Part 5

Arkangelissa 26 p. kesäk. 1842.

Samana päivänä kirjoitettu kirje Adolf Törngrenille seuraa nyt vuorostaan:

Arkangelissa 26 p. kesäkuuta 1842.

_Rakas veli!_

Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä Arkangelissa sain käsiini. Se oli sitä tervetulleempi, kuin se oli melkein ainoa, jonka Suomesta lähdettyäni olen saanut, sillä paitse sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tahi en minä ainakaan ole saanut heidän kirjeitään. Tulinkin lähteneeksi Kuolasta, ennenkuin olin aikonut, jonka tähden en vielä ole voinut saada niitä kirjeitä, jotka on Kuolaan lähetetty. Syyn tähän aikaisempaan lähtöön lienen jo maininnut edellisessä kirjeessäni. Aihetta siihen antoi Sjögrenin kirje, jossa hän neuvoi meille samojeedin kielen opettajaksi venäläisen arkimandriitin nimeltä Venjamin, jonka piti oleskella eräässä luostarissa lähellä Onegan kaupunkia. Mutta kun me enemmän kuin 50 peninkulman matkan päästä tulimme Kemiin, saimme kuulla, että mainittu arkimandriitti samojeedin kielen taitoineen oleskelikin Arkangelissa eli Arkangelskissa, niinkuin venäläiset nimittivät tätä kaupunkia. Sentähden, niinkuin myös kelirikon tähden olimme Kemissä kokonaisen kuukauden ja lähdimme sitten Valkean meren yli tänne, jossa nyt myös olemme olleet kuukauden. Kuusi peninkulmaa Kemistä on saarella rikas Solovetskoin luostari ja siellä viivyimme toista viikkoa, koskei meillä ollut mitään tilaisuutta päästä eteenpäin. Vihdoin vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia, jotka veivät meidät lähimpään paikkaan mannermaalle, hinasimme itsemme sitten jäälohkareiden välitse toisesta kylästä toiseen ja saavuimme viimein toukokuun 29 p:nä tänne. Täällä olemme paitsi ennen mainittua arkimandriittia tavanneet useampia samojeedeja ja olemme siis olleet tilaisuudessa oppimaan heidän kieltään matkustamatta askeltakaan eteenpäin. Mutta siitä vähästä päättäen, minkä minä olen samojeedien kieltä oppinut, eroaa se niin suuresti suomen kielestä, ettei siitä minun arveluni mukaan ole mitään hyötyä suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sentähden jätänkin koko samojeedien kielen oman onnensa nojaan ja lähden täältä tjuudien luo Aunuksen ja Novgorodin kuvernementin pohjoisiin osiin. Nämä tjuudit asuvat nimittäin Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella Wyitegran, Ladeinoje Polen, Tichvinin ja Bjaloserskin ympärillä; nämä paikat sinä voit kaikki löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen oleskelemaan ehkä talvikeliin asti, jos nimittäin virkalomaani pitennetään edes puolitoista kuukautta, josta olen kirjoittanut Rabbelle. Muuten loppuu minulle tähän asti myönnetty virkaloma syyskuussa. Etten siis nyt voi odottaa yhtä hauskaa ja rauhallista kesää kuin viimeinen Laukossa, sen huomaat helposti, ja elokuun 18 p:nä olen, Jumala tiesi, missä. Elä silloin unhota minunkin puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi terveydeksi, koska en itse voi sitä suullisesti tehdä. Mutta miksi en voisi sitä itse suullisesti tehdä -- ja siitä aion kyllä aikoinaan pitää huolta, -- mutta tarkotin, etten voi tehdä sitä siellä Laukossa. Edeltäkäsin pyydän sinua lausumaan nöyrimmät terveiseni vanhemmillesi, sekä myös muistamaan sanoa terveiseni Ticklénille ja muille tuttaville, jotka, mahdollisesti nauttivat kesän ja vieraanvaraisuuden suloisuutta Laukossa.

