
He haeskelivat haeskelemistaan...
Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat, sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!...
Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli pelokkaasti, yksitoikkoisesti, -- "mutta jos en niitä löydäkään!" -- ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; -- mutta rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!
Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin... ja kotona vartosi Holmannin matami... Nyt hän jo todellakin vartosi!
Silla jo alkoi ääneensä itkeä.
Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:
"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"
Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö, hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.
Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon... Kolo tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa... Mutta sitäpä ei mieleen johtunut...
Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä oli hänen kulkuansa mestauslavalle!
Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi, tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: -- "älä pelkää, Silla!... Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"
Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!
Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui maakerroksen rappuihin.
Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä oli kohdannut.
Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan partaalle saattamaisillaan...
Eikä sitä paitsi maksanut vaivaa semmoisia mahdottomia luulotellakaan, että Holmannin hiellä ja väellä ansaittu viikkopalkka olisi saattanut hävitä suorastaan kuin höyry padasta! Nälkiintynyt oppipoika, joka kulkee täyteläisen rahakukkaron sivulla -- jokainen voi hyvin arvata, mitä siitä seuraukseksi tulee. Armollinen mestari Nikolai oli vaan sangen hienosti ja hyvin harkitulla tavalla valinnut semmoisen ajan, jolloin tiesi Sillan kulkevan isän rahat taskussaan, saadakseen sitten kaikessa hiljaisuudessa ne omaansa siirretyiksi!
Ei asia siitä parantunut, että Silla itsepäisesti väitti, ettei Nikolai noita rahoja edes nähnytkään, -- "vielä vähemmin otti Nikolai killinkiäkään häneltä!"
Tämä viimeinen lausunto ratkaisi Nikolain kohtalon, -- matamin perheessä ei ainakaan tuommoisia salaperäisyyksiä sikseen heitettäisi!
-- -- Kelpo hälinä syntyi rannalla pajatalossa, kun poliisi seuraavana päivänä tuli ja otti haltuunsa oppipoika Nikolain. Hänen täytyi lähteä poliisikammariin siitä syystä, että lauvantai-iltana oli eräältä nuorelta tytöltä peijannut hänen isänsä koko viikkopalkan!
Mutta Antti Berg todisti valallaan, sitten kun he olivat jo menneet -- hän antoi moukarin paukkua alasimella -- ettei Nikolai ainakaan niin ollut tehnyt! Ja muut, Jan Petter ja Katrinus sekä Bernt Johan Jakobsen ynnä Petter Evensen, he eivät luulleet mitään, he; -- mutta että poliisi hänen tähtensä tuli tällaiseen säädylliseen työhuoneesen, sitä... Hän tekisi parhaiten, kun tämän kolttosen jäljestä hankkisi itselleen paikan jossakin muualla!
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä valtasi Nikolain tuo ainoa tunne -- masentava kauhistus, jota aina ne tuntevat, ketkä ensikerran joutuvat tekemisiin poliisin kanssa. Että hänen omatuntonsa oli puhdas, se häntä kyllä lohdutti; mutta se oli vaan pieni valon vilahdus, joka pian taas sammui. Semmoinen oli se niin usein ennenkin ollut, mutta aina hän oli sen huomannut liian heikoksi jääksi kestämään koetusten hetkinä. Tämänlaatuinen tunne oli hänessä taimi, jota liian usein Holmannin matamin kantapäät olivat poljeksineet, niin ettei se hänessä voinut minkäänlaiseen kukkivan kasvin tuoksuvaan loistoon kehkeentyä.
Hänen mietteidensä johtopäätöksenä oli äkkinäinen riuhtaisu ja väkivaltainen hypähdys, jolla hän toivoi pääsevänsä erilleen noista vastenmielisistä seuralaisistansa, -- mutta se siitä vaan seuraukseksi tuli, että hän heti sen jälkeen sai poliisin kumpaankin käsivarteensa.
Sitten seuraavassa poliisitutkinnossa loisti hänen muodostansa synkkä, katkera uhkamielisyys; eivätkä nuo hänen ijälleen niin varsin liiaksi terävät katseensakaan voineet vaikuttaa edullisesti hänen asialleen.
"Sillanko?... Hän ei ollut seurustellut lauvantaina minkään Sillan kanssa!"
Ei hänen päähänsäkään pistäynyt ilmaista häntä, ja vasta sitten, kun häntä kuulusteltiin yhdessä Sillan ja hänen äitinsä kanssa ja hän oli kuullut Sillan jo sen seikan kertoneen, hänkin sen myönsi.
