Part 2

Oltuansa kehdon ääressä avullisena, yleni Nikolai vuoden kuluella siitä yhtä tarpeelliseksi avuksi Holmannin tytärtä Ursillaa maakerroksen rappujen edustalla vartioimaan. Askel tuonnemmaksi -- niin pitkältä kuin puihin kadun toiselle puolelle -- se olisi ollut hirtehisen teko! Mitä määrätyn rajapiirin ylitse käyminen merkitsee, sitä oli täysin voimin häneen teroitettu. Sillä mitenkäs muuten matami olisi saattanut varma siitä olla, ettei poika Sillaa laskisi vaikka aina tuonne kaivoruuhelle saakka, missä nuo vallattomat pojat laivoineen leikkivät ja huusivat sekä mellastivat? Pojan syntinen ruumis oli monen monituista keltaista ja sinistä viirua joka kerta saanut, kun hän kiusaukseen joutui, niin että rajapiiri lopulta vaistomaisesti tuntui hänen kauhistuneessa mielessään kuin näkymätön rauta-aita. Jalan leveyskin sen ylitse oli hänen mielikuvaelmissaan mustin rikos, vallattomuus, joka täytyisi hirmuisimmalla tavalla sovittaa!

Että Silla oli varsin tavallisuudesta poikkeava, erinomainen olento, niin sanoaksi, jalompaa laatua kuin hän, sitä tietoa oli häneen niin monen monituisella tavalla istutettu aina siitä alkaen, kun tyttö maailmaan tuli, ettei hänen mielestänsä se totuus enää mitään epäilystäkään ansainnut.

Huolimatta kaikista, mitä sai tytön tähden kärsiä taikka, jonkun kummallisen vastavaikutuksen vuoksi, kentiesi juuri niiden uhrien tähden, mitä oli saanut tällä alalla suorittaa, oli pojassa se tunne, että huolenpito tytöstä oli hänen velvollisuutensa, varsin etevällä tavalla kehittynyt. Hän ihaili ehdottomasti häntä, -- sininen solmunauha ja vanha punainen kangasruusu hatussaan, näytti tämä pojan mielestä oikein ihmeteltävältä -- ja antautui palvelemaan hänen itsepäisyyttään, joka oli juuri yhtä hirmuvaltainen kuin itse sorvarin eukonkin. Kun poika oli pitkät ajat istunut ja antanut hänen hiuksensa hiekkaa täyteen viskoa, vaati tyttö, että tämä kengät ja sukat hänen jaloistansa riisuisi. Jos poika totteli, sai hän kyytiä; jos hän taas ei totellut, alkoi tyttö parkua, ja poika sai kyytiä sittenkin!

Epävarmuus oli, niin sanoaksemme, se maa, minkä pinnalla hän eleli, ja nuo pikaiset, arat silmäykset, joita hän ikään kuin tottumuksesta loi maakerroksen käytävään päin, -- vieläpä silloinkin, kun hän usein rikoksista raskaan omantuntonsa puhtaimmaksikin tunsi, -- ne olivat vaan hänen jokapäiväisen kokemuksensa hedelmiä.

Kaukaa jo voi huomata päältäpäinkin hänen pahan omantuntonsa, sanoi matami; ja totta hän puhuikin; -- nuo vilkkaasti ylöspäin vainuilevat katseet ja harmaat silmät, ilmaisivathan ne kylliksi, mitä pahaa hän nyt taaskin oli tehnyt!

-- "Hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset", luemme; mutta meidän aikanamme ei enää ole kylänmiehiä eli naapureita; samassa talossa ei tiedetä, keitä asuu ylimmäisessä taikka alimmaisessa kerroksessa taikka edes vastapäätä käytävän toisella puolella. Ja niinpä tapahtuikin, ettei kukaan koko talossa tullut tarkemmin kuulleeksi Nikolain monenmoisia onnettomuuden kohtauksia tuolla syvällä maakerroksessa, huolimatta siitä, että ne suoritusten hetkinä kyllä julkisesti ilmoille tulivat.