Logices-tutkintosi johdosta, jonka jo viime syksynä suoritit, toivotan sinulle onnea, ja lisään tähän onnentoivotukseeni aimo joukon hyvänsuontia, jos sinä, niinkuin kirjeestäsi voi päättää, tällä lukukaudella olet suorittanut tutkinnon venäjän kielessä. En minä tahdo epäillä, niinkuin Kalle kuuluu tehneen, logices-tutkintosi todellisuutta; päinvastoin pelkään minä, että sinä liian paljon kiirehtimällä tutkintojasi, voisit turmella terveytesi ylenmääräisen valvomisen kautta. Mitä tutkintoja on toverisi Frans (von Becker) suorittanut, vai tutkiiko hän vielä yhtä ahkerasti kemiaa, kuin viime kesänä? -- Tulevan syyskuun keskipaikoilla aion käydä Ladeinoje Polen postikonttorissa ja toivon, että minulla silloin on kunnia saada sinulta muutamia rivejä, sisältäen tietoja Laukosta ja myös muita uutisia, niinkuin esim. mitä Sjöman nyt toimittaa erottuaan yliopistosta, ja kuinka Kalle Moskovassa voi. Moskovassa hän kai on, vaikka en sitä varmasti tiedä, koska hän oli aikeissa lähteä Charkofiin. Tämän epävarmuuden tähden en voi hänelle kirjoittaa, enkä häneltä itseltään saada tietoja.

Arkangelin kaupunki, jossa tätä nyt kirjoitan venäläisen ravintolan kolmannessa kerroksessa, on isonlainen kaupunki; ei sitä kuitenkaan voi Helsinkiin verrata, vaikka sen pituuden sanotaankin olevan 7 virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voi tinkiä pois 2 virstaa, mutkittelee sitä paitsi pitkin Wienan joen rantaa, joka joki tässä kaupungin alla on ainakin 2 virstaa leveä. Kaupungin leveys on hyvin vähäpätöinen, ylipäätään se ei ole puolta virstaa leveämpi. Kirkkoja on täällä kokonaista 13 kappaletta, kaikki kivestä; taloja lasketaan olevan 1,380, asukkaita 10,500. Saksalaisia ja englantilaisia on paljon. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on paljoa parempi. -- Tähän tahdon nyt tällä kertaa lopettaa ja koska jo olen muistuttanut sinua terveisistä piirrän nyt tähän vaan

uskollinen veljesi

_Elias Lönnrot_.

J.K. Varsinaisen kirjekuoren sisään, olen pannut toisen, johon paitsi paikan nimeä olen kirjoittanut Sjögrenin käyttämän kirjeosotteen, joka siis lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle, niin voit käyttää sitä, mutta sinun kirjeesi pitäisi lähteä Laukosta syyskuun alussa tahi Helsingistä viikkoa myöhemmin. Kuitenkin voi kirje pelkällä ruotsalaisellakin osotteella tulla perille.

Viimeisessä kirjeessä, jonka Lönnrot kirjoitti Laukkoon tältä pitkältä matkaltaan, kertoo hän hyvin leikillisesti ja naivisti, kuinka hän piti huolta siitä, että hän -- niinkuin hän ylläolevassa kirjeessään sanoo -- suullisesti saisi tyhjentää maljan elokuun 18 p:nä jalon suojelijansa ja Laukon tämänpäiväisen sankarin kunniaksi. Enemmän kuin ehkä mikään muu kirje, joka on tähän kirjaseen otettu, tekee tämä sen nimen: Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa oikeutetuksi, sillä siitä näkee joka rivistä, kuinka Lönnrot ajatuksissaan elää sikäläisen ystäväpiirin keskellä, ehkäpä hän olisi mielellään antanut pois osan siitä kunniasta ja maineesta, joka häntä odotti tulevaisuudessa, voidakseen juuri silloin ystävänsä Ilmonin kanssa pyöriä ja laulaa "Munteri tanssaa keikutusta".

