Part 1

ELINKAUTINEN

Kirj.

Jonas Lie

Norjankielestä suomennettu.

Hj. Hagelberg, Tampere, 1889. Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.

I.

"Niin kuin prinssi kehdossaan", -- niinhän sitä sanotaan -- "näkymättömät haltijattaret ja lapsuuden viaton rauha suojanansa!"

Mutta minkälainen haltijatar se oli, joka Barbron Nikolain kehdon ääressä asuskeli, sitä ei ole helppo sanoa. Siellä läkkisepän luona kaupungin äärimmäisessä osassa pienessä majassa, jonka rikkuneet akkunanruudut olivat ryysyillä tukitut, tapahtui monenmoisia majoituksia ja asukaslisäyksiä varsinkin öiseen aikaan, kun joutoväellä ja kulkevaisilla oli asunnoista puute. Siellä meluttiin usein kelpo tavalla, eikä se ollut mitään harvinaista, että tappelun tuoksinassa kehto kumoon keikahti tahi että humalainen mies pitkin pituuttaan siihen lapsen päälle hoipertui.

Barbro oli Nikolain äidin nimi, ja hän oli kotiperää Heimdalvuoristosta, sieltä jostakin kaukaa tunturiseuduilta -- oikea tunturityttö alkuperäisintä laatua, punakka ja valkoinen, kookas, jäntevä ja leveähartiainen, hohtavan terve, hampaat kuin vaahto lypsinastiassa. Hän oli kuullut karjakauppiasten tunturein yli matkustellessaan niin paljon kaupungista kertovan, että jonkunlainen kaiho eli rauhattomuus oli hänet vallannut.

Ja hän oli lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ruvetaksensa.

Tämmöiseen toimeen sopi hän juuri yhtä hyvin kuin siistimätön heinäsuova kaupungin siistille kadulle tahi lehmä rapuille, se on suoraan sanoen: ei ollenkaan.

Ja niinpä oli hänellä vielä tapana kuluttaa aikaansa torilla joka ainoan heinäkuorman vieressä seisoskellen. Hänen täytyi katsella ja tunnustella heiniä... eiväthän nuo ensinkään tunturiheinäin kaltaisia olleet, "ei, eivätpä olleet!... Tunturiruoho kun on niin pehmeätä ja hienoa... ja entäs haju sitten! -- oh--hoo... ei!"

Mutta emännälläpä oli piialle muuta tehtävää kuin antaa hänen kaiket aamupäivät torilla seisoskella ja heinämiesten kanssa pakinoida! Ja niin sitä Barbro luisti palveluksesta palvelukseen, luisti yhtä päätä alaspäin sekä palkan että isäntäväen puolesta. Hänellä oli vaan tämä yksi vika, tällä Barbrolla -- sillä reipas ja rehellinen ja tunnokas hän kyllä oli --; mutta tämäpä se olikin semmoinen vika, joka hänet kerrassaan teki kelvottomaksi ja mahdottomaksi minkäänmoiseen palvelukseen kaupungissa!

Mutta -- yhteiskunnalla, niin kuin tiedetään, on hämmästyttävä kyky saattaa hyödylliseksi, itseensä sulattaa ja tarpeensa mukaiseksi muodostaa semmoisetkin jäsenensä, jotka eivät mihinkään näytä sopivan eivätkä mitään hyötyä tuottavan. Ja niinpä kävikin varsin pian sillä tavalla, että Barbro-raukka tuli juuri semmoiseksi, jommoisena hän voi kaupungille kelvata -- tuli imettäjäksi.

Raskasta se aika oli ja taistelu ankarata häpeän kestäessä -- melkein masentavan raskasta ja ankarata -- eikä tämän jälkeen hänen mieleensäkään juolahtanut kääntää askeleitansa kotiin Heimdalin tuntureille jälleen.

Mutta raskaampaakin oli vielä tuleva!

Monenmoiset seuraelämän velvollisuudet, joiden täyttämistä edistynyt aika yhteiskunnan korkeampiin luokkiin kuuluvilta perheenemänniltä yhä enemmän vaatii, tulivat tämänkin kaupungin elämässä ilmi myös -- yhä karttuvana imettäjäin puutteena!

"Pääsyynä", selitti tohtori Schneibel, "on tämä aivan yksinkertainen luonnonlaki: -- ei saata kukaan samalla olla älykäs ihminen ja lypsylehmä! Veren ja hermoston uudistus on keinollisesti johdettava luontoa lähempänä olevasta yhteiskunnan kerroksesta."