Oli jo totuttu tuon ilkeän pojan alinomaiseen parkumiseen ja ulvomiseen, samoin kuin totutaan pianoharjoituksiin tahi tehtaan jyräkkään, ja lohduteltiin itseänsä myöskin sillä, että sangen onnellista oli kuitenkin, kun siveellisesti niin turmeltunut lapsi oli sentään joutunut noin ankaran kasvatuksen ja kurin alaiseksi.

Kun "Nikolai poju ja Silla tytti" tavallisuutensa mukaan kuluttelivat aikaansa katukäytävällä maakerroksen portaiden edessä, saattoivat talon asukkaat kyllä ohitse kulkeissaan nyykäyttää ystävällisesti päätänsä tytölle. Mutta rikoksellista sitä vastaan olisi ollut Nikolaita sillä tavalla ilahduttaa.

Marilla, joka viime muuttoaikana oli tullut keittäjä-piiaksi ylimmäiseen kerrokseen, ei, miten luonnollista olikin, vielä ollut mitään käsitystä sorvarin matamin ankarasta, kaikissa asioissa oikein-ajattelevasta luonteesta, ja sen vuoksi ei voikaan millään tavalla häntä siitä syyttää, mitä sen tähden tapahtui.

Hän meni eräänä iltana lyhdyn valolla alustasta hiiliä ja puita noutamaan -- ähkyen ja puhkuen ämpärinensä rapuissa, niin kuin hänen tapansa oli; hän oli nimittäin saanut jäsensärkyä molempiin lanteisinsa ja heilui ja vaappui edes ja takaisin toiselta puolelta toiselle, niin kuin veneen masto myrskyilmalla.

Silloin hän puukoppelista kuuli, että siellä pimeässä joku ikään kuin voivotteli. Olipa kuin joku olisi nyyhkinyt ja itkenyt sekä samalla aikaa suonenvedon tapaisesti niiskuttanut pitkän aikaa, ennen kuin voi suustansa muuta ääntä saada.

Ääni kuului niin kurjan toivottomalta, että Mari heti herkesi puupalikoita kokoilemasta, seisahtui hakkuupölkyn viereen ja kuunteli. Se tuntui kuuluvan jostakusta hiilikomerosta tuolta pimeän käytävän vierestä. Viimein tarttui hän lyhtyyn ja haparoitsi eteenpäin; hänen täytyi mennä kurkistamaan saadaksensa tietää, mikä se oli.

"Onko täällä ihmisiä?" huusi hän ovella, minkä takaa niiskutusta kuului.

Heti vaikeni ääni.

Hän jyskytti halolla oveen; mutta silloin kuului sieltä surkea hätähuuto, ja Mari viskasi pois puut, joita hänellä oli esivaatteessaan, ja avasi säppiraudan, jonka pidikkeeksi tikku oli pistetty.

"Mutta kuka on teljennyt tänne tuon pienen poika raukan? -- sysimustaan pimeyteen!"

Lyhdyn valossa tirkisteli Nikolai häntä perin kauhistuneena:

"Minä luulin, että se oli itse paholainen, minä... Niin, kun se jyskyttää seinään, se tekee niin!"

"Uh, poika! Sinäpä pelottelet ihmiset hulluiksi julmilla jutuillasi!"

"Matami sanoo niin!" -- Ja luoden pikaisen, tutkivan silmäyksen Mariin, lisäsi hän: "mutta kentiesi hän niin sanoo vaan sen tähden, ett'en koskisi hänen sokeriinsa?"

"No siitäkö syystä sinä täällä olet?"

"En ole ottanut häneltä mitään; mutta minä otan, niin teenkin, koska hän sanoo niin siitä huolimatta, otanko vai enkö! -- Tämä on vaan sen maanantain tähden, kun pistin kieltäni hiukkasen kääryyn ja nuolasin, kun olin sitä puolta naulaa noutamassa. Mutta nytpä voitelen suutani, niin että hän saapi pelkän tyhjän kääreen käteensä... Minä otan... Minäpä varastan!" -- huusi hän ja puri hammastansa. -- "Älä, -- älä mene!" niiskutti hän ja tarttui Marin hameesen, "sillä pimeän tultua se tulee ja iskee kyntensä minuun!"