Tuttavallinen kirje äidilliselle ystävälle, jossa hän kertoo omituisesta juhlanvietostaan, lienee suuresti huvittanut Laukon herrasväkeä. Se kuuluu näin:

_Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

Koska tänään ajatuksissani elän enemmän Laukossa, kuin missään muualla maailmassa, en voi muuta kuin kirjallisestikin lähestyä herrasväkeä. Niinkuin kirjeen päivämäärästä näkyy, on tänään professorin 70:nes syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin", jonka nyt aivan yksin olen juonut melkein loppuun asti. Ja viimeisen lasin, joka vielä on jälellä, tyhjennän tämän lauseen jälkeen pistettä pannessani, sydämestäni toivottaen professorille ja herrasväelle kaikille onnea ja menestystä, jonka ohessa toivon, että edes jonakuna seuraavana syntymäpäivänä saan uudistaa saman toivomuksen siellä Laukossa. Ei paljon puuttunut, etten olisi saanut viettää tätä päivää huonolla laivalla ja rappiolle joutuneen forstermeisterin eli metsäviskaalin seurassa, joka oli ainoa sivistynyt ihminen koko laivassa. Mutta viime yönä kiihtyi tuuli, jonka tähden minä jo kello 2 iltapuoleen tulin tänne Ladeinoje Polen kaupunkiin eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka hyvällä tuulella jatkoivat matkaansa Pietariin.

Muuta en ehtinyt eilen sentähden, että sittenkun muutamien tuntien kuluessa olin tyhjentänyt Haut-Sauternepullon, tuli teenjuontiaika, ja kohta senjälkeen tuli aika juoda muutama lasi punssia. Mutta koska en vielä ole oppinut yksin juomaan punssia, en ainakaan minkäänlaisella ilolla, täytyi minun hankkia seuraa. Minulla ei ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa jonka olisin voinut kutsua luokseni, mutta asuntoni, paras, jonka puolen tunnin hakemisen jälkeen voin saada, on niin hyvin varustettu, että siihen tullaan toisen huoneen kautta, jossa isäntä itse ynnä kaksi majoitettua sotamiestä asuu. Lähetin hakemaan pullon rommia tahi arrakia, mitä se lienee ollutkin, sillä ruplan se maksoi niinkuin arraki meillä, ja kutsuin isännän ja sotamiehet kanssani juomaan. Toinen viimemainituista oli malorossilainen, toinen puolalainen, isäntä itse puhdas venäläinen, minä suomalainen, niin että meidän pieni seuramme luultavasti oli sekalaisempi kuin herrasväen siellä Laukossa samana päivänä. Me tyhjensimme pullon ilolla ja riemulla, jota tehdessä vieraanikin yhtyivät kaikkiin toivomuksiini. Mutta nyt aamupuhteella on sekä allekirjoittaneella että myös mainituilla kunnioitetuilla vierailla, pään kipua, niinkuin kunnon kemujen jälkeen tavallisesti on. Isäntä tuli vähän aikaa sitten luokseni ja kysyi, enkö minä tänään voisi antaa hänelle jotain, joka selvittäisi hänen päätään, mutta minä sanoin, että nyt oli sellainen päivä, ettei hän minulta voinut saada pisaraakaan. Koska kuitenkin pidin velvollisuutenani jollakin tavalla selvittää heidän päitään, annoin heille muutamia lanttia ja käskin heidän kaupungista hankkia itselleen, mitä halusivat. He ovatkin nyt tehneet sen senlaisella menestyksellä, että emäntä harvan oven takana ei kuulu olevan oikein tyytyväinen mieheensä hänen varhaisen aamukestityksensä tähden. Kuitenkin keitti hän minulle hyvänlaista kahvia, jonka tähden luulen hänen olevan vähän leppeämmän minua kohtaan, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syypäänä pahaan, josta hän on torunut miestään.

