Part 3

Hieno hylkeennahkainen laukku selässään oli Ludvig Wejergang nyt jo useita vuosia tuota tietä kulkea hangannut. Pienen, linnunnokan tapaisella nenällä varustetun päänsä, pitkän hiuksittoman niskansa ja omituisen käyntitapansa tähden oli hän saanut "nälkäkurjen" lisänimeksensä. Kohdatessaan Nikolaita ei hän ollut ensinkään tuota tuntevinansa, ja Nikolai puolestaan aina silloin vihelsi ja tömisti kenkiään katukiviin.

Pitkin katuojaa oli kansakoululaisten uusi luistinrata kotvasen matkaa latinakoulun kadulta. Koko viikko oli mennyt alusta loppuun, ennen kuin tämä monen yhteisen työn tulos oli valmistunut, ja sattumuksen tahdosta tuli Nikolai sitä myöten täyttä vauhtia pitkän toveririvin etupäässä hoilaten ja huutaen juuri silloin, kun Ludvig Wejergang muutamain kumppaleinsa seurassa meni siinä kulmassa. Nuori Wejergang sai tyrkkäyksen, niin että kynälaatikko rapisten kirposi maahan, ja siinä nyt viruivat kynänvarret, lyijykynät ja kivikynät siellä täällä kadulla.

"Kokoo pois, tolvana!" parkasi hän Nikolaille, joka häntä oli tyrkännyt; "minä kantelen kotona; sen saat nähdä! No, kokootko, vai"...

Potkaus lähetti muutamia irtanaisia lumipallia vastaukseksi.

"Kylläpä sinut vielä taivutetaan, jos sitä tahdot! Olen saanut tänään tietää, että sinä olet katuroistojen ensimmäinen mies tässä kaupungissa! -- Ja jos ei kukaan huoli sitä sanoa äidillesi, niin minä teen sen, vaikka hän sitten kuinka ulvoisi ja parkuisi!"

"Teehän se, niin väännänpä nälkäkurjen päässä nokan nurinpäin!"

"Uskallatko sinä!... Et luultavasti tiedä, että me maksamme puolestasi sorvarilaisille? Mutta minä pidän siitä huolta, että he ruoskivat sinua veriin saakka, kunnes pyydät anteeksi, minä! -- Tuommoinen tolvana, joka ei edes tiedä, kuka on isänsä... Ja äiti toivoo vaan, ettei moista olisikaan!"

Nuo viimeiset sanat olivat tuskin päässeet hänen suustansa, ennen kuin Nikolai jo reutoi hänet alleen, ja siinä olivat nyrkit työssä kuin kaksi moukaria, jotka muutamassa onnellisessa silmänräpäyksessä takoivat tuntumattomiin sääty- ja sukueroituksen kaikki jäljetkin... Tässä sai hän tuntea "sekä isänsä että äitinsä."

Ja tästä tuli sitten yksi kansakoulun muistettavia ja mainittavia päiviä, jona Ludvig Wejergangin nälkäkurjen nenä vuodatti viiniänsä lumeen; ja pari, kolme luokkaa asiasta innostuneita katselijoita seisoi vielä seuraavana päivänä siinä ja koki etsiskellä noitten punaisten pilkkujen jälkiä lumessa sillä kohdalla lyhtypatsaan lähellä.

Mutta vaikka olikin suuri se kunnia ja ihmettely, mitä koko iltapäivä osoitettiin Nikolaille koulussa, niin tiesi hän kuitenkin hyvin, että saisi kotona kuulla varsin toisenlaista mielipidettä tästä asiasta, josta he epäilemättä nyt jo olivat saaneet pikaisen ja luotettavan tiedon Wejergangilaisilta.

Kotimatkallaan hän yhäti hiljensi kulkuaan. Ajatus siitä, mikä kohtalo häntä kotona vartoili, voivutteli hänen jalkojansa vielä lyijyäkin raskaammiksi, ja kun hän sitten lopuksi viimeisistäkin tovereistansa erosi, pysähtyi hän kerrassaan ja teki käännöksen kulmassa ruokakaupan kohdalla, mistä katu vei kodista poispäin eikä sinne...