Ja nyt oli siis etsittävä oikein perin pohjin terve, luonnonraitis imettäjä pääkonsuli Wejergangin kahdelle heikolle äskensyntyneelle.

Tohtori Schneibelillä olikin, varsin toimekkaasti kyllä, jo rouvaa varten imettäjä kuulusteltuna -- "sangen merkillinen palanen tuota kansanjuurakon todellista terveyttä. Saattoipa sanoa, hm, hm... että kun rouva ei voinut mennä tuntureille, niin olivat tunturit olleet kylliksi kohteliaita rouvan luokse tulemaan. Hänen ihohikensä kenties vielä naveton ilmalta tuntui; mutta kun kaikki lukuun otettiin, oli tämä vaan puhtaan alkuperäisyyden varmempana takeena. Ja tämä onkin tärkeä huomattava meidän aikoinamme, rouva hyvä, kun maitoa jo itse lehmissäkin väärennetään!... Vallan nuori, tuskin kahdenkymmenenkään!"

Barbro Högdenillä ei ollut siitä pienintä aavistustakaan, että hän syvimmästä alennuksestansa, hän kun siellä kantoi vettä ja puita seisoi jään reunalla ja kurikoitsi pesuvaatteita sekä koki parhaitten voimainsa mukaan toimitella noita karkeita töitä, saadakseen kokoon jotakin, millä itse ja pienokainen siellä läkkisepän luona toimeen tulisivat -- hän ei tiennyt niin äkkiä kaupungissa niin erityisesti halutuksi, etsityksi ja arvokkaana pidetyksi henkilöksi kohonneensa!

Sillä imettäjä on arvokas henkilö. Tahi on hän ainakin merkittynä halullisten vartoojain listalle korkea-arvoiseksi päästäksensä!

Imetettyänsä perheen nuorimman vesan -- ja tämän tähden äidin velvollisuudet omaa lastansa kohtaan sikseen heitettyään -- hän sitten lopuksi makaa untuvilla ja on käsin kanneltavana -- kunnes seuraavan perillisen imettäjä hänet kentiesi valtaistuimelta syöksee!

Jos hän sitä vastaan parempana pitäisi omalle pienokaiselleen säästää ainoan rikkauden, mikä hänellä on, terveen rintansa -- jos hän todellakin niin sokeasti oman tulevaisuutensa turmelisi, niin -- no, silloin asia käypi varsin toisen muotoiseksi ja, käyttääksemme tohtori Schneibelin sanoja, -- osaksi ei varsin syyttäkään!

-- pelkästään jo noitten yhteiskuntajärjestyksen taloussuhteitten perusteella, joita ei hän järjellisesti osaa hyväksensä käyttää ja jotka sitten kehityksen lain järkähtämättömällä johdonmukaisuudella hänet käyttämättömäksi liikanaisuudeksi saattavat, minkä yhteiskunnan elimistö itsestänsä ulostaa. Taikka -- kansantajuisesti!... hän silloin jääpi häpeäänsä, halveksituksi, köyhyyteen, sekä hän itse että äpärä sikiönsä. Yksityisesti, yksityisenä henkilönä, on hän kyllä jossakussa katsannossa oikeassa; mutta yhteiskunnalliselta kannalta katsoen, -- yhteiskunnan jäsenenä!

Barbro Högden raukka oli kuitenkin tässä asiassa aluksi ihan sokea, -- oikein uppiniskainen, taipumaton ja jäykkä kuin tunturikoni, jota ei tieltään väistymään saa!

Tohtori Schneibel seisoi läkkisepällä nyt jo kolmannen kerran keppi nenän alla, ja keikkukääsit vartosivat tiellä talon kohdalla. Joka kerralla oli hän lisännyt sekä palkkaa että syitänsä sekä aina uudestaan hänelle huomauttanut, mitä vahinkoa hän itsepäisyydellään sekä itselleen että pojalle tuottaisi. Hän vetosi hänen omaan järkeensä! Miten hän luuli voivansa lasta elättää näissä ahtaissa, vaikeissa oloissa, tämmöisessä työssä ja tuskassa?... Sitä vastaan tarvitsisi hänen, tarjoukseen suostuttuansa, luovuttaa vaan osa suuresta palkastansa läkkiseppäläisille, niin he kyllä pitäisivät tarpeellista ja hyvää huolta pojasta! Sitä paitsi, voipa hän lähteä sieltä ja silloin tällöin pistäytyä täällä katsomassa, ainakin kerran kuukaudessa! -- sen uskalsi tohtori luvata hänelle Wejergangilaisten puolesta, ja se olikin nyt erinomaista uhraavaisuutta pääkonsulilaisten puolesta, kun he niin kaukana maalla asuivat...