Arkangelin kaupungin, josta kirjoitin herrasväelle jätin heinäkuun 6 p:nä, matkustin ensin noin 15 peninkulmaa meritse, sitten maitse 12 peninkulmaa Onegan kaupunkiin Valkean meren rannalle, josta vielä matkustin maitse, 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin ja 23 peninkulmaa Wyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit sekä Ladeinoje Pole, jossa nyt olen, ovat jotensakin samanlaisia kuin Tampere, mutta Onega on paljoa huonompi. Kargopolin ja Wyitegran välillä olin jonkun aikaa tjuudilaisessa, Isjaiva nimisessä kylässä, keskellä venäläisiä kyliä. Mutta tjuudilainen kieli oli niin häviämäisillään, että pienet lapsetkin mieluummin puhuivat venäjänkieltä kuin tjuudien kieltä. Sentähden en sillä paikkakunnalla viipynyt kauan, vaan päätin hakea toista, jossa samaa kieltä puhutaan puhtaammin. Täältä on minulla vaan muutamia peninkulmia ensimäisiin tjuudilaisiin kyliin, jonne olen aikonut lähteä vielä tänään. Siellä viivyn kuukauden tahi puolitoista, jolloin palaan tänne ja sitte ehkä suoraan Suomeen, jonne minä erottuani maisteri Castrénista, joka Arkangelista palasi takaisin lappalaisten luo, olen ruvennut enemmän ikävöimään kuin ehkä koskaan ennen.

Toivotan teille, hyvä rouva, ynnä herrasväelle kaikille terveyttä ja menestystä, pysyen suurimmalla kunnioituksella herrasväen nöyrimpänä palvelijana.

_Elias Lönnrot_.

Ladeinojo Polessa 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Toivon, että te, hyvä rouva, tilan tähden, jossa olen tätä kirjettä kirjoittanut, suotte minulle anteeksi sen suuren huolimattomuuden alusta loppuun, ja siinä toivossa vien sen nyt postiin, vaikka vähän aikaa sitten arvelin repiä sen rikki.

Arkangelista lähti Lönnrot 6 p:nä heinäk. 1842 veneellä Solovetskoin luostariin, jota matkaa hän "Morgonbladetissa" on kuvannut erittäin hauskasti. Käytyään sitten Pertominskin luostarissa suuntasi hän matkansa Krasnagoraan ja sieltä Onegaan ja oli siten tutkimustensa varsinaisella alueella. Suomeen palasi hän myöhään syksyllä 1842.

* * * * *

Lönnrotin varsinaiset vaivaloiset matkat olivat nyt lopussa; hän olikin jo täyttänyt 40 vuotta ja saattoi huoletta jättää jälkisadon kaukaisista korvista nuorempien voimien korjattaviksi. Vielä teki hän kuitenkin matkan kielitutkimuksia varten Suomenlahden toiselle puolelle, Virossa, Liivinmaalla ja Inkerissä asuvien heimolaistemme luo. Tämä tapahtui talvella vuosina 1844 ja 1845. Palattuaan kotimaahan keväällä v. 1845 vieraili hän taas Laukossa ja neuvotteli äidillisen ystävänsä kanssa, pitäisikö hänen Kajaanista hakea Kuopioon, johon silloin olisi ollut tilaisuutta. Mikä se oli, joka molempien mielestä puolsi hänen jäämistään Kajaaniin, jonne hän, niinkuin jo mainittiin oli vienyt iäkkäät vanhempansa heidän köyhästä kodistaan, käy selville seuraavasta, joka on ote rouva Törngrenille osotetusta kirjeestä:

_Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

Te kehotatte minua jonkun kerran kertomaan teille jotain itsestäni, tätä minulle rakasta kehoitustanne saan nyt ensi kerran noudattaa, sen jälkeen kun viimeksi erosin aina yhtä kalliista ja kodikkaasta Laukosta. Niinkuin tavallisesti sujui matkani ilman erikoisia seikkailuja Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin. Kuopiossa viivyin viikon päivät ja lähdin sieltä kahden vaiheilla, muuttaisinko sinne takaisin, vai jäisinkö Kajaaniin. Viimein päätin kuitenkin jäädä viimemainittuun paikkaan, osaksi sen tähden, etten vanhempieni korkean iän vuoksi mielelläni voi erota heistä, ja heidän muuttaminen uuteen paikkaan olisi, niinkuin tekin, hyvä rouva, jo huomautitte, ollut sopimatonta; osaksi sentähden, että pelkäsin seuraelämän Kuopiossa vievän liian paljon aikaa, jota paitsi elämä siellä olisi tullut ainakin puolitoista kertaa niin kalliiksi kuin Kajaanissa, Tämän päätöksen jälkeen piti minun kuitenkin matkustaa takaisin Kuopioon. Minulla oli siellä kaikenlaisia asioita toimitettavana ja sitä paitsi piti minun sieltä hakea ylioppilas (D.E.D.) Europaeus, jonka piti tulla minua auttamaan ja joka oli luvannut tulla Kuopioon huhtikuun keskipalkoilla, niinkuin hän tulikin. Nyt olemme molemmat matkalla Kuopiosta Kajaaniin, jonne olisimme päässeet kaksi päivää sitten, ellei tohtori Frosteruksen nuorin poika olisi sairastunut täällä Iisalmella ja vanhemmat hartaasti pyytäneet minua jäämään kunnes hän paranisi.