Mitä tekisi nyt Mari? Siinä hän seisoi, neuvottomuuttaan nieleskeli ja tuumiskeli; eikä olisi hän uskaltanut laskea poikaa poiskaan.

Saisihan sentään koetteeksi mennä hänen puolestansa sorvarin matamia rukoilemaan?

"Niin, toimita minulle selkäsauna, niin -- se nyt vielä!" kuului vastaukseksi.

Eipä siis ollut mitään keinoa; eikä saattanut jättää arkaa poikaa yksinään hiilikellariin. Ja sokeasti seuraten omaa mielijohdettansa, lausui hän:

"Saat sitten tulla kanssani keittiöön ja maata yösi rahilla!"

Tällä kerralla ei Nikolai ajatellut, mitä sorvarin matami saattaisi sanoa tahi tehdä; hän vaan tarttui molemmin käsin hameesen; -- ja poika heti virtavedessä takanansa purjehtia vaaputteli Mari sitten jälleen ylös keittiön rappusia myöten.

Ja kun Mari haeskeli muutamia kaulahuivejaan ja hameitaan pojan alle ja otti lisiä omasta kaappivuoteestaan ja kääri hänen niihin, niin hyvin ja lämpimästi kuin rahille saattaa, näytti Nikolai unohtaneen kaikki kolttosensa.

Paljon uutta oli täällä ylhäällä! Läkkiastioita niin monenmoisia ja niin kiiltäviä riippui seinillä kaikkialla, ja sitten vielä lisäksi kissa, joka kumminkin oli vanha tuttu. Hän oli monta kertaa nähnyt sen alhaalla pihassa, ja nyt täytyi hänen oikein kurkotella ylettyäkseen siihen, se kun vetäytyi niin kauvaksi vuoteen alle.

Kas niin! Nyt hän selällään veti alas läkkikattilan.

Poika tavoitti kauhistuneena ovea kohden. Mutta Mari pysyi varsin tyynenä; ei kuulunut ainoatakaan haukkumasanaa, -- erinomaista, joka poikaa ihmetytti vielä enemmän kuin läkkiastiat ja kissa!

Mari oli jo viimeinkin nukkunut, selvittyänsä kaikista noista jäsensärkyisten lantioittensa vihlomisista ja repimisistä, jotka hänen täytyi kestää aina ennen yölepoansa. Hän heräsi hurjaan huutoon.

"Mitä se on -- mitä se on? Nikolai!... Nikolai, sinä!"

Mari sytytti kynttilänpätkän. Siinä poika istui pystyssä ja hosui käsillään.

"Minä luulin niitten repivän pään minulta, minä!" -- puhui hän viimein selvittyänsä.

Jälleen levolle laskettuansa sattui Mari ajattelemaan, miten hän oli onnellinen, kun ei ollut lasta huolehdittavanansa. Jokaisella täytyy olla ristinsä, ja hänellä oli nyt tämä jäsensärkynsä...

Mutta Mari sai kalliisti tämän maksaa, kun Holmannin matami aamulla keittiön rapulla sekä käytävän tuonpuolisten että toisen kerroksen piikain läsnä ollessa vaatii häntä tilille siitä, että oli pistänyt nenänsä semmoiseen asiaan, joka ei hänelle ensinkään kuulunut! Hän sai nyt kerrassaan selvän tiedon sekä siitä, minkä tähden matami oli teljennyt pojan komeroon, että siitä, mitä kaikkea heidän täytyi pojan tähden kärsiä, niin että hän ihan hämillään siinä seisoi. Sen saattoi Holmannin matami vannoa elämänsä kautta, että jos oli talossa ketään, joka ei suvainnut epäjärjestystä eikä säädytöntä elämää, niin oli hän juuri semmoinen. Hän ei tahtonut säästää minkäänlaista kuritusta, ettei varsinkaan sanottaisi hänen silmäinsä edessä kasvattavan häpeätä ja kunnottomuutta.