Tohtori Schneibel puhui sekä hyväntahtoisesti että ankarasti, sekä lempeästi että vakavasti; melkein kuin oma isä olisi puhunut!

Barbro kävi oikein tuskalliseksi joka kerta, kun näki hänen tuolla kadulla tulevan ja pyörähtävän porttikäytävään sammaltuneen, mädäntyneen lauta-aidan viertä pitkin. Hän piti häntä silmällä yhtä tarkasti kuin lintu, joka pesäänsä pelkää; ja kun tohtori oven avasi, oli hän majan pimeimmässä nurkassa kehto takanaan. Ei hän voinut vastata puolestaan milläkään muulla kuin tuskin nyyhkimisillään. Läkkisepän eukko piti siitä huolta, syytäen suustaan: "niin, sepä vasta!" ja: "ei sanomista!" ynnä: "silloinkos vasta, herra tohtori!" niin tulvanaan, että Barbro vaan istui ja tuumaili ottaa lapsen selkäänsä ja tiehensä lähteä.

Mutta tänään oli tohtori häntä niin erinomaisen ystävällisesti puhutellut ja niin paljon rahaa tarjonnut! Hän oli suoraan hänen omaantuntoonsa vedonnut, lasta taputtanut ja tuumannut, että kun vaan siitä oikein kysymys tulee, niin Barbro varmaankaan ei semmoinen äiti olisi, joka noin kauniille, pienelle poikaselle niin kurjia päiviä laittaisi... antaisi hänen puutetta kärsiä... palelluttaa tuommoisia pieniä, sieviä jalkasiansa! -- kun hänellä kyllä saattaisi olla hyvä ja lämmin ja loikoisi kuin prinssi vaan tuolla kehdossaan.

Mahdotonta oli enää vastustaa, ja melkein omin lupinsa ikään kuin lupauksen tapaista Barbron huulilta livahti.

Sitten tuli siihen naapurin eukko, ja hän ajatteli asiata ihan samoin ja kertoili niin liikuttavasti kaikista niistä pienistä lapsista, joiden hän tiesi kahtena viimeksi kuluneena vuotena siinä lähistöllä puutteesen ja huonoon hoitoon kuolleen sen tähden vaan, että äitien oli täytynyt kaiket päivät töissä viipyä, eikä heillä ollut varaa mitään heidän puolestansa suorittaa. Ja niin hän ja läkkisepän vaimo sitten toinen toisensa kilvalla lavertelivat samasta asiasta, pelkästään samasta asiasta vaan!

Barbro istui ja kuunteli ja hoiteli lastansa. Tuntui kuin sydän olisi pakahtumaisillaan... Hän tuumaili hetkisen, ei kotituntureille palaamista; -- ei, vaan johonkin toiseen kotiin yhdessä lapsensa kanssa mennäkseen!

Tuntuipa tuo oikein kiusaukselta!

Yön kuluella alkoi häntä niin kovasti nyyhkityttää, että koko ruumistansa värisytti, niin että hän, jotta ei läkkiseppäläisten unta häiritsisi, meni ulos vihmasateesen; se rauhoitti ja virkisti!

Juuri kun hän seuraavana aamuna ojan reunalla seisoi ja autteli naapurin eukkoa pesuvaatteiden viruttelemisessa ja vääntelemisessä, näkyivät nelipyöräiset tielle pysähtyvän. Ajaja -- hänellä oli korunauhoilla reunustettu hattu ja nuttu -- astui ajopelistä ja meni suoraan läkkisepälle.

"Saat vääntää raidin valmiiksi, Barbro, se näkyy olevankin viimeinen, minkä täällä väännät!" -- tuumaili naapurin eukko, -- "konsulin vaunuthan sinua tuolla vartoovat!"

Ja sitten väänsi Barbro raitia, kunnes ei siinä enää pisaraakaan vettä jäljellä ollut... Nyt se oli tullut!