-- -- -- -- --

Kirjoitettuani edellisen enemmän kuin viikko sitten Iisalmella, ilman että kirje tuli valmiiksi ja lähetetyksi, saan nyt täällä Kajaanissa lisätä, että Frosteruksen poika parani viikon perästä, jolloin lähdin sieltä toukokuun alussa ja tulin Kajaaniin. Kevät on täällä ollut tavattoman hidas, jonka tähden rekikeli vielä on välttävä sekä maanteillä että jäällä, ja maa melkein kaikkialla talvipuvussaan. Tavallisesti on maa meillä tähän aikaan ollut lumeton ja jos järvet eivät ole olleet jäättömiä, on kuitenkin joka päivä odotettu jäiden lähtöä. Toivottaen herrasväelle terveyttä ja kaikenlaista menestystä pysyn, hyvä rouva, suurimmalla kunnioituksella ja kiitollisuudella teidän nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 14 p. toukok. 1845.

Yksi ainoa kirje on enää julaistavana Törngrenin kokoelmasta. Se on vuodelta 1847, vähää ennen Agapetuksen päivää, joka aina veti hänen ajatuksensa ja hänen sydämensä nuoruuden kodin puoleen, jossa hän toivoi saavansa viettää talven samana vuonna, ja jonne hän sanoo tuovansa "aivan uudet sukset" niillä kuljeskellakseen paikasta paikkaan tutuilla seuduilla niinkuin ennen nuorena ylioppilaana 25 vuotta sitten.

Kirje kuuluu:

_Jalosukuinen professorin rouva!_

Niin usein kun olenkin suurella ikävällä muistellut Laukkoa ja niin mielelläni kun olisinkin ollut läsnä herra professorin lähestyvän syntymä- ja nimipäivän vietossa, täytyy minun nyt toistaiseksi kuitenkin jäädä Kajaaniin. Rohkenen sentähden pyytää teitä, hyvä rouva, mainittuna juhlapäivänä esiintuomaan sydämellinen onnentoivotukseni herra professorille; toivotan hänelle edelleenkin terveyttä ja menestystä ja toivon, että ainakin myöhemmin itse saan ne toimittaa perille. Nyt pidättää ennen kaikkea tohtori Lindhin matka paikkakunnalta minua täällä. Oltuaan täällä enemmän kuin kolme vuotta, alkoi hänen suuresti tehdä mieli käydä tervehtimässä Viipurin läänissä elävää 85 vuoden vanhaa isäänsä. Tätä matkaa olisi hän tuskin voinut tehdä, jos minäkin olisin tahtonut matkustaa pois, sillä sen kautta, että muutamia maamittariperheitä on asettunut paikkakunnalle -- ja kun ihmiset muutenkin ovat alkaneet tottua lääkkeisiin ja ruvenneet niihin luottamaan -- ei nyt enää ole niin helppoa, kuin parikymmentä vuotta sitten jättää paikkakunta aivan ilman lääkärinhoitoa. Aina siitä asti kun 3 1/2 kuukautta sitten tulin tänne takaisin, olen ollut Kajaanissa ja aionkin pysyä täällä muutamia kuukausia, saadakseni sitten taas syksyllä suureksi ilokseni käydä Laukossa. Aivan uudet sukset olen jo varustanut siksi aikaa ja luulen kyllä, että ne kestävät yhden talven.