* * * * *

Nyt on jo kolmas yö, jota Nikolai ei ole kotona ollut, selitti Holmannin matami ulkona poliisille; -- eikä sitä sopinut ihmetelläkään, jos odotti ansaittua palkkaansa ja tunsi selkäänsä vihavoivan... Iskeä kyntensä parempain ihmisten lapsiin, ja vielä juuri konsuli Wejergangin, oman hyväntekijänsä poikaan!

Mutta missä hän nyt oleksinee? Lautapihaan ei ainakaan voinut turvautua nyt tähän vuoden aikaan, se on kaikessa tapauksessa varmaa.

Eikä ollutkaan niin helppoa keksiä hänen tyyssijaansa; sillä olisihan se ollut melkein samaa kuin etsiä häntä omasta taskustaan. Sillä samoin kuin kaikki muutkin pahantekijät, tunsi Nikolai vastustamattoman halun -- juuri kuin kärpänen, joka pyrisee kynttilän ympärillä -- kätkeytyä mahdollisimman lähelle kauhunsa ja hirmunsa paikkaa -- sinne, missä Holmannin matami oli, ja mistä edes vilahdukseltakaan voisi nähdä Sillaa!

Holman makasi yöllä ja tunsi humalan houreissa, että Nikolai nyt oli jollakin tavalla varsin hullulle tolalle joutunut. Hän kuuli, kuinka ulkona suoja sää vettä räystäistä maahan tiputteli ja yhä tiputteli... plask... platask! Vähitellen juontui ääni sitten säveleeksi: Ni... ko... lai, Ni... ko... lai!

Voisihan siellä menettää terveytensäkin!...

Voimiaan ponnistaen hän nousi vuoteesensa istumaan. Missäpä voisi Nikolai majailla muualla kuin tuolla ylhäällä ratasvajan ullakossa vanhan vaunuranin alla, joka siellä virui homehtuneena ja rikkinäisenä, avoin kita seinää vastaan?

Tämän sattumalta juolahtuneen ajatuksensa johdolla hän riensi ulos.

Nikolai ei tuntenut ollenkaan sorvarin kouria; hän nukkui rauhallisena vieläkin, vaikka nutun kauluksesta jo oli pystyyn nostettu.

Vasta sitten, kun jo seisoi molemmilla jaloillaan, käsitti hän asemansa kuin salaman vilahdukselta, heittäytyi pitkälleen ja potki ja ponnisteli vastaan sekä parkui. Kotiin hän ei huolinut lähteä, ennen saisivat surmata hänet!... ennen viedä pään häneltä!

Hänen kenkäinsä korkoraudat kyllä sekä ilmoittivat että todistivat hänen todellakin niin ajattelevan; hän oli ihan hurjistuneena.

Kun saisi vaan pojan oven sisäpuolelle, saisi myös rottinki hyppiä! -- Sorvari oli sydäntä myöten kiivastunut.

Holmannin matami seisoi ovella ja vartosi kynttilöineen. Valon loisteessa hän näki tuhanharmaat kasvot, silmät tuijottivat häneen päin, ja samalla kuului ääni: -- "Huoneesen ette minua saa... Kun olen kadulla syntynyt, voin kadulle jäädäkin!"

Matami sai tervehdyksensä noista terävistä, harmaista, uhkamielisistä silmistä, -- ja pois sorvarin käsistä, ulos portista -- matkoihinsa poika meni!

* * * * *

Ludvigin nenään tähdätyt lyönnit olivat sattuneet suoraan Barbron sydämeen. Mutta kun hän kuuli, että Nikolai oli paennut sorvarin luota ja että oli kysymyksenä lähettää hän siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen, silloin seurasi yhtämyötäistä itkua ja parkumista. Hän oli kyllikseen saanut kärsiä häpeätä pojan tähden, eikä voinut enää kärsiä tätä. Rouvan täytyisi estää tuo!... Velvollisuutensa hän tiesi täyttäneensä ja enemmänkin näinä vuosina, mitkä oli Ludvigin ja Lizzien lapsenpiikana ollut... mutta tätä hän ei voisi suvaita... tämä täytyi rouvan estää; muuten hän kyllä tietäisi, mitä sitten tekisi, taikka mitä voisi siitä seurata; ei tarvinnut hänen enää täällä olla, oli niitä hänellä muitakin keinoja!...