Että Silla -- myötäänsä itku kurkussa -- yhä vieläkin intti, ettei Nikolai rahoja ottanut, ei se mitään todistanut, ei myötään eikä vastaan. Mutta sitä vastaan painoi raskaammin se seikka, joka oli tullut ilmi sekä poliisitutkinnossa että siinä kuulustelussa, mikä toimitettiin hänen asunnossaan -- hän asui lasimestari Olsenin ullakkokerroksessa kolmen muun oppipojan kanssa -- että, nimittäin, kaikki yhtäpitäväisesti todistivat hänen kysymyksen alaisena lauvantai-iltana tulleen kotiin vasta myöhään, sen jälkeen kuin he jo olivat nukkuneet, sekä että hän sunnuntai-aamuna taas oli hyvin varhain ulos lähtenyt.
Vastaajan väitös, että näin tapahtui ainoastaan sen tähden, että hän meni taas kaduilta etsimään kadonnutta rahasummaa, näytti varsin vähän uskottavalta. Mutta mitään lähempiä selvityksiä oli mahdoton häneltä saada.
"Paatunut nuori hirtehinen"... Tämmöisen todistuksen antoi myöskin hänen kasvatusäitinsä...
Nikolai seisoi lakki kädessä ja tirkisteli laattiata. Hänellä oli tapana liikutella otsanahkaansa ylös- ja alaspäin sillä tavalla mietiskellessään. Noissa nuorissa, leveissä ja karkeapiirteisissä kasvoissa, noissa harmaissa silmissä, jotka toisinaan vielä niin omituisesti vilahtelivat, ja tuossa sinkin- tahi kuparinkarvaisessa pörröisessä otsatukassa havaitsi poliisituomarin terävä, monivuotisessa toimessa erehtymättömäksi tarkistunut silmäys semmoisen henkilön tunnusmerkit, joka tulevaisuudessa luultavasti usein antaisi tekemistä poliisille.
"Jotta syytetty ei saisi tilaisuutta neuvotella muiden, samassa paikassa asuvain oppipoikain kanssa" -- saneli hän pöytäkirjaan kirjoitettavaksi -- "ja katsoen siihen, että vastaaja on osottanut kuulusteltaessa ilmeistä vilpillisyyttä ynnä muuten koettanut valheilla ja kieltämisillä asiasta selvitä, -- tulee hän toistaiseksi vankilan säilyssä pidettäväksi."
Samalla aikaa, kun vangitsemiskäsky julistettiin, tuntui muutamia väkinäisiä lihasten värähdyksiä Nikolain hikisissä kasvoissa; siinä värähteli tuo köyhän kirous, ettei hänellä milloinkaan ole mitään apukeinoa; -- ainoakin harha-askel, niin hän on jo kiinni, ainoakin kadonnut taaleri, niin hän joutuu oikeuteen!
-- Sitten seurasi vielä yksi kuulustelu, jonka jäljestä Nikolai pääsi vapaaksi todistusten puutteessa.
* * * * *
Samana aamupäivänä, jona vankilan ovet suljettiin hänen takanansa, tuntui hänestä katua alaspäin hiipiessään juuri kuin kaikki akkunat kummallakin puolella olisivat häntä katsoneet; se oli varsin toisenlaista kulkua kuin muuten semmoisen, joka jälleen voi antaa kunniansa auringon loistaa!
Asunnossaan Olsenin matamin luona hän näki kaikki tavaransa kootuksi rapun-alaiseen komeroon noutamista vartoomaan, ja samalla hänelle ilmoitettiin, että joku toinen oli hänen sijansa jo ullakkokammarissa ottanut.
Ei hän kysynyt, minkä tähden niin oli tapahtunut. Matamin sävyisä vaitiolo kiusasi häntä pahemmin, kuin jos olisi kuinka hirveästi tahansa huutanut ja parjannut semmoisia ihmisiä, jotka saattavat hänelle "kotitarkastuksia poliisitutkintoineen ynnä muita semmoisia hommia!"
Ja sitten piti hänen mennä pajaan jälleen toisten nähtäväksi -- Hägbergin, mestarin, ja Antti Bergin ynnä kisällien ja kaikkien oppipoikain!
Hän kulki epävakaisin askelin ja pysähtyi kerran toisensa jälkeen... Mitähän Antti Bergikin mahtoi ajatella?...