Pyydän teitä lausumaan nöyrimmät terveiseni herra professorille ja koska Kalle ja Adolf ja moni muu tuttava nyt lienee Laukossa niin pyytäisin teitä, hyvä rouva, hyväntahtoisesti sanomaan heillekin terveisiä.

Pysyn, jalosukuinen rouva, suurimmalla kunnioituksella teidän nöyrimpänä ja kiitollisimpana palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 8 p:nä elokuuta 1847.

Muita kirjeitä Lönnrotilta rouva Törngrenille ei enää ole tallella. Hänen kirjevaihtonsa Laukon kanssa ei liene aivan lakannut yllämainittuun kirjeeseen, mutta kaikissa tapauksissa sanotaan sen käyneen hitaammaksi. Syy siihen oli -- sitä olisi ollut vaikea aavistaa -- niin, oli rakkaus. Nuoret immet Laukossa olivat aikoinaan luulleet, etteivät Amorin nuolet voineet pystyä kainoon ylioppilaaseen, mutta 47 vuotiseen Kajaanin tohtoriin ne pystyivät. Äkkiä kuultiin näet kaikkien ihmeeksi Laukossa, että Lönnrot oli kihloissa _Maria Piponiuksen_ kanssa, joka oli totinen, yksinkertainen ja hyvä tyttö Oulusta, sikäläisen värjärimestarin tytär.

Kun rouva Törngren kuuli tämän uutisen, sanoi hän heti: "Jos ei se tyttö osaa kahvia keittää, niin tulee Lönnrot onnettomaksi!" Vakuutettuna että tämä ehto oli välttämätön hänen suosikkinsa onnelle, jota hän hänelle sydämestään soi, kirjoitti hän, pitemmälti arvelematta kuten ainakin, seuraavassa postissa Turkuun eräälle ystävälleen, laamanni Snellmanin rouvalle, jolla oli sukulaisia Oulussa, ja pyysi hänen ottaa selkoa asiasta. Kun sitten muutaman kuukauden perästä rauhoittava tieto saapui, että Lönnrotin tuleva puoliso oli yleisesti tunnustettu hyvänmakuisen kahvin keittäjäksi, ei rouva Törngreniä sen koommin tämä naimisliitto huolestuttanut. Hän tiesi nyt Lönnrotin aviollisen onnen olevan hyvissä käsissä.

Tässä lisättäköön vielä, että Lönnrot, joka ei persoonallisesti tuntenut morsiamensa läheisimpiä sukulaisia, saapui Ouluun muutamia päiviä ennen häitä, ja että hänen tuloansa vietettiin kahvikestillä sitä varten valmistetussa lehtimajassa morsiamen kotona. Pöydälle oli asetettu kantele, jonka kieliä sulhanen silloin tällöin kevyesti kosketteli, kunnes häntä pyydettiin laulamaan jotakin tämän kansallissoittokoneen säestyksellä, "Mielelläni", vastasi Lönnrot, katsoi ystävällisesti hymyillen morsiameensa ja rupesi heti laulamaan:

"Raita se kasvoi rannalla Ja yli muita puita! Minun kultani kaunis on Ja rakkahampi muita!"

Hän lauloi pienen iloisen laulun niin liikuttavan yksinkertaisesti ja herttaisesti, että melkein harras tunne valtasi kuulijain mielen ja kun viimeinen ääni lakkasi soimasta, näkivät he tyynen, mutta pohjalta lämminsydämisen morsiamen hellästi painavan päätään jalon sulhasensa, Suomen runojen isän olkapäätä vastaan. Heinäkuun 17 p:nä viettivät Lönnrot ja hänen morsiamensa häitään.

* * * * *

Vähää ennenkuin Lönnrot solmisi avioliiton siteet ja perusti itselleen oman tulevaisuuden kodin, katkesivat vahvimmat siteet, jotka olivat yhdistäneet hänet hänen onnelliseen nuoruuden kotiinsa, Laukkoon. Toukokuun 8 p:nä 1849 kuoli nimittäin siellä professorin rouva Eeva Agatha Törngren 66 vuoden iässä.

