Part 12

-- Seuraavana aamuna nähtiin hameenhelmaa pistäyvän esiin lumihyyhmän seasta tehtaan sulussa. Korkealta sillalta hypätessä oli pää musertunut jäänreunaa vastaan.

* * * * *

Oli todistettu, että nuoren Wejergangin kuolema oli seurauksena siitä lyönnistä, jonka hän Nikolailta oli saanut ja joka oli aivoihin saakka koskenut.

Eikä tätä asiata voinut lieventää Nikolain käytöskään oikeuden edessä. Hän seisoi siinä, sydän täynnä lohduttamatonta surua Sillan kuolemasta, ja vastasi, että vaikka Wejergangilla olisi seitsemän henkeä ollut, olisi hän ne kaikki sittenkin riistänyt!

Kun kysyttiin hänen vanhempiansa, väitti hän ensin, ettei hän ole niitä milloinkaan tuntenut; mutta kun lähemmältä tutkittiin hänen elämätänsä, lausui hän viimein, katkeralla äänellä, osottaen erästä karkearakenteista naista, joka istui ja itki tuonnempana rahilla:

"Barbro on hänen nimensä... mutta se, joka turmeli minun onneni tässä maailmassa, sai sekä rakkauden että äidinmaidon!"

Barbro vaikeroitsi.

Entäs isä? -- Se saattoi koko kaupunki olla, se! -- Hän loi katseensa ympärilleen oikeuden jäseniin.

Se oli vastaus, joka täydellisesti vakaannutti sen mielipiteen, mikä jo alusta alkaen oli yleisöllä ollutkin tästä huomiota herättävästä, ilkeästä rikosjutusta -- että tässä oli oikeuden edessä julkea, kaupunkielämän mudassa jo aikaiseen paatunut pahantekijänluonne.

Poliisilla itsellä oli tämä henkilö jotenkin tuoreessa muistissa hänen rajun käytöksensä ja muiden epäiltävien seikkojen tähden siltä ajalta, jolloin hän oli varkaudesta syytettynä ollut. Ja hänen entisestä elämästään, joka tarkasti tutkittiin, kävi selville, että hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan oli osoittanut vaarallisia taipumuksia, niin että jo oli kysymykseen tullut, eikö hän olisi ollut pantava siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen.

Hänen oppiajaltaan Hägbergin pajassa saatettiin myöskin ilmaista usein tapahtuneita seikkoja, jotka osottivat, että hänellä oli tappeluihin ja väkivaltaisuuksiin taipuvainen luonne.

Eikä sitten vielä ollut pitkää aikaa kulunut, vaan vielä edellisenä vuonna hän oli uhannut -- niin kuin todistajat asian käsittivät -- lyödä Olavin hengettömäksi; samoin oli myös selvityksistä oikeuden edessä nähty, että hän puheenalaisena iltana oli seurannut vainajata ja juuri vähää ennen tekoansa ilmaissut murhanaikomuksensa uhkauksellaan: "sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"

Lieventäväksi asianhaaraksi oli kieltämättä se katsottava, että siinä yhtenä aiheena oli myöskin rakkausseikka, ja että työ oli luultavasti tapahtunut mustasukkaisuudesta. Toiselta puolen oli sekin todistettua, että siinä saattoi syynä olla myös vanha viha, joka jo lapsuuden aikoina oli ilmi puhjennut.

Tuomioksi tuli pakkotyötä elinkaudeksi!

* * * * *

Alhaalla vallihaudassa kesti maaliinampumista; laukaus paukahti toisensa jälkeen... Tuonnempana joukko sotamiehiä harjoitteli temppujansa, ja aina toisinaan kajahtelivat torvensoitolla annetut merkit tyynessä aamupäivän ilmassa...

Vartijain kaitsemana vietiin pientä vankijoukkoa, niin että raudat joka askeleella helähtelivät, työstä pitkin vallin viertä linnoituksen sisimpään pihaan päin.

Erään muurissa olevan kolon kohdalla hiljensi viimeinen vangeista vähäsen kulkuansa. Hän silmäili kauan halkeamata.

Vuono välkkyi sinervänä tuolla alapuolella ja siellä monia valkeita purjeita sekä höyrylaivoja, tupruttaen paksua savua, joka sitten niiden jäljessä painui alas vedenpintaa kohden...

Hän henkäsi syvään, sieraimensa laventuivat, ja leveille kasvoille kuvastui valtaava mielenliikutus.

Muut olivat jo ennättäneet viisi tahi kuusi askelta edellepäin, ja vanginvartija kiirehti äkäisenä tämän kuudennenseitsemättä luokse ja ärjyi tuimasti:

"Minä luulen, ettei sinusta olisi mitään vastenmielistä livistää tiehesi nyt, Nikolai?"

"Minä arvelen, että juuri tätä varten me kaikki olemme luodut, niin arvelen!" vastasi hän terävästi.

"Sittenpä pitäisi sinun myös käyttäytyä niin, että saattaisit armahdusta odottaa!"

Nikolai, pudisti synkästi päätänsä; hänen harmaat silmänsä välähtivät kuin salama:

"Jos pääsisin vapauteen, joutuisin taas tänne jälleen... Sillä toisen meistä, joko koko maailman taikka minun, on pysyminen pakkotyössä... ja minä puolestani suostun mielelläni jälkimmäiseen!"

Helisten ja kalisten lähdettiin taas eteenpäin...