Barbro istui ja huokaili ja itki lastenkammarissa, niin että tuskin kukaan uskalsi sinne päätään pistää.

Sellaiset kohtaukset kestivät muuten korkeintaan päivän; mutta tätä kesti nyt vielä kolmantena päivänä, ja se häiritsi jo kotirauhaa! Ja sitten sai Wejergangin rouva taaskin päänsärkynsä ja tarvitsi uinahtaa iltapäivällä, joka oli tavallinen parannuskeino, minkä kestäessä kaikkien täytyi hänen lähellään olla hiljaa kuin kala kivellä.

Se oli juuri Barbro, joka tavallisesti suojeli hänen untansa kävellen hiljaa ympäriinsä, sihistellen ja varoitellen, aina keittiöön saakka ja ollen vartijana käytävän ovella. Mutta nyt hän istui siellä lastenkammarissa ja nyyhki.

Kyllä se häntä vähän kummastutti, kun rouva koko ajan lepäsi niin hiljaisena eikä kertaakaan huutanut häntä. Toiselta puolen oli hän kuitenkin hyvillään siitä rangaistustuomiosta, minkä oli julistanut. Rouva tulisi kyllä tuntemaan, mitä merkitsee häntä vastustella, jos kestäisikin tuota vaikka koko viikon!

Sitten tuli pimeä, ja rouva nukkui vieläkin. Hän nukkui aina siihen asti, kunnes konsuli tuli illan kuluessa hevosella kotiin. Ei rouva noustessaan soittanut edes kynttilätäkään tuomaan.

Nenäliina pään ympärille käärittynä, kasvot punaisina ja itkusta ihan menehtyneenä otti Wejergangin rouva tänä iltana vastaan miestänsä; hän oli kovin ärtyisellä tuulella ja puhuikin ihan värisevällä äänellä.

Hän ei tyytynyt vähempään, vaan vaati Barbrolle lähtökäskyn antamista!

Oli varsin verratonta hirmuvaltaisuutta perheessä... oli ollut semmoista jo monta vuotta!... Ja kun hän oli sitä aina valittamatta sietänyt, -- Wejergang kyllä tiesi, ettei hän milloinkaan ollut valittanut! -- niin oli se kaikki tapahtunut lasten tähden. Mutta nyt se todellakin oli ihan tarpeetonta, ja "nythän on parhainta käyttää hyväkseen tilaisuutta; imettäjä on tullut vallan liian ylpeäksi tässä talossa!"...

Että lähtökäsky oli annettava mitä hienotunteisimmalla ja sääliväisimmällä tavalla, vaikka myöskin samalla peruuttamattoman varmasti, se oli itsestään ymmärrettävä asia. Rouvan koko seurapiiri oli yksimielisesti kauan varronnut, että Wejergang jo viimeinkin käskisi pois tuon pilaantuneen ihmisen!

Ainoa olento, joka kaikesta sielustaan ja sydämestään oli hämmästyneenä, aivan kuin ukonliekin lyönnistä huumaantuneena, ja joka ei pitkään aikaan voinut tätä asiata käsittää -- että hän, Wejergangin Barbro, todellakin nyt siinä istui pois käskettynä sekä Ludvigin ja Lizzien läheisyydestä että koko talosta, missä oli niin välttämättömän tarpeellinen henkilö ollut, -- tuo ainoa olento oli Barbro itse!

Loukattuna hän juhlallisesti käveli siellä ja vartoili, että jonakuna päivänä lähtökäsky peruutettaisiin. Ja niin hän oli nöyrä rouvalle ja itki lapsille.

Mutta aina hän kohtasi vaan tuota samaa ystävällisyyttä, joka ilmaisi vaan lähtökäskyn peräyttämätönnä pysyvän.

Katkerana hän sitoi kauniimman päähineensä leukanauhat ja pyysi, loukatun tavalla arvokkaasti, lupaa kaupungissa käydäkseen.

Mitä tämä merkitsisi, sen saisi rouva kyllä aikanansa tietää, sitten kun hän päivän kuluella takaisin palaisi. Ei se tiennytkään mitään vähempää, vaan oli nyt hänen varma, horjumaton tarkoituksensa tarjoutua muille, jotka ymmärsivät arvostella häntä paremmin kuin Wejergangilaiset.