Ennen niin iloinen Laukon kartano tuli yhä hiljaisemmaksi. Ainoa, elossa oleva poika Adolf nai jo 9 p:nä syyskuuta 1849 Lahdentakaa kaukaisen sukulaisensa _Sofia Charlotta Idestamin_, ja kohta senjälkeen vuoden viimeisenä päivänä 1851 vei kasvatuspoika Kaarlo Vilho Törnegren silloinen tieteenhistorian professori sekä yliopiston kirjastonhoitaja, kotiinsa puolisonaan _Ottiliana Sofia Wärnhjelmin_. Nämä molemmat nuoret perheet ympäröivät rakkaudella ja kunnioituksella iäkästä Törngreniä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin lasten iloiset äänet taas kajahtelivat vanhassa Laukossa. Mutta luonnolle oli velka maksettava; taudin kalvamana ja 86 ikävuoden painamana meni professori Juhana Agapetus Törngren 17 p:nä toukokuuta 1859 iankaikkiseen rauhaan.

Törngren ja hänen puolisonsa olivat eläessään säätäneet, ettei mitään hautajaiskemuja saisi pitää heidän kuolemansa jälkeen, jonkatähden heidän hautajaisissaan ei ollut vieraita ei edes Lönnrot. Hautajaisseurueessa oli vaan alustalaisia ja jokainen mökkiläinen ja lampuoti sai kestityksen asemesta tynnyrin rukiita.

Kunnioitettavien vanhusten haudat ovat heidän tyttärensä Eevan leposijan rinnalla Tottjärven hautausmaalla.

Professori Törngrenin hautakiveen on hakattu seuraava tunnettu värsy Prudentiuksen virrestä:

Maa, siis ota helmasi suojaan Tää siemen tää kylvämä Herran, Siks' kun sä sen käskystä Luojan Tuot taivahan laihona kerran.

Hänen puolisonsa samanlaisella hautakivellä on seuraava värssy:

Kadonnut on ystävämme Mutta hukkaan tullut ei, Herraa nyt me ylistämme, Hän se antoi, Hän se vei.

* * * * *

Yhdeksän kuukautta professori Törngrenin kuoltua, kutsui kuolema 19 p:nä helmikuuta 1860 pois puolison ja lasten luota heidän tukensa ja turvansa Törngrenin rakkaan ja häntä hellästi rakastavan kasvatuspojan Kaarlo Vilho Törnegrenin, ainoastaan 42 vuoden iässä. Tämä Lönnrotin oppilas Laukon ajoilta on haudattu Helsingin vanhempaan hautausmaahan.

* * * * *

Elias Lönnrotin nimi eli kauan rakkaassa muistossa kansan keskessä Wesilahdella ja Tottjärvellä, olikin hän ollut heille hyvä tuttu nuoruudesta asti. Näiden seutujen asukkaille oli siis mieluista, kun höyrylaiva nimeltä _Elias Lönnrot_ eräänä päivänä vuoden 1860 alkupuolella rupesi kyntämään Tampereen ja Hämeenlinnan välistä kulkuväylää. Sen oli silloinen Laukon herra nimituomari Adolf Törngren rakennuttanut ja antanut sille perheen uskollisen ystävän, Laukon yksinkertaisen kotiopettajan nimen.

Yhden ainoan kerran oli höyrylaivan omistajalla ilo antaa höyrylaiva Lönnrotin ja hänen perheensä käytettäväksi. He olivat nimittäin kesällä 1862 matkalla Ouluun ja käyttivät silloin höyrylaivaa Hämeenlinnasta Tampereelle. Kaimalleen toivotti Lönnrot silloin, että se kuudenkymmenen vuoden ikäisenä olisi edes yhtä raitis ja terve, kuin hän itse samassa iässä oli.

* * * * *

Tämän kirjoituksen aine on nyt lopussa. Sen ohessa voimme lisätä, että Lönnrotille ja hänen puolisolleen 17 p:nä huhtikuuta 1850 -- Eliaksen päivänä -- heidän suureksi ilokseen syntyi poika, joka kasteessa sai isänsä nimen Elias, mutta jonka kuolema vanhempien suureksi suruksi aivan pienenä heiltä riisti.