Mutta kun Mari sitten iltasilla kävi puita ja hiiliä noutamassa ja kuuli pojan parkumista sorvarin asunnosta saakka, laski hän lyhtynsä hakkuupölkylle eikä hirvennyt palata takaisin, ennen kuin pahin huuto oli tauonnut. Hän arveli, ettei hän koskaan ollut mitään niin kauhean ilkeätä kuullut, -- vaikkapa se kyllä olisi ansaittuakin ollut!

Sinne ylhäälle Marin luokse pääsi Nikolai sitten myöskin silloin tällöin hätäsatamaan. Siellä hän istui äänetönnä kuin kala merrassa puulaatikon vieressä ja vuoleskeli veneitä, joita hän sitten säilytteli mekkonsa povessa, viedessään ruokaa Holmannille, joka puuhaili työhuoneessa rantasillan vieressä.

Liikanaista olisi kuitenkin luulotella, että Nikolai vietti niin sanoaksemme ainaista hiilikomero-elämää tahi selkäsaunoja kärsi tai että hänen korvallisensa aina matamin lämpimistä puusteista kuumina olivat. -- Hänellä oli myöskin loistoaikansa, silloin kun Holmannin matami oikein säästelemättä ylisteli, jos ei juuri poikaa itseä, niin kuitenkin kaikkea, mitä hän jokapäiväisen harrastuksensa kautta oli pojan siveelliseksi parannukseksi toimeen saanut.

Kahdesti vuodessa hän kävi kaupungissa pääkonsulin konttoorissa pojan hoidosta maksua perimässä. Silloin sai Nikolaikin luvan mennä pääkonsulin maatilalle kyökkivankkureissa, joilla aamupäivällä ostoksilla käytiin.

Ja siinä hän istui vankkureiden keikkuessa ja kolistessa, pyntättynä, eheänä ja puhtaana, hangattuna ja kiillotettuna kuin vaskikattila, jota lipeällä ja hiekalla on puhdistettu. Hiljaa hän ei silmänräpäystäkään voinut istua; hän jutteli ja kyseli -- aina hevosesta, tuosta ruskeasta erinomaisesta hevosesta -- oliko se paras taikka ainakin parhaan jälkeinen, voisiko se saavuttaa rautatietä tahi kenen taikka minkä se voisi saavuttaa...

Ja niin kääntyivät vankkurit varsin liian aikaisin pihaan kyökin rappujen eteen, ja palvelija vei hänet huoneesen lastenkammarin käytävän kautta.

"Olethan sinä kait jalkasi pyyhkinyt? -- Pitihän sinulla olla sen verta järkeä, Lauri, ettet olisi tuonut poikaa huoneesen tämän kautta... kun ovat tuonmoisina kenkänsäkin!" -- Äiti otti poikansa ja asetti hänet tuolille istumaan.

Ja sitten sai hän voileivän ja rinkelin sekä maitoa. Mutta nyt täytyi hänen vartoa, kunnes äiti tulisi takaisin, sillä hänellä oli tänään kiire, hän kun pesi Lizzien ja Ludvigin vaatteita.

Jopa tulivat nuo äskenmainitut Nikolain ikäkumppalit syöksyen huoneesen; toinen veti mukanansa suurta suitsisuista ratsuhepoa, toinen kantoi kahta suurta, sievästi koristettua nukkea. Rouva oli heidät lähettänyt leikkimään Nikolain kanssa. Ja pian sitä mentiinkin täyttä laukkaa ympäri lastenkammaria... Hop! hop! hei! -- Nikolai veti, ja Ludvig ratsasti; hop, hop, hei!... Ja sitten viimein tahtoi Nikolaikin ratsastaa, hän kun oli jo niin kauan vetänyt. Mutta Ludvig ei huolinut selästä lähteä, jonka tähden Nikolai tempasi suitsenräimät ja toisesta jalasta keikahutti hänet pois hevosen selästä.