Hän meni mökkiin ja muutti lapselle vaatteet; tuntui siltä, kuin olisi hän vallan hourupäinen ollut eikä lastakaan käsissään tuntenut.

Hän näki palvelijan puhdasta rahaa kuusi taaleria läkkisepän vaimolle maksavan. Jäykkä ja pitkä sekä ylevän näköinen hän oli, päässään uhka uljas herrasnenä, ja melkein kumarteli joka kerta, kun Barbro raukka tuli häneen katsahtaneeksi, ja yhä vakuutteli:

"Ei ole kiirettä... ei ollenkaan kiirettä! Emme milloinkaan me pääkonsulin väki herää ennen yhdeksää, ja siksi meillä on kylliksi aikaa vielä!" -- Ja sitten hän katsahti kelloa.

Ja aina, kun hän sillä tavalla kelloa katsahti, kiirehti Barbro omaa poikaansa vilkaisemaan, nyt kun oli tullut käsky ja määrähetki hänestä luopua.

Lapsi oli taas nukkunut. Jos se heräisi, niin eipä olisi äiti raukka tiennyt, mitä -- tokkopa olisi poikaa jättämään kyennytkään!

... "Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä!" Palvelija veti taaskin raskaan hopeakellonsa napitetun liivinsä taskusta.

Mutta nyt oli se Barbro, jolla kiire oli, hyvin kiire, niin kiire, ettei ollut aikaa ympärillensäkään katsahtaa, ennen kuin jo vaunuissa istui, -- ja tuo pitkä, jäykkäniskainen, korunauhainen häntä vei eteenpäin hänen kohtalonsa määrättyä rataa myöten.

* * * * *

Kesän kuluella hän seurasi pääkonsulilaisia kylpypaikkaan.

Siellä kulki Barbro ja työnsi vaunuissa kahta pienokaista hiekoitetuilla käytävillä, ja niin tapahtuikin, ei ainoastaan kerran vaan, että ohitse kulkijat imartelivat Wejergangilaisia esimerkiksi tähän tapaan huudahtaen: "sepä oli kelpo imettäjä!"

Mutta hänestäkin täytyi vastenmielisyyksiä tulla... nuo raskasmielisyyden kohtaukset, jolloin hän melkein hurjaksi ja vallan epätoivoiseksi tuli! Hän istui kehdon ääressä ihan tulipunaisena ja itkusta menehtyneenä, lastansa ikävöitsi, ei huolinut ruoasta eikä juomastakaan.

Eikä tämä ollutkaan mikään vähäpätöinen asia! -- Sillä imettäjä on aina hyvällä tuulella pidettävä. Mielenlaatu vaikuttaa äärettömästi hänen terveyteensä ja se taaskin lapsen terveyteen!...

Rouva Wejergang tuotti ravintolan isännältä monenmoisia hyviä tavaroita mielen virkistykseksi; lahjaksi tuli silkkisiä kaulahuiveja ja esivaatteita, ja kotona nimenomaan velvoitettiin palvelijat läkkiseppäläisiltä Barbron pojan vointia kuulustamaan.

Kiittelyjä ja kehumisia, eikä mitään muuta kuin kiittelyjä ja kehumisia, kuultiin sieltä joka kerta, kun pääkonsulin Lauri ohitse kulkeissaan sille kohdalle pysähtyi, ja kun Barbro vaan pelkkiä sellaisia terveisiä sai, niin olisipa hän taas koko kuukauden voinut iloinen ja tyytyväinen olla.

Suuressa arvossa häntä pidettiin, sen hän heti huomasi. Jos sanoi tahi halusi jotakin, se heti huomioon otettiin, juuri kuin hän olisi rouva itse ollut. Ja hienot vaatteet ja alituinen puhtaiden muutto, puhumattakaan ruoasta ja juomasta!... Ja tehtävä sitten, jota hän -- sen mukaan, mihin tottunut oli -- ei työksi nimittääkään saattanut; kätensäkin tulivat niin hienoiksi ja pehmeiksi! -- Ja nuo kaksi pienokaista, joita hän yöt ja päivät hoiteli, tunsipa hän jo alkavansa niin kiintyä!

* * * * *

Pääkonsulilaisten kylvyiltä palattua oli Barbro eräänä päivänä matkalla läkkisepän asuntoa kohden.

Syksy oli jo myöhäinen. Niin siivotonta ja lokaista kuin tie olikin, tuskin hän kuitenkaan ulkona olevansa muisti. Kyllä täytyi kengät ja hameenliepeet sitten kotiin tultua puhdistaa ja pestä!