Hän ohjasi kiukustuneena askeleensa suoraan maaherra Scheelen luokse: siellä oli neljä lasta, joille katsojaa etsittiin. Maaherran perhe oli pääkonsulilaisten läheisimpiä seurusteluystäviä, joille hänen tarvitsisi vaan näyttäytyä, ja avoimin sylin hän otettaisiin vastaan. Miten monta kertaa olikaan maaherran rouva kiitellyt hänen säntillisyyttään ja alentunut puhumaan hänen kanssansa, kun he olivat siellä päivällisillä sunnuntaisin! Olihan hän useammin kuin kerran vaan ylistellyt Wejergangin rouvan onnea, kun hänellä oli sellainen helmi talossaan, ja sitä huokaillut; ettei itse voinut sen vertaista löytää.

Mutta mikä onnettomuus nyt olikaan -- maaherran rouva sitä erittäin valitti... he olivat juuri ennättäneet päättää toisen ottaa!

"Ajattelepas, Scheele!" huudahti maaherran rouva, kun hänen miehensä saapui kotiin toimistosta; "siellä Wejergangilla on tapahtunut vallankumous, ja tuo suurivaltainen Barbro, lapsenpiika, on saanut matkapassin. Hän on käynyt täällä ja, tarjoutunut meille... mutta en mistään hinnasta tahtoisi ottaa tuommoista pilaantunutta huonekalua!"

Barbro kulki pitkältä sinä päivänä ja etevimmissä perheissä. Hänellä oli näytettävänä pääkonsulin antama pitkä, erinomainen päästökirja suurelle, kolmeen osaan käännetylle paperiarkille kirjoitettuna, ja tiesipä hän sitäpaitsi, kuinka hyvin hän oli tunnettu. Mutta miten suurellisena ja ylevänä sekä komeana hän seisoskeli ovilla ja kuinka hyvin käyttäytyikin -- ei hän kuitenkaan kohdannut ketään, joka olisi häntä tarvinnut!

Ja myöhään illalla, myöhempään kuin olisi tarvinnutkaan, koska hän ei mielellään tahtonut talossa näyttäytyä, hän palasi väsyneenä ja toiveissaan pettyneenä kotiin jälleen.

Tuntui todellakin ikään kuin hänen vuosikausia kestänyt, vakaantunut arvonsa ja kunniansa, koko hänen kullan puhdas uskollisuutensa, koko amman ja lapsenpiian taitonsa täällä Wejergangilaisten luona olisivat kerrassaan savuna ilmaan haihtuneet!...

Vaikka hän noin tappiolle joutuneena ja haavoitettuna palasikin tuolta onnettomalta sotaretkeltänsä, niin, varsin kummallista kyllä, ei ollut talossa ketään, joka olisi kysynyt, miten hänen oli käynyt -- vaikka hän kyllä huomasi, miten vahingoniloisilla katseilla häntä silmäilivät kaikki nuo palveluskumppalit, joiden onnen ja onnettomuuden tähden määrääjänä hän rouvan luona oli jo niin monet vuodet ollut. Ja yhtä usein kuin hän yritti alkaa keskustelua rouvan kanssa tästä asiasta, yhtä usein rouva johti puheen johonkin muuhun aineesen -- niin, vastasipa jo kerran suoraan niinkin, että Barbron tulisi tietää, ettei hän milloinkaan puuttuisi semmoiseen asiaan.

Mutta ystävällisyyden osoitukset karttuivat aina sen mukaan, mitä lähemmäksi lähtöpäivä joutui; -- jopa alkoi Barbro saada selville, mitä tarkoitettiin tuolla ystävällisyyden ruuvilla, joka kiertyi niin lempeästi ja myötäänsä työnsi häntä kauemmaksi talosta!... Pääkonsuli toimitti koetteeksi Nikolain työhön pajaan nostokoneen läheisyyteen, ja rouvalta heltisi milloin semmoinen, milloin tämmöinen kapine, jonka Barbro sitten muistina pitäisi. Mutta kun hän sitten eräänä päivänä -- oikein kekselijäästi pääkonsulin puolesta! -- sai lahjaksi hänen vanhan matkalaukkunsa, antoi hän yht'äkkiä, kokonaan masentuneena, suuren, raskaan persoonansa vaipua sille. Ei hän voinut saada päähänsä, ei ollut milloinkaan uskonut, että semmoinen päivä olisi tuleva, jona eroisi rouvasta ja Ludvigista sekä Lizziestä... tätä hän ei voisi kestää!