"Sinä retvana, mokoma, uskallatko sinä?..."

"Retvana! -- Itsepä olet retvana!" Ja yhdellä hyppäyksellä oli Nikolai vuoteessa, jota Ludvig piti rintavarustuksenaan ja jonka takana hän parkui, sillä aikaa kun hänen sisarensa yhtyi ääneen ja alkoi hänkin parkua.

"Mitä tämä on? -- Mitä tämä on, lapsi kullat!" huusi hädissään Barbro, joka samassa juoksi huoneesen. "Etkö häpeä, Nikolai, kohdella tuolla tavalla pääkonsulin lapsia! Koetapas vaan, niin saat nähdä!... Niin, Ludvig!... Niin, niin, Lizzie! -- Ei hän enää teille mitään tee! -- Kuuletkos, Nikolai, tee siivosti, mitä tahtovat!..."

Ja sitten täytyi Barbron tarkastaa ja surkutella Ludvigin silitettyä kaulusta, joka oli niin pahasti rypistynyt. "Tulepas nyt, kultapoikaseni! Tulepas nyt, niin pääset sitten taaskin leikkimään heti!"

Hän nosti pojan polvilleen... "Niin, tämä on minun oma kulta poikaseni, joka on niin kiltti, että! -- Kas niin, pitelepäs hänen kolttuansa, Nikolai! -- Tässä näet semmoisen, joka on niin hieno, että oikein loistaa, ja niin kiltti, niin kiltti!"

"Näytäpäs hänelle pyhävaatteitani, Barbro, ja niitä kiillotettuja!"... Ja sitten sai Nikolai luvan katsella piirongissa Ludvigin ja Lizzien nuttuja ja nauhusvöitä, sekä hienoja alusvaatteita ynnä kurkistaa kaappiin, jossa heidän leikkikalujaan säilytettiin, ja ihmetellä vanhoja rumpuja ja torvia sekä surmattuja, päättömiä miehiä ja hevosia ja tinasotamiehiä, Noan arkkia kaikkine tarpeineen, mitkä kaikki tavarat Barbro kehui heidän saaneen, kun olivat niin kilttiä olleet!

Ja niitäpä olikin koko kasa tavaroita tuolla kaapin alaosassa, niin että Nikolai sai semmoisen käsityksen, että he olivat olleet oikein tavattoman kilttiä ja että hänen äitinsä myöskin, -- jonka hän katkeraksi harmikseen tunsi -- täytyi samassa määrässä iloita heidän tähtensä. Heidän täytyi olla varsin toisellasia lapsia kuin hän, semmoisia, jotka eivät koskaan selkäsaunaa ansainneet, aina vaan leikkileluja!... Ja ihan surulliseksi ja katkeramieliseksi hän tuli siinä seistessään. Jos hän kohtaisi vasta joskus tuon Ludvigin sopivassa paikassa, niin silloinpa hän antaisi kelpo löylyn hänelle tuosta ratsastusriidasta!

Tuli sitten viimein lähdön hetki, ja hänen oli lähteminen niissä vaunuissa, joilla kolmen aikaan mentiin pääkonsulia kaupungista noutamaan. Nuo molemmat kiltit lapset riippuivat kiinni äidin hameessa, kun hän saattoi omaansa ulos.

"Hyvästi, Nikolai!" Ja Barbro taputti hänen poskeansa ja hiuksiansa, niin että poika puoleksi ihmetellen katsoi häneen. -- "Vie terveisiä sorvari Holmannille ja matamille! Kuuletkos, älä millään muotoa unohda Holmannin matamia!... Ja -- äläpäs, potkithan sinä taas kiillotusta! Sinun täytyy istua oikein siististi, Nikolai!... koko matkan! Ymmärräthän, ettei saa niin hienoja vaunutyynyjä tuolla tavalla kenkinensä lähennellä? Sinun pitäisi vaan nähdä, kun Ludvig ja Lizzie ajelevat, miten siististi he istuvat -- eikös niin, lapsikullat!"