Nousi juuri kuin kylmä hiki, kun hän ajatteli saavansa pian pojan nähdä!... Mutta olihan se parhaiten näin kuin oli nyt, voipa hän niin hyvin hänen hoidostansa suorittaa!

Kun hän lauta-aidan nurkalla kääntyi ja mökin hyvin tunnetut, rikkinäiset akkunat ihan edessänsä näki, hiljensi hän hiukkasen kulkuansa. Valtasi semmoinen äkillinen tuska hänet siinä!

Ja sitten tuli siihen naapurin eukko, jota hän niin monta kertaa oli auttanut, ja alkoi puhua ja laverrella, ja sepä kävikin kuin mylly vaan! Läkkisepän talossa oli naapurisota syttynyt. Ja nyt, kun näki Barbron itse, täytyi hänen totuus, puhdas, väärentämätön totuus julki sanoa!

Ei tarvinnut läkkiseppäläisten luulotella, ettei muillakin ihmisillä silmiä päässä ollut. Nyt olivat panttilainaajalle vieneet kaikki, mitä ikään omaa oli; -- läkkitavaroista ei ollut enää muuta jäljellä kuin sen verta, että hädin tuskin voi paikoiksi rikkinäisiin akkunanruutuihinsa panna! Ja millä he sitten elivät, sitä ei kukaan tällä seudulla ymmärtää voinut, jos ei juuri tuon kidutetun lapsi paran maksulla, jota baijerin oluella nukuttivat, ettei se parkuisi! Sillä mennä majailemaan sinne, sitten kun poliisi alkoi kaikkia pitää silmällä, jotka siellä asuskelivat, sitäpä eivät edes semmoisetkaan ihmiset tehneet, jotka eivät muuten niin tarkkaa rajaa tyyssijallansa pidä...

"Mutta jos tahdot neuvoani seurata, Barbro, niin anna sinä poika hoidettavaksi väkipyöräin sorvaaja Holmannille, joka tuolla rantasillan lähellä asuu. He ovat sellaisia hyväntahtoisia, kunnioitettavia ihmisiä, ja kun minä heille kerroin, kuinka poikaa on täällä kohdeltu, pitivät he sitä vallan vääryytenä tuota raukkaa kohtaan"...

Sorvan Holman... Sorvari Holman! -- Tuo nimi soi hänen korvissaan, kun hän sitten, sydän pakahtumaisillaan, läkkisepän tupaan astui.

Siinä virui lapsi ryysyisten, likaisten kehtovaatetten seassa, kalpeana, laihana ja likaisena, silmät melkein punaisina!... Oikein yritti parkaista, kun hän sen syliinsä otti; se ei enää häntä tuntenut, eikä juuri hänkään tuota pientä raukkaa!

Pettymys -- kaikki, mitä hän tunsi -- tuli kuuluville yhä kiihtyvässä, äkäisessä sanatulvassa läkkiseppäläisiä vastaan.

Mutta samalla oli hän poikaa pestessään huomannut, miten karkea ja raskas sekä kömpelö hän oli, sekä kasvoiltaan että ruumiltaan, niihin kahteen hienoon verraten, joihin hän oli tottunut. Hän huomasi nyt ensi kerran, miten mahdotonta oli itse pitää häntä...

Mutta sorvarille oli hän vietävä, poika raukka! Hän ei tahtonut Barbro olla, jos ei saisi rouvaa kehoitetuksi tätä asiata perille ajamaan -- jo huomenna!...

Hän palasi jälleen kotiin, kasvot itkusta punaisina ja pöhistyneinä, ja oli ihan lohduttamaton koko illan, kunnes rouva konttoorista takaisin tuli ja toi varman lupauksen, että siitä asiasta oli huoli pidettävä.

Ja sillä tavalla Nikolai sorvarin sälli Holmannin luokse tuli.

II.

Muutamassa katsannossa ei se niinkään hullua ole, että se, joka ensi aikoinansa on paljon kärsiä saanut ja huonossa hoidossa ollut, ei mitään siitä muista -- vaikka se aina kuitenkin häneen joitakuita jälkiä jättää.