Eräs arkamielisyyden kohtaus oli hänet saada takaisin kääntymään. Mutta akkapa tieltä kääntyi! -- ja niin hän kohotti leukaansa ylöspäin ja alkoi hiljaa viheltää. Vaan kun hän läheni hiilistä mustunutta pajapihan lauta-aitaa, herkesi hän viheltämästä, ja kylmä hiki valui pitkin hänen ihoansa, kun hän astui portista pihaan.
Sanaakaan lausumatta meni hän suoraan sysiläjälle ja alkoi nostella muutamia rautakankia, jotka olivat pois korjattavat. Sillä aikaa ei ollut ainoatakaan, joka olisi tervehtinyt tahi muuten hänelle puhunut.
Antti Bergin rauta oli ahjossa, ja vasta sitten, kun hän ja toinen kisälli olivat sen valmiiksi takoneet, hän tuli Nikolain luokse ja sanoi:
"Tiesinhän minä, että sinä tulisit takaisin, sen tiesin! Tässä saat työtä; saatat viilata sileiksi nuo kolme avainta!"
Tämän nojalla sai Nikolai varman jalansijan erään ruuvipihdin ääreen, ja heti hän jo seisoi siinä uutterassa työssä, käyttäen sekä karkeata että hienoa viilaa.
Antti Bergin puhuttelu oli hänestä tuntunut niin erinomaisen hyvältä, tuntui juuri kuin se kerrassaan olisi hänet asettanut jälleen entiseen asemaansa koko pajaväen keskuuteen, ja sydämessään hän vannoi Antti Bergille ikuista ystävyyttä ja mielisuosiota viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Suuri paja soi ja leiskui moukarien lyönneistä, vasarat jykevästi paukkuivat ja nakuttelivat, ja viilain kiljuna ja nirskuminen vihloi korvia. Oltiin täydessä puuhassa, ja Nikolai tuumi, ettei sepän ammatti ollut milloinkaan ennen tuntunut niin mainiolta kuin tänään! -- Avaimen lehdenkin hän suori yhtä mieluisesti hienolla viilalla tuota pikaa, sillä se puoli oli nyt ensin sovitettu esille ruuvipihtiin; sitten hän viilasi haitat niin sieviksi ja sileiksi, ikään kuin se olisi aiottu hienoksi piirongin eikä karkeaksi, reiättömäksi pihaportin avaimeksi.
Sitten seurasi rengaspuoli. Hän hankasi karkealla viilalla, niin että hän tuskin kuuli moukarien tärähdyksiä viilan nirskeeltä...
Alasimen vieressä tuonnempana seisoi yksi kisälleistä ja takoi päätenauloja, samalla aikaa kun joku oppipoika lietsoi ja toisinaan kokoili valmiita nauloja. He juttelivat ja nauroivat. Silloin tällöin kuului joku kovempi huudahdus Nikolainkin korviin.
Mutta vasta sitten, kun poika virnisteli häntä kohden, käsitti Nikolai itse olevansa keskustelun esineenä. Tuo korvia huumaava karkea viila alkoi äkkiä käydä varsin keveästi hänen käsissään; hän tarkkasi nyt vaan sekä silmillään että korvillaan, mitä ympärillänsä tapahtui...
Tuolla ne seisoivat ja juttelivat ja päätään nyykäyttelivät toisilleen ruuvipihtien ääressä; Jan Petter juoksi edes ja takaisin ilmoitellen toiselle, mitä toinen sanoi, ja sitten taas toiselle tämän lauseet. Selvästi näkyi, mistä kysymys oli... ja että hän nyt seisoi siellä ikään kuin joku näytettävä eläin ainakin! -- ei, vaan juuri kuin joku vieläkin pahempi, juuri kuin semmoinen, joka saattaa vaikka pistää kätensä kenen taskuun tahansa, vaikkapa heistäkin jonkun.
Ei ollut oppipojissa ainoatakaan, kuka olisi tahtonut ottaa hänet yötoverikseen, sitä osoitti heidän ulkonäkönsäkin!...
Hän seisoi ja kuunteli jännitetyin korvin, ja hänestä tuntui juuri kuin he olisivat hänestä henkeä riistäneet pajan kaikilla työsijoilla... viilanneet häntä joka ruuvipihdin luona, takoneet häntä litteäksi vasaroillaan ja muserrelleet häntä moukareillansa. Hän arvikoitsi ja ymmärsi silmäyksistä ja muodon vaihteista...