Ja niin sitä lähdettiin.

Sehän oli ollut oikea juhlapäivä, ja suuren, sokeroidun rinkilän hän oli saanut mukaansakin, ja se maistui niin mainion hyvältä; mutta miten lienee ollutkaan, itku pääsi pojalta kotimatkalla kuitenkin!

Seuraavana päivänä hän sai vielä varmempia todisteita siitä, miten erinomainen kunnia häntä oli kohdannut.

Kun hän kuljeksi edes ja takaisin sivukäytävällä jokapäiväisillä toimillaan, hoidellen ja vartioiden Sillaa, joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia katkelmia Holmannin matamin kertomuksesta, jolla hän porttikäytävässä teki selvää yläkerroksessa asuvalle emännöitsijälle; hänen kookas muotonsa ei silmänräpäykseksikään kadonnut pojan nähtävistä.

... "Ajatelkaas sitä, neitsy Damm! Ottaa tuollainen huoneesensa omain lastensa luokse! Ei ole monessa kohden sellaista herrasväkeä, joka olisi mokomalle semmoista kunniata osoittanut!..."

... "Toisille on annettu niin paljon tehtävää tässä maailmassa, neitsy Damm! -- Me saamme pestä katukäytäväin lautoja, niin kuin sanovat, ja sietää heitä... ja uskallanpa sanoa päältäpäinkin pojasta näkyneen, että huolellisesti häntä on hoidettu sisimmästä päällimmäiseen saakka."

"Semmoinen kunnia ja koroitus! Juuri kuin olisi ollut joku kunniallinen lapsi, jonka olisivat luokseen kutsuneet! Pitäisi hänen muistaa se läpi elämänsä!"

... "Niin mahtavana ja kopeana, kuin hän nyt siellä elää, ei liene hänellä halua tulla tänne poikaa katsomaan. Ja asiakos onkaan semmoiselle, joka rahalla voi häpeänsä suorittaa!"

Nikolai polki kaikin voimin vanhaa katkaistua kukonpäätä, joka virui katuojassa, kunnes se kävi litteäksi kuin vaskiraha.

-- -- -- Kun Nikolai oli herennyt hiilikomeron mörköjä ja paholaisia pelkäämästä, oli Holmannin matami huomannut tehokkaimmaksi kurikeinoksi uhkailla poikaa kansakouluun lähettämisellä -- jota laitosta matami mielikuvituksissaan arvosteli varsin oivalliseksi, virallisesti määrätyksi nuorison rangaistuslaitokseksi, semmoiseksi paikaksi, jossa joka päivä velvollisuuksien täyttämistä harjoitellaan.

Miten hänelle sitten kävisi, kun kouluun joutuisi, siitä ei Nikolai koskaan oikein selville päässyt; vaan että se olisi jotakin käsittämättömän hirveätä, sen ajatuksen hän sai noista alituiseen uudistetuista, epäselvistä viittauksista ja salaperäisistä huokauksista ja äännähdyksistä, jotka siinä aina mukana seurasivat.

Viimein tuli tämä asia oikein varmasti päätetyksi. Hänen täytyi lähteä kouluun maanantai-aamuna.

Tuorstai, perjantai, lauvantai ja sunnuntai -- Nikolai luki sormiansa -- kaikki nuo päivät olivat vielä jäljellä... Ja miten hartaasti hän hoiteli ja vartioitsi Sillaa ja leikki hänen kanssansa näinä päivinä, ja miten hän juoksi asioilla, kuin nuoli ampumalta!

Viimein ei ollut enää jäljellä enempää kuin sunnuntain iltapuoli!