Niin ainakin Holmannin matami väitti. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen, jona pojan tupaansa sai, voi hän sekä nähdä että huomata, että häntä oli tuommoisessa mustalaispesässä kasvatettu! Silmät olivat niin viekkaat ja vakoilevat, ja hän kun voi jo niin perin oppinut salakavala ja itsepäinen ollakin -- jo paljoa ennemmin kuin puhumaankaan oppi! Matami väitti, että lapsi oli ihan ilkeäsisuinen; niin uupunut ja hiljainen aina siihen saakka, kun hän itse juuri oli nukkumaan kerinnyt; mutta sitten piti hänen kuitenkin ruveta huutamaan ja mylvimään kuin palovartija.

Mutta sen näkivät nyt kaikki, jotka sorvarin väkeä hiukkasenkaan tunsivat, että jos ei heillä ollutkaan mitään erinomaista onnea saadessaan pojan hoidettavakseen, niin oli onni ainakin sitä kohdannut, joka oli heidän hoitoonsa päässyt. Siitä oli ainoastaan yksi mieli ja ajatus, mikä säntillinen, tunnokas nainen sorvarin matami oli. Pitkä, laiha ja siro hän oli koko olennoltaan, ja jo nuo pienet, maksankarvaiset kasvot ynnä siniharmaat, kaikkea iloisuutta kaipaavat silmät olivat omiansa osottamaan, ettei ainakaan hän sellainen ollut, joka helposti saattaisi ajattelemattoman kiivauden valtaan joutua.

Ja niillä parilla kerralla vuoteensa, joina Barbro poikaa katsomassa kävi -- hän ei nyt päässyt niin helposti, kun Wejergangilaiset vuodet pitkään maatilalla asuivat -- voi hän itsekin siitä perin pohjin vakuutetuksi tulla, miten hyvässä hoidossa ja puhtaana sekä muuten perin johdonmukaisesti poikaa oli pidetty. Aina hänen tulostansa lähtemiseen saakka kesti siitä yhtämittaista, omaantuntoon koskevata nuhdetta, miten vaikeata oli kaikkia noita läkkisepän kuhmuja suoria, kaikkia, mitä jo ensi hetkestä alkaen oli hullulle ja kunnottomalle tolalle pojassa päässyt... varsinkin hänen niskurimaista luonnettansa! Hän voi jo kyllä todellakin pitkät matkat kävellä; mutta ryömiä, ryömiä vaan hänen piti, ja pian se sitten kävi niin, että tuskin oli matami pojasta silmänsä kääntänyt, ennen kuin se jo oli sekä siellä että täällä, milloin padalla ja kattilalla, milloin vesiämpärillä, taikka oli hän tuolla kellon lyijypainoja nykimässä! Ja kaikki hän alas repi, kumoon kaateli ja itsensä tahrasi, minne ikään tulikin, semmoista teki poika; -- eilenkin oli kissanruoka pitkin lattiata! Nyt oli matami sitä varten vitsan seinänrakoon pistänyt, jotta se siellä hänen silmäinsä edessä olisi. Sillä tarpeellista kauhua piti hänessä herätettämän, ja ankarata valvomista ja rangaistusta tässä todellakin tarvittiin! Ja Barbron täytyi itsekin hyvin tietää, ettei ollut niin helppoa pitää toisen lapsesta huolta, varsinkaan moisesta harhateille joutuneesta, joka oli tuolla tavalla tullut!...

Se oli vilpitöntä puhetta alusta loppuun saakka, se täytyi Barbron myöntää, niin kovasti kuin se häneen koskikin, ja senpä tähden hänelle aina tulikin kiire jälleen matkoihinsa päästä.

Eikä tämä jäänytkään häneen itseensäkin opettavaisesti vaikuttamatta, -- sillä nyt tiesi hän, mitä hänelläkin puolestaan kohtuuden ja oikeuden mukaan voi olla Wejergangin rouvalle sanomista kaikesta puuhastansa ja huolestaan noitten pienokaisten tähden, kun joskus olisi lanka kateensolmuihin alkanut käydä.

-- Mutta koko kasvinajan sama tottelemattomuuden henki pojassa pysyi. Mahdotonta oli hänestä sitä poistumaan saada, miten uutterasti sorvarin matami työskentelikin, ja vaikka sorvari itsekin silloin tällöin autteli. Tämä viimeksi mainittu ei kuitenkaan ennen tapahtunut, kuin eukko asianomaisella tavalla oli hänelle teroittanut, miten siveellinen välttämättömyys vaati häntä toista puolta perheen velvollisuuksista huoleksensa ottamaan.