"Niin, näetkös, Matti", -- kuuli hän lausuttavan siellä, missä tehtiin päätenauloja, joita kisälli nyt juuri kokoili etunahkaansa, -- "niitä on monta helpompaakin tehtävää kuin seisoa täällä pajassa; teepäs hyvä koukku näpistäsi, poikaseni!"
"Hi-hi-hi!" -- nauroi puhuteltu.
"... Taikka tee itsellesi pienet pihdit, joilla voit hameitten taskuja koetella, -- kaikkien semmoisten koko kaupunkin tyttöjen, joilla rahoja on, poikaseni!" Nikolai kuuli jokaisen sanan ja tuon ilkikurisen naurun; hän oli kauhean vaalea.
Kisällin nokisesta naamasta loisti raaka ilo ja, kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, virnisteli hän halveksivaisesti.
Vähää jälkeenpäin hän meni Nikolain ohitse, etunahka täynnä päätenauloja. Heidän silmäyksensä kohtasivat taaskin toisensa; pilkallisuus hänen katseissaan kävi vieläkin huomattavammaksi, tuntuipa kuin olisi Nikolai nähnyt ne oikein houreissaan -- ja keskelle naamaa tähdätystä nyrkin iskusta keikahti kisälli takaperin kuperkeikkaa, niin että päätenaulat pitkin maata pirahtelivat!
Kaikki seisoivat hetkisen aikaa hämmästyksissään, äänettöminä; sitten ryntäsivät he miehissä häntä kohden. Mutta puollustuksekseen heilutti Nikolai suurta viilaa kuin riivattu. Hurjan tavalla hän jo ennakolta iloitsi, kuinka hän löisi -- löisi maahan yhden toisensa jälkeen, kaikki, jotka pajassa olivat, kunnes rauhan saisi!... Vartokaapas, kunnes hän vaan pääsisi alkamaan! -- Pölkyllä oli vasara...
Mutta eipä se pajaväki varronnutkaan, ja siunaaman aika sen jäljestä oli se hän, joka loikoi maassa pitkällään, silmät säihkyen sinisiä ja keltaisia säkeniä, ja ympärillään sekä päällään niin monta kuin siihen suinkin mahtui; nyt piti häntä pidettämän kiinni ja sitten vankilaan vietämän, -- hän oli lyödäkseen asetta käyttänyt!
Hän tunsi jonkun kovan kouran tarttuvan nuttunsa kaulukseen, niin kovan, että ihoakin siinä kauluksen mukana puristukseen meni -- tunsi kohoavansa ylös ja samaa vauhtia puoleksi saatettuna, puoleksi nakattuna lennähtävänsä pajan ovesta pihalle.
Se oli Antti Berg, joka oli ponnistanut kaikki voimansa pelastaaksensa hänet toisten käsistä ja joka -- vähitellen samaa kouraustaan hellittäen -- nyt talutti hänet ulos portista.
Semmoiset ne olivat jäähyväiset pajalle! -- --
"Minä sanon teille jotakin", -- alkoi Antti Berg, sitten kun melu oli tauonnut; -- hän oli kasvoiltaan vieläkin tulipunainen ja puhui kovalla äänellä, takoen rautaa kylmiltään.
"Hullusti on Nikolain käynyt! -- Mutta ei se ole hänen syynsä!"
Rauta soi vasaran lyönnistä!
Nikolai ei mennyt kenenkään majaan sinä iltana; siihen hän olikin liian huonossa tilassa ja pahasti pidelty; sitä paitsi hänen vaatteensakin olivat revityt ja raasitut, ja ennen kaikkia muita -- hän kammosi nyt ihmisiä, kun vielä kaiken muun lisäksi oli pajastakin pois joutunut!
Kun sitten yö tuli, oli hän taas niin kuin ennenkin asettunut tuttuun majaansa, erääsen lautaristikkoon lautapihaan. Tuossa korkeassa, nelinurkkaisessa suojassaan hän lepäsi ja katseli taivaan tähtiä miettien, että nythän se maailma taas oli tullut niin hauskaksi, että oikein!...
V.
Nikolaista oli tullut joutolainen, se oli selvää totuutta!
Ei juolahtanut hänen mieleensäkään tarjoutua työhön mihinkään muuhun pajaan, siksi olivat ne liian hyvin tunnetut keskenänsä... ja, ainoastaan laivanrakentaja Hansenin perheessä, jolta hän oli saanut asunnokseen ullakon, missä työkapineita säilytettiin, sekä vähäsen ruokaa siihen asti, kunnes joutuisi tilaisuuteen ansaita jotakin -- siellä he nyt tiedustelivat, minkä tähden hän oli joutunut pois työpaikastansa. Ikään kuin se asia olisi heitä koskenut!