Nikolai istui illallisella Sillan kanssa ja kuunteli lohdutuksekseen hänen arveluitansa koulusta, sai tietää, että hänen täytyi huomenna pukeutua pyhävaatteisinsa, koska meni kouluun ensimmäistä kertaa, ja nukkui yön hikihelmet otsallaan.

Mutta aamulla Nikolai kuitenkin oli hiipinyt tiehensä.

Vaikka Holmannin matami kyllä hartaasti kyseli, etsi ja urkki, lupaili runsaalla kädellä sekä rangaistuksia että anteeksiantoa, jos poika vaan nyt heti takaisin tulisi, kaikki oli turhaa kuitenkin; poika pysyi kadoksissa.

Päivällisaikana hämmästyi Mari yläkerroksessa pahanpäiväisesti, nähdessään pojan kömpivän kaappivuoteesta. Hän antoi pakolaiselle ruokaa ja pyysi, että hän sitten lupaisi mennä kotiinsa; -- ja sen kyllä otti Nikolai tehdäksensä, mutta ei ennen kuin pimeän tultua.

Hämärän aikana pistäysi hän kävelylle laivasillalle päin, istui tuntikauden huvikseen kiikkuen laivaveneessä, hiipi sitten kosteassa syyskuun pimeydessä pitkin sateesta lionneita kujia tavara-aittojen välillä, kunnes tuli vakuutetuksi, ettei enää ollut valoa lautapihassa, ja vietti lopun iltaansa makaillen ja kurkistellen lauta-aidan ylitse noita kahta valaistua maakerroksen akkunaa tuolla kotona. Hän huomasi, miten sorvari varovaisesti hiipien tuli kotiinsa ja seisoi hetkisen hiljaa oven takana, ennen kuin huoneesen meni, ja kuinka he Sillan vuoteesen veivät. -- Akkunain valo, joka näytti kahdelta sammuvalta, valoisalta, ankaralta silmältä, ilmoitti hänelle, että jos nyt kotiin menisi, niin tupa täyttyisi oikeuden ansaituista rangaistustuomioista!

Ja sitten valkea sammutettiin...

Vihmasateessa yön kuluessa valaisi lyhty heikosti ympärillä olevia märkiä lautaristikoita, ja sen takana pilkisteli silmäpari, joka hyvin oli tottunut pimeässä tarkastelemaan kaikellaisia henkilöitä, jotka näkevät hyväksi piiloutua lautapihaan. Lyhty vaelsi ympäri pihaa pitkin tiheiden ristikkorivien keskellä ja pysähtyi toisinaan, luoden urkkivan, punertavan loisteensa lautaristikoiden välille niin syvälle kuin mahdollista oli.

Ei nähty ketään siellä tänä yönä. Noista monista nelinurkkaisista lautaristikoista, jotka suojaksi kelpasivat, oli Nikolai jonkunmoisen syntyperäisen vaistonsa johdolla valinnut lähimmän ja vähimmän epäillyn, joka vielä oli keskeneräinen ja jonka nojalle porraslauta vielä oli paikalleen jätetty. Siellä lepäsi hän sisimpään soppeen tunkeutuneena, itsensä-unohduksen onnelliseen Nirvanaan syvästi vaipuneena -- ei mitään koulua eikä mitään sorvarin matamia! -- polvillansa, eteenpäin nojautuneena, nuttu niskassa suojana sadepisaroita vastaan, ja kengät pehmeässä savessa!...

Mutta tämä vettä vuotavan taivaan alla vietetty yö, jona Trondsenin lankut hänen vuoteensa tolppina olivat, painoi jotakin uutta hänen mieleensä, tuon Holmannin matamin kaikkea väsymätöntä huolenpitoa kohtaan todellakin sangen kiittämättömän havainnon, että, nimittäin, lautakartano oli omansa kodiksi hänelle -- varsin hurjapäistä itseensä luottamusta ja vapaata itsenäisyyden henkeä, kaikkeen siihen verraten, mihin sitten nähtiin hyväksi häntä puristella koulussa samoin kuin Holmannin matamin asumuksessakin... Lautapihat loistivat puuläjineen niin valkeina auringonpaisteisina päivinä, ja pimeän tultua olivat ne siellä ikään kuin ainakin hänen koetellut, salaiset ystävänsä, jotka voivat hänet kodin hirmuilta suojaansa korjata.