Itse sorvari oli sävyisä mies, pari levollisia, loistavia silmiä päässään. Hän meni ja tuli aamuin, illoin, kuivaili ja siivoili itseänsä ja seisoskeli viivytellen ovella milloin tuo, milloin tämä työkalu taikka väkipyörän lämsä kädessään, ennen kuin astui huoneesen. Mitä hän lienee avioliitostansa tuuminut, sitä ei juuri ollut tilaisuutta hänestä päältäpäin huomata. Varmaa vaan oli -- eukko semmoinen kuin Holmannin matami, oli aarre, jota ei kyllin korkeaksi arvostella saattanut, ja vaikkapa ei Holmannista juuri niin mitään jäljelle jäänytkään, niin, vaikkapa hänestä, kunnioituksella sanoen, jonkunlainen pyyhinryysyn tapainen taloon tulikin, niin jokainen huomasi kuitenkin, että niin täytyi asian laidan semmoisessa avioliitossa ollakin, jos tahdottiin tasapainoa säilyttää. Kuka vaan kerrankin oli Holmannin matamin nähnyt ja hänen kanssansa haastellut, ymmärsi sen heti, ja vaikeampaa oikeastaan oli sitä ymmärtää, että kuitenkin, kun kaikki lukuun otettiin, se sentään itse Holman oli, eikä eukko, joka työhuoneessa väkipyöriä sorvaili, joista perhe elatuksensa sai.

Sitä ihmeellisempää oli, että ukko Holman aina toisinaan tavattiin portilla sellaisessa tolkuttomuuden tilassa, jota ei kukaan olisi niin onnelliselta aviomieheltä odottaa voinut.

Kun sitten oli semmoinen kumma seikka tapahtunut, että matami itse pienen tytön sai, -- tämän suuren ja kaikkiin koskevan perheolojen muutoksen jälkeen otettiin kyllä tuumittavaksi, että eikö olisi parhainta maja tuosta vieraasta hoidokkaasta vapauttaa; mutta osaksi oli siitä hyvä, vakinainen tulo tiedossa, toiseksi voisi matami myöskin häntä kehdon ääressä pitää.

Ja sehän oli huokeinta työtä maailmassa! -- ihan kuin pientä poikaa varten luotua -- istua ja vantista polkea... ikään kuin vaan pientä harjoitusta hänelle!

Mutta tässäkin piti matamin surullisia kokemuksia saada! Juuri oli poika kehdon ääressä, kun matami ulos lähti, mutta kun jälleen kotiin tuli, jo seisoi hän akkunassa taikka tuolla ylhäällä maakerroksen rapuilla, tirkistellen ja ammotellen muita hapsia, jotka ulkona leikkivät. Niin, keksipä matami hänet varsin ulkonakin, ovi auki takanaan; -- kaikki oli hänestä saman arvoista, kunpa vaan voi maakerroksesta ja velvollisuudestaan pois livistää.

No, tuo kurikas sikiö sai silloin myöskin soukan seisoa niin paljon kuin syntinen selkänsä sietää voi!...

Ja niin sitä matami vakuutteli piiallekin, joka päänsä oven aukeamaan pisti kuullakseen, mitä tuo pikku velho taas oli tehnyt, koska hän niin ilkeästi parkui, -- että kaikki hänen rangaistuksensa ja kaikki muu, mitä oli koeteltu, sekä illallisen kieltäminen että erikseen telkeeminen -- ne eivät mitään auttaneet, yhtä uppiniskaiseksi ja yhtä vähän luotettavaksi hän sittenkin jäi!

Nyt oli matami häntä sillä tavalla peloitellut, että oli sanonut paholaisen huoneen nurkassa vuoteen takana istuvan ja vartoovan, jättäisikö hän kehdon!

Poika melkein pelosta tyrmistyi ja luuli koko ajan näkevänsä mainitun hirviön pistävän päätänsä matamin päänalaisen takaa esiin. Sillä välillä ei hän kuitenkaan voinut olla akkunaan päin tirkistelemättä; -- pihamaalla ulkona oli joitakuita leikkimässä, ja miten se lienee oikein käynytkään, niin sieltä hän kuitenkin itsensä löysi seisomasta, kunnes taas muisti, mikä takanansa oli. Silloin hän nuolena jälleen takaisin lensi ja istui sekä tirkisteli nurkkaan pelosta puolikuolleena.