Tämä oli vetoomista suorastaan itse pääkonsuliin. Mutta vastaus ei ollut ihan semmoinen, mitä Barbro toivoi. Konsuli taputti häntä olkapäähän ja sanoi:

"Minua ilahduttaa, rakas Barbro, että näet viettäneesi hyviä päiviä!" --

Kun hän sai konsulin konttoorista palkkansa ja säästökirjansa -- koko summa nousi sataan neljääntoista spesietaaleriin, johon tulokseen, niin kuin konsuli sitä sanoi, hänen sopi olla täydellisesti tyytyväinen, kun otti huomioonsa nuo suuret summat, jotka häneltä olivat Nikolain tähden menneet -- mainitsi hän päättäneensä nyt levätä jonkun ajan, ennen kuin menisi uuteen palvelukseen, ja sopineensa asunnosta ja hoidosta erään talonomistajan kanssa siinä lähiseudulla maalla... hän oli nyt puuhaillut muitten hyväksi neljätoista vuotta!

Viimeinen ilta, jota hän oli niin hirveän levottomana ajatellut, kului sentään helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Pääkonsulilaiset olivat lapsineen kutsutut Willockin maatilalle iltapäiväksi, niin että jäähyväiset saattoivat tapahtua vaan aivan lyhyesti herrasväen astuessa vaunuihin.

Hän jäi seisomaan siihen, sormissaan vielä jäljellä tunnelma Lizzien hienoista, pehmeistä turkista, joita äsken oli käsin sivellyt.

IV.

Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa, syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, -- taistelussa, jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.

Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton pulmaista kysymystä -- ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia, joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.

Mutta säntillisyys ennen kaikkia, tuumaili sorvari, ja kun kello löi puoli yhdeksän, otti hän "kamsut" käteensä ja lähti niska kumarassa kotiansa kohden hoippuroimaan.

Lauvantai-iltasin, kun työ lopetettiin työhuoneessa, tuli tavallisesti nuori tyttö, pitkänholjakka, tointa täynnä, yhtä paksu ranteiltaan kuin laiha käsivarsiltaan, hiukan etukumara ruumiiltaan, häntä kotiin noutamaan. Kopassa oli hänellä pieni paperipala, johon oli kirjoitettu, mitä viikkopalkalla oli ostettava.

Ja useimmiten kulkivat sitten nämä kaksi yhdessä katua ylöspäin -- aina yhä vitkallisemmin, hitaammin ja veltommin. Sorvari pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja katseli miettiväisesti ympärilleen, toinen käsi taskussa, silloin tällöin huokaisten: "vai niin!"... kunnes hän Selvigin matamin kivirapun ja viheriän oven kohdalla äkkiä selitti, että siellä huoneessa oli hänen "kamsujansa" ja että hän heti tulisi takaisin.

Mitä tämä "heti" merkitsi, sen tiesi Silla kokemuksesta, ja sillä aikaa hän meni omaa tietänsä alaspäin lautapihoja kohden.

-- Kadulla näki Silla sitten eräänä kauniina Elokuun iltana työmiehiä kulkevan parven toisensa jäljessä niiden joukossa muutamia semmoisiakin, joiden mukana joku vaimo tahi lapsi vartijaväkenä seurasi, niin kuin hänenkin isäänsä. Varsin yleistä se oli ja itsestään ymmärrettävää, mitä se merkitsi, ettei maksanut vaivaa siihen ajatuksiaankaan tuhlata.

Työmiesten virtaillessa suurissa joukoissa eri porteista ja pihoista, oli hän joutunut eräälle noita syviä käytäviä, jotka yhdistävät molemmin puolin lauta-aidoilla suojattuja, lautaristikoilla täytettyjä lastauspaikkoja. Sen kaltevaksi ajettu, musta, mutainen pohja johti paja- ja kalustokartanoon.