-- Hän joutui siis kouluun, ja ensimmäisiä esineitä, joita hänen varovaisesti tutkivat silmäyksensä etsivät, oli kuripamppu, jolla Holmannin matami oli häntä uhkaillut. Hän oli kuvitellut siellä kestävän taukoomatonta kuritusta, lyöntejä lyönnin, jälkeen rottingilla ja vitsalla, alituista paukutusta kuin sikuritehtaassa tuolla kaupungin syrjällä.

Kummallista kyllä oli, ettei semmoista ollut!

Mutta kyllä siellä oli muita semmoisia, joihin hän oli puristettava ja tungettava kuin lesti saappaasen; ja kova lesti hän oli, joka useinkaan ei mielinyt vaipua vartta syvemmälle; -- ja sitten täytyi painua takomalla ja vasaroimalla loppu matkaa, minkä muut taipuvaisemmat ja norjemmat luikuivat niin sukkelasti ja liukkaasti kuin ankeriaiset.

Oli asioita, joita hän käsitti, ja asioita, joita hän ei käsittänyt. Edellisiä hän ani harvoin ymmärsi sen tähden, että niitä hänelle olisi selitetty, eikä hän jälkimmäisiä sittenkään ymmärtänyt, vaikka niitä hänelle olisi kuinka moneen kertaan selitetty, ja johtopäätökseksi jäi kiusallinen tieto tästä ymmärtämättömyydestä -- alinomainen puutteellisuus eli alinomainen onnettomuus sekä läksyihin ja lukemisiin että opettajiin katsoen, jota epäkohtaa täytyi auttaa kurituksella ja jälki-istunnolla, sitä vastaan kuin toiset, jotka tässäkin kohdassa olivat taipuvaisempia, suoriutuivat pulasta kuin todelliset mestarit.

Mutta mitäpä sentään oli kokonainen päiväkään koulussa, niin kukkurapäillään kuin se pelkkiä vastoinkäymisiä ja kolttosia olikin, verrattuna noihin sitkeihin loppumattomiin iltahetkiin, joina Holmannin matami omin silmin valvoi, että hän läksynsä luki, ja tuskin uskalsi hän sen vertaa, että hätäpikaakaan olisi Sillaa vilkaissut...

Mitä itse Holmanniin tulee, olivat he kokemuksesta oppineet, etteivät hänen jäykät, tirkistelevät silmänsä mitään nähneet; äänetönnä ja hiljaisena istuskeli hän kaiket illat. Matami Selvigin anniskelussa oli saatavana semmoista voidetta, joka hänet teki turtuneeksi kaikkia kotiläksytyksiä vastaan, ansaituimpia ja liikuttavimpiakin. Sinne hän ilmestyi joka ainoana iltana neljänneksen kuluttua työaikansa päättymisestä, niin tarkalleen ja säntillisesti kuin lyövä kello, ja kun kello kahdeksaa näytti, oli hän yhtä säntillisesti valmis taas kotiinsa tallustelemaan -- joka säntillisyys -- ohimennen sanoen -- tuotti hänelle anniskelussa kunnianimen "säntillisten ritarikunnan komentaja."

III.

Vaarallinen kulma se oli tuo kohta, missä suuri leveä, latinakoululta tuleva ja kansakoululle johtava kapea katu ristiin kävivät; ja niinä päivinä, joina niin sattui, että jälkimmäisen iltapäivätunnit juuri silloin alkoivat, kun latinakoulun pitkä aamupäivän työ oli päättynyt, saattoi tapahtua niin, että koulusta tulevain hurjapäinen, rajaton ilo joutui ikävään ristiriitaan juuri parhaallaan kouluun kulkevain synkän ja katkeran mielialan kanssa.