Part 2

Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.

Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.

He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut, he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.

Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden harjoittajista.

Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta juuritettavat!

Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt sosialismia ollenkaan.

Suurkapinalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa elämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha mitään sosialismia ajatellakaan.

Heikki ymmärsi tästä sen verran, että he eivät itse ollenkaan viskoneet siihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen oma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään kuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys, sorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden luonnolliseen järjestykseen.

Nyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä parannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat olleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan, tasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen kiihoituksen juuria uhkaamaan.

Heikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa tasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!

Ei syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.

Maailmansota oli Heikin aivan musertaa.

Hän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien kansojen sosialidemokratia, koko maailman "Internatsionale", joka vielä äsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?

Se oli kuin pois puhallettu.

Missä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä sodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet, missä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?

Tuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.

Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin, imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä, jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja vuosia taaksepäin.

Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden astinlaudaksi alentunut.

Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän pelottamaan.

Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.

Täytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja kurjuutta se toi tullessaan.

Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.

Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!

Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi, hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.

Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja odotuksesta.

Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.

Hän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat jälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.

Hänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken koittaessa.

Että hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi myös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi olla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä ottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi voivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä taipumuksiaan ja voimiaan.

Kuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä, joka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen luonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja tarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.

III.

Ja niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.

Heitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat ystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti kuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen piiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.

Päästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista hallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja virkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista hävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse olisi päässyt irralleen.

Mutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen tasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella, metafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.

Hänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse suurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen lääninpääkaupunkiin.

Hän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut sinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen sanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään, mutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä auttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut ja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä alituisilla agitatsionimatkoilla.

Täten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen nuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta saakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt mitään syvempää vaikutusta häneen.

Aivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä vähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin ne olivat tavanneet toisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli ollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin pääasiallisesti ryypiskelemään.

Pekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin hän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli hän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaasäilyttävä aines ja monarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.

Myöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään maalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina iloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä sittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen suunnittanut.

Se olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen ei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin aikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen yli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.

Ettei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään voittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle, ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.

Pekka liukui siihen -- ja samalla avioliittoon -- mukavasti ja tasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.

Joulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut Heikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen kanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista koulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.

-- Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin vakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea sosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa. Sinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet tuntemaan. Hän on jalo nainen Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.

Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.

Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa häntä!

Se oli uskomatonta.

Hän oli aina ollut niin yksin.

Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää hänestä, vieläpä ihailla häntä?

Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain juopon jaaritusta.

Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.

Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.

Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti Elinasta.

Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein naisten aatteellisiin harrastuksiin.

Toisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan kapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut kuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan kävelemään.

Elina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi henkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin, hän oli innostunut Krapotkiniin hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.

Heikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan vastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä ja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle olemukselleen.

Niin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...

Mutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen mieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön, luottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja ja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.

-- Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut ja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen, tanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt vähintäkään eroottista vaikutusta häneen.

Mutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta toverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa oli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat jääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.

Elina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka Piilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle nuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta todellisuudessa.

-- On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa nyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja miten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.

Niinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty omaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun tiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin rikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien kymmenientuhansien omistajatar!

Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin kuin Pekkakin?

Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena pidettävä.

Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain pelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan sydämen asia.

Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.

He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen, tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista, hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin ikuisesti vanhaksipojaksi...

Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon epäilyn hiipimistä aivoihinsa.

Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle tuntemattomia?

Turhia!

Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.

Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat aivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä...

Ja tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset lavertelevan juoppolallin sanat: -- -- "Hän on jalo nainen." -- -- "Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan." -- -- "Hän ihailee sinua." --

Heikki oikein harmistui tuon huomatessaan!

Mokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan toverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?

Hän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja pakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.

IV.

Mutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa päämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen vanha koulukaupunkinsa.

Elina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa. Vaikutus, minkä hän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman miellyttävä.

Elina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli ikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään vain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet ja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa pukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.

Koko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja itsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti hämmästymättä.

Hän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki tuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa aivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut toverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja tyytyväisyyttä.

-- Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.

Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.

-- Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?

-- Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että tulette olemaan tyytyväinen.

Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.

Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.

Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen kurkihirren alla.

Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja josta hevoskyyti alkoi.

Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana. Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.

Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.

Paljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut entinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja avoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi kultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut ja kuivahtanut.

Häntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen tavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä sanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.

Olivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen niin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja yhteiskunnalliset ihanteensa.

Ennen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan siipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan. Hänestä oli tullut kirjaimellinen "kateederisosialisti".

Sellaisena hänelle oli jo kerran -- jossakin radikaalisessa tähtiyhtymässä -- tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä erään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.

Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta. Kun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä uhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän silmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.

-- Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin kaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.

Kuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti tekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata hallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen vaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän sosialisteillamme.

-- Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki siihen vielä huomauttaa.

Elleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta vastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen yhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän bolshevikit?

-- Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof. Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.

Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!

-- Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.

-- Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.

-- Mikä tosi?

-- Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.

Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan suuressa asiassa yksimielisiä.

Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.

Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen väkevöittämiseksi.

Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava, huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.

Siksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden mukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta entisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin Elinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse kulissien väliin.

Kaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin kumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.

Ja ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen sielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä todellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta, jota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.

Hehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar, naurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten sankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut tahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla taisteloon usuttaa?

Eikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö kareutinutkin kaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmissään ja hänen huulillaan, kun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti emännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen vaarallisimmat puheen-aineet?

Heti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille mielikuvilleen herttaisesti hymähtää.

Elinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo jäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka sukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?

Naurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään salaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.

Kuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes hetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua siitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa seurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis sykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.

Jotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä hän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa hänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan ilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin äkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.