Heti kulmassa oli roskaläjä, kauttaaltaan rikottujen pullonpohjien ja lasinsirpaleiden peitossa. Siihen hän jäi koppinensa seisomaan ja, väistyäkseen ohitse kulkevain tieltä, siirtyi silloin tällöin askeleen taaksepäin roskaläjän korkeimmalle kohdalle saakka. Sillä tavalla hän oli viimein noussut lauta-aitaa korkeammalle huipulle ja saattoi katsella sieltä pihaan.

Siellä kesti vielä palkanmaksua, ja kaikki olivat kokoontuneet tiheesen ryhmään pienen suojuksen ympärille, joka oli konttoorina olevinaan.

Kaula pitkälle eteenpäin kurkotettuna ja pää sekä mustat silmät kuin kaksi mustaa täplää kääntyneinä melkein linnun tapaan, seisoi hän siinä hartaana ja tirkisteli pihan puolelle. Ei voinut jäädä epäilyksen alaiseksi, mitä hänellä oli asiana...

"No, naikkonen, henttuasikos kurkistelet?" kuului ääni alhaalta.

Mutta kun hän samassa huomasi Nikolain, joka viittasi hänelle, ei hän ollut mitään kuulevinansa, heilutti vaan kiireesti koppaansa.

Pesemätönnä ja nokisena tuli Nikolai työstä suoraan tuolta aidan aukosta kadulle.

"Niin, nyt hän jo on matkoissaan!..."

"Kuka?"

"Semmoinen punatukkainen, -- jolla oli siniset housunkannikkeet ja purjeräätälin lakki. Kyllä se varmaankin oli sieltä Grönlienistä, se, jota ne kyykärmeeksi nimittävät... Ja niin parjaili hän, että minä tässä muka seisoisin ja henttuani kurkistelisin."

"Kyllä minä hänet kurkistelen, minä! Annas kun pääsen vaan kiinni hänen syntiseen ruumiisensa, niin taonpa päätenauloja hänestä, minä!... ja sitten nykin kaikki hänen punaiset hiuksensa laivan tilkkeiksi, niin ettei tarvitse isän muuta kuin panna pikipataan vaan."

Hän vainuili silmillään; mutta kun ei missään näkynyt tuota niin julmaan ja hirveään kohtaloon tuomittua kyykärmettä, tyyntyi Nikolain viha yht'äkkiä, ja keikuttaen reippaasti ylöspäin päätänsä ehdotteli hän:

"Leipuri Ringille, Silla!"

Hänellä oli viikkopalkka taskussaan, ja niin mentiin oikotietä parin lokaisen takapihan lävitse, joissa pehmeimmillä paikoilla oli lautoja portaina, suoraan mainittuun myymälään.

Oi, sitten he ostivat, ja sitten he söivät!

Erittäinkin noita hienoja, kalliita leivoksia, joissa oli hilloa sisällä... Ja ne kaksi paidankaulusta, joita hän koko viikon oli ostaaksensa tuumiskellut, siinä ne nyt yhdessä syötiin!

Oman arvonsa tunnossa rehenteli Nikolai, miten nyt oli takonut kuusi suurta rautakoukkua silmuksineen, eikä sopinut Sillan luulla, ettei siinä olisi tarvittu muuta kuin takoa vaan -- ei, niitä piti sekä takoa että oikoa ja käyristellä oikealla ajalla! Siellä rannassa tehtiin nyt vaan kankia ja kuokkia sekä raskaita pyöräraudoituksia; mutta hän tahtoi ruveta joko lukkusepäksi taikka vaskenvalajaksi...

Tämä ei Sillaa niin erittäin huvittanut. Hän halusi kuulla sunnuntaisista metsäretkistä, joilla Nikolai sai kuljeksia kisällien seurassa. Se oli varmaankin sanomattoman, hirveän hauskaa! Ja totta maar siellä tanssittiinkin?

"Totta kaiketi, senhän nyt tiedät! Antti Berg on vankka mies, hän; aikoo itse laittaa pajan sinne Selvigin lähelle, ja sitten hän nai!"