Nikolai jäi heti pois.
Rantasillalla, satamassa, höyrylaivoilla voisi kyllä hänen kaltaisensa mies ansaita itselleen tavalliset tarpeensa yhtä hyvin kuin joku muukin.
Sydän täynnä uusia ja iloisia toiveita, jota vastaan ei juuri vatsaa näinä viimeksi kuluneina päivinä oltu erittäin ruoalla rasitettu, meni hän uudelle toimialalleen.
Hän otettiin vastaan tavallansa vilpittömällä ihmettelyllä. Että hän oli joutunut poliisin kynsiin ja selvinnyt sieltä, niin etteivät mitään hänelle voineet, sen hän näki olevan yleisesti tiettynä asiana; -- niinhän ne maailmassa leviävät kuin kulovalkea semmoiset asiat ja sankarinsa kunniaan koroittavat!
Ja niin kauan kuin häntä pidettiin vaan joutolaisena eli sepänsällinä, joka kävi vaan itseään tuuletuttamassa ja vietti pari päivää vapaana pajan toimista, pysyivät kaikki täällä satamarannikolla työskentelevät erityisten ammattien harjoittajat häntä kohtaan sekä sävyisinä että puhelijaina. Mutta kun hän, -- eikä ainoastaan kerran vaan -- äkkiä kävi käsiksi tavaroihin ja kiirehti porraskäytävää myöten höyrylaivasta, raskas matkalaukku selässään ja matkustaja kintereillään, vuokrarattaiden ohitse suoraa päätä ravintolaan, muuttui ääni kellossa pian toisenlaiseksi. Oliko hänellä lupalippua? -- Taikka luuliko hän, kentiesi, käyvän laatuun häiritä muita ihmisiä heidän työalallaan?... Kylläpä he hyvin tiesivät, mikä hän oli miehiään!
Ja hyvinpä hänkin tiesi, ettei mitään lupalappua voisi saada, ja siksipä täytyikin antaa asiain mennä omia menojaan ja kärsiä nälkäisen vatsan tinkimisiä, nipistelyjä ja kouristeluja ja tunkeumalla pyrkiä esiin sekä raivata tiensä nyrkillään, ja, kun oli onnistunut saamaan huostaansa kannettavaa tahi ensimmäiseksi iskemään kouransa matkalaukkuun -- silloin tekeytyä kuuroksi, oikein umpikuuroksi, niin ettei voinut kuulla sanaakaan siitä, mitä he milloinkin hänestä sillä hetkellä huomasivat huutaa.
Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä häneltä!
Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan yksinäänkin, -- kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa, missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut kuin tuskin niukka ravinto, -- usein vaan ryyppy tai kaksi kiitokseksi!
Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, -- jäitäkö menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan lautoja kantamaan.
Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun... Näytti kentiesi hänen vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään piitata!...
Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka, mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.
Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, -- ei hän ensinkään halunnut Sillaa tavata!
Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa -- heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt -- oli hän huomannut, että Silla koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" -- juoksi hän sitten tuota pikaa hänen luotansa.
Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?
Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana päivällisateriastansa!
Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.
Hän levitti juuri leukojansa... Tuo... tuo hoikka olento tuommoisessa pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa päätä auringon helteeltä -- ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!
Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet... ja nyt hän jo huusikin: -- "Nikolai... Nikolai!'..."
"... Nikolai!" -- hän änkytti hengästyksissään, -- "Nikolai, kuulepas, äiti... äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä hamettani... löysi hän rahat lieveneuloksesta... ne olivat siellä vuorin välissä... sekä molemmat paperit että pienet rahat... Minä juoksin tänne sitä sinulle sanomaan... niin pian kuin olin saattanut isälle ruokaa työhuoneesen... Ja nyt minä suorastaan laukkaan pajaan... ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet! Oletkos koskaan kuullut semmoista... siellä lieveneuloksessa!... Minä olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" -- Ja kyllä hänen silmänsä näyttivätkin oikein hurjamaisilta. -- "Uskopas vaan, kuinka äidin naama kävi hullunkuriseksi!"
"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan saman arvoista!" -- virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti. Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja sinne hän juoksi.
Ja menköönpä vaan!... Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan! Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!
Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili aaltojen piirteet.