"Entäs ne muut, olivatko nekin kihloissa?"

"Nekö!"

"Niin juuri, ne?."

"Vai niin!"

"No, mikä niitä sitten vaivaa, kuuletko? -- Miksi et voi sanoa?"

"Niin, tuota, ei juuri mikään... pelkkää pilaa vaan! -- Niistä ei ainoastakaan tule sepän vaimoa, niistä... Semmoisista kuin ovatkin, suostuvat milloin yhteen, milloin toiseen -- hyi mokomia!"

"Entäs sinä, tanssitko sinäkin?"

"Oppipojat saavat vaan juosta olutta noutamassa, niin saavat! -- Mutta kun pääsen kisälliksi... Mutta Silla... mitenkäs on kellon laita! Parasta on kiirehtiä!" -- keskeytti hän äkkiä.

"Vielä vai, ei se ole niin vaarallista vielä. Hieno hillokakku lisäksi!... Pistäy ostamaan, kuuletko! Oh -- hoo, Nikolai!" -- mankui hän, ja kun Nikolai juoksi puotiin, huusi Silla hänen jälkeensä:

"Ja sitten pieni pala rintasokuria kotimatkalle -- sitä, joka maksaa neljä äyriä kappale!"

"Etkö voisi sitä syödä kävellessäsi, Silla?" -- esitteli Nikolai kiirehtien takaisin tullessaan. -- "Joudupas vaan! Ajattelehan, jospa tuo kotohinen saisi vihiä, että sinä olet minun seurassani ollut!"...

"Joutavia, varrotkoon vielä vaan!" -- vastasi Silla nojaten selkäänsä seinään ja maistellen saamiansa, -- "sillä, näetkös", lisäsi hän mökeltäen, "isä ei vieläkään vähään aikaan tule Selvigin kapakasta... ja sen sanon ensiksi minua viivyttäneen; puolen tuntia voin hyvin laskea sen varalle! Ja sen lisäksi voin kertoa äidille, että nyt on lauvantai-ilta ja että nyt oli niin paljo väkeä räämäkaupassa, etten voinut päästä ennemmin myymäpöydän ääreen... Ja kun en sitten huoli illallisesta, näetkös, niin sanon vaan, että pääni tuli niin kamalan kipeäksi puodissa varrotessani, siellä kun oli niin tukehduttavan kuuma. Kylläpä täytyisi äidin nenän olla oikein tarkan, jos voisi arvata, että olen sinut tavannut. -- No, mikä sinua nyt oikein vaivaa sitten?"

"Tuo kotohinen" -- ei Nikolai milloinkaan Sillan äitiä muuksi nimittänyt -- "tunkee sinua päätäsi myöten valhehulikkaan joka ikinen päivä; siellä ei ole oikeutta puhua totuutta kenelläkään muulla, kuin hänellä itsellään!"

"Oh!" -- hän keikahutti äkäisesti päätään; sitä oli jo niin usein märehditty!

"... Hän syö tyhjiin kaiken rehellisyyden talossaan, juuri hän, näetkös! -- sillä siellä on ihan mahdotonta kertaakaan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan, jo pelkästään siitä kauhusta, mitä hän vaikuttaa! Hän se pitää kuria yllä, hän... ja tapahtuipa sitten suurta taikka pientä, samaa siitä seuraa arvelematta. Jos kuka yrittää puhua totuutta ilman kylliksi päteviä nyrkkejä, hän saa selkäänsä, hän, niin kuin minäkin! -- No, mitäpä tuota olikaan minulla väliä!... Mutta, kun ajattelen, että sinä nyt menet kotiisi ja taaskin sommittelet kokoon noita valheitasi ja että sinä olet niin pelkuri ja sinulla on niin vähän voimaa heitä vastustaa, Silla!"

Silla yritti nauraa ja heittää sikseen koko asian; mutta hänen muotonsa muuttui kumminkin vähän arkamieliseksi. Ei hän voinut kärsiä tuosta vastenmielisestä asiasta puhuttavan, -- sillä täytyihän hänen valehdella, vaikka se suututtaisi Nikolaita kuinka tahansa!

Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.

"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! -- kuuletko sinä! En minä uskalla enää tässä seistä!